U
umpikuja
Vieras
8 yhteistä vuotta takana, ja olen alkanut epäillä, onko mies koskaan edes rakastanut minua. Minä iskin miehen, minä pidin huolen, että suhde jatkuu. Minä ehdotin kihloja, häitä, yhteistä lasta. Minä ehdotin taloprojektiakin.
Minä teen kotityöt, minä hoidan lapset, minä hoidan raha-asiat ja paperiasiat. Minä teen aloitteen seksiin, jos en tee niin selibaattia kestää helposti kuukausia, vuosia.
Mies ei halua käydä kanssani kahdestaan missään, emmekä ole olleet juuri tuntia pidempään kahdestaan ainakaan 4-5 vuoteen.
Mies haluaa vain olla rauhassa telkkarin ääressä, nukkua ja olla omilla menoillaan. Mies ei osallistu oikein mihinkään perheen juttuihin, ei edes matkustele kanssamme tms. Mies ei halua puhua kuin pinnallisista asioista, hän ei ole ainakaan viiteen vuoteen sanonut rakastavansa tai mitenkään osoittanut tunteitaan. Hääpäivän aamunakin hän sanoi äidilleen, että "no kokeillaan nyt että tuleeko tästä mitään".
Mies on sanonut, etten tule koskaan tuntemaan häntä kunnolla ja että hänen ei tarvitse ajatella muita, koska hänellä oli vaikea lapsuus. Hän on jotenkin ulkoistanut itsensä tästä perheestä, ainoa jonka kanssa hän haluaa olla edes hetkiä päivässä, on oma tytär.
Olen aina odottanut, että kun astumme askelen eteenpäin häiden, lapsen tai talon muodossa, niin sen jälkeen asiat ovat paremmin. Mutta mitä nyt, kun kaikki on "valmista"? Nytkö odotan sitä, että lapset muuttavat kotoa - sittenkö meillä on parisuhde...
Minä teen kotityöt, minä hoidan lapset, minä hoidan raha-asiat ja paperiasiat. Minä teen aloitteen seksiin, jos en tee niin selibaattia kestää helposti kuukausia, vuosia.
Mies ei halua käydä kanssani kahdestaan missään, emmekä ole olleet juuri tuntia pidempään kahdestaan ainakaan 4-5 vuoteen.
Mies haluaa vain olla rauhassa telkkarin ääressä, nukkua ja olla omilla menoillaan. Mies ei osallistu oikein mihinkään perheen juttuihin, ei edes matkustele kanssamme tms. Mies ei halua puhua kuin pinnallisista asioista, hän ei ole ainakaan viiteen vuoteen sanonut rakastavansa tai mitenkään osoittanut tunteitaan. Hääpäivän aamunakin hän sanoi äidilleen, että "no kokeillaan nyt että tuleeko tästä mitään".
Mies on sanonut, etten tule koskaan tuntemaan häntä kunnolla ja että hänen ei tarvitse ajatella muita, koska hänellä oli vaikea lapsuus. Hän on jotenkin ulkoistanut itsensä tästä perheestä, ainoa jonka kanssa hän haluaa olla edes hetkiä päivässä, on oma tytär.
Olen aina odottanut, että kun astumme askelen eteenpäin häiden, lapsen tai talon muodossa, niin sen jälkeen asiat ovat paremmin. Mutta mitä nyt, kun kaikki on "valmista"? Nytkö odotan sitä, että lapset muuttavat kotoa - sittenkö meillä on parisuhde...
