A
Avokas
Vieras
Olemme keski-ikäinen "uuspari". Minulla on taustana pitkä avioliitto ja aikuisia lapsia. Miehelläni on ollut pitkä parisuhde, mutta hän on asunut yksin.
Olemme seurustelleet pari vuotta ja eläneet nyt avoliitossa vuoden. Mieheni lapsuusperheellä on takana vaikeuksia, alkoholismia ym. Vanhemmat ovat olleet riippuvaisia lapsistaan sekä henkisesti että rahallisesti. Mieheni isä kuoli samoihin aikoihin, kun aloitimme seurustelun.
Mieheni on ollut koko elämänsä ajan kiinteässä suhteessa vanhempiinsa. Viime vuosina hän on käynyt vanhempiensa luona päivittäin syömässä ja seurustelemassa aamuin ja illoin. Tarvittaessa muulloinkin, koska isä sairasteli paljon.
Kun muutimme avoliittoon, pyysin, että tilanne muuttuu, eikä päivittäistä käyntiä enää tarvita. Mielestäni alussa oli hienoa, että miehelläni oli niin läheiset välit äitiin ja isään.
Avoliittoon muutettuamme alkoivat anopin puhelinsoitot miehelleni, joita oli 4-6 kertaa päivässä. Pieninkin asia piti soittaa ja ilmoittaa tai pienillä syillä hän sai mieheni käymään luonaan. Ajattelin sen menevän ohi, kunhan aikaa kuluisi. Ei mennyt. Jopa mieheni kuntoutuksessa ollessa anoppini soitti sinne (mieheni on 44-vuotias). Minun mielestäni minun tehtäväni oli pitää yhteyttä sinne.
Ehdotin miehelleni ja anopilleni, että tekisimme sopimuksen. Käymme anoppini luona viikonloppuisin ja mieheni soittaisi hänelle kerran viikossa, koska huomasin, ettei anoppini pysty hallitsemaan omaa soitteluaan. Kaikki suostuivat (anoppini ei ollut riemuissaan, mutta suostui kuitenkin). Sopimus piti 1-2 viikkoa ja soittelut alkoivat taas.
Ulkomailla käydessämme on ehdottoman tärkeää, että ilmoitamme välillä sisarusten kautta, että kaikki on hyvin. Ja heti Suomeen palattua pitää mieheni soittaa äidilleen. Viimeisimmän ulkomaanmatkamme jälkeen anoppini sanoi ajatelleensa, että on siellä lomalla varmaan ollut miehelläni ikävä, kun ei ole paljon kielitaitoa. Ja hirveä huoli on koko ajan, että miten me pärjäämme siellä matkalla.
Anopillani on tapana soittaa päivittäin jokaiselle lapselleen ainakin kerran. Sitten hän kertoo toisille sisaruksille kaikkien kuulumiset. En pidä siitä, että mieheni kertoo äidilleen työasiansa ja meidän asiat. Mielestäni meillä on oma perhe ja kaikki ei kuulu kaikille, vaikka välit olisivat kuinka hyvät.
Olen nyt saanut välinrikkojamaineen suvussa. En kuulemma ymmärrä heidän menneisyyttään. Mieheni sanoo, että heillä on aina ollut tapana soittaa usein ja kertoa kuulumiset. Vaikeina aikoina on pitänyt pitää yhtä jne.
Minulla elää äiti, jonka kanssa olen puhelinyhteydessä ja sisaruksia, joiden kanssa nähdään ja soitellaan silloin tällöin. Välimme ovat erittäin hyvät ja kaikki tietävät, että välitämme toisistamme, vaikka emme jatkuvasti olisikaan yhteydessä.
Mieheni ei uskalla olla vastaamatta äitinsä puheluihin, koska luulee olevan jokin hätä. Anopin asiana voi kuitenkin olla vain se, että mitä me tehdään.
Nyt tilanne on se, että mieheni ei ymmärtääkseni haluakaan pitää etäisyyttä äitiinsä vaan hän syyttää minua siitä, etten anna hänen olla sukulaisten kanssa tekemisissä. Sisarustensa ja näiden lasten kanssa ovat yhteydessä, mutta mielestäni se on "normaalia" kanssakäymistä. En ole yhtään kertaa pyytänyt olemaan soittamatta sisaruksilleen tai päinvastoin. Eli en vaadi mitään täyttä välien poikki laittamista. Vain kohtuullisuutta olen ollut vailla.
Mieheni mielestä hänen pitää olla paljon yhteydessä äitiinsä, koska kyseessä on jo seitsemänkymppinen ihminen ja ei tiedä kuinka kauan elää. Mieheni sisaruksineen on opettanut vanhempansa siihen, että pienestäkin ongelmasta kiiruhdetaan paikalle. Käytetään kaupassa, siivotaan asunto ym. ym. Anopillani on ainut tehtävä olla päivät puhelimessa. Kyseessä on kuitenkin virkeä ja toimintakykyinen eläkeläinen, jolla mielestäni pitäisi olla omat ystävät, omat harrastukset ja elämässä pientä puuhaa, jotta jatkossakin pysyisi virkeänä. Lapsista irtipäästämstä ja napanuoran katkaisua ei ole missään vaiheessa täysin tapahtunut.
Tilanne on muodostunut minulle ongelmaksi. Tunnen olevani parisuhteessa koko suvun kanssa. Tai toisaalta tuntuu, että parisuhde onkin mieheni ja hänen äitinsä välillä. Minulle jää kodinhengettären ja sängynlämmittäjän rooli. Olen ajatellut, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksyn tilanteen tai luovutan mieheni äidilleen.
Toivoisin asiallisia mielipiteitä asiasta. Mahdollisesti kohtalotovereitten kommentteja.
Olemme seurustelleet pari vuotta ja eläneet nyt avoliitossa vuoden. Mieheni lapsuusperheellä on takana vaikeuksia, alkoholismia ym. Vanhemmat ovat olleet riippuvaisia lapsistaan sekä henkisesti että rahallisesti. Mieheni isä kuoli samoihin aikoihin, kun aloitimme seurustelun.
Mieheni on ollut koko elämänsä ajan kiinteässä suhteessa vanhempiinsa. Viime vuosina hän on käynyt vanhempiensa luona päivittäin syömässä ja seurustelemassa aamuin ja illoin. Tarvittaessa muulloinkin, koska isä sairasteli paljon.
Kun muutimme avoliittoon, pyysin, että tilanne muuttuu, eikä päivittäistä käyntiä enää tarvita. Mielestäni alussa oli hienoa, että miehelläni oli niin läheiset välit äitiin ja isään.
Avoliittoon muutettuamme alkoivat anopin puhelinsoitot miehelleni, joita oli 4-6 kertaa päivässä. Pieninkin asia piti soittaa ja ilmoittaa tai pienillä syillä hän sai mieheni käymään luonaan. Ajattelin sen menevän ohi, kunhan aikaa kuluisi. Ei mennyt. Jopa mieheni kuntoutuksessa ollessa anoppini soitti sinne (mieheni on 44-vuotias). Minun mielestäni minun tehtäväni oli pitää yhteyttä sinne.
Ehdotin miehelleni ja anopilleni, että tekisimme sopimuksen. Käymme anoppini luona viikonloppuisin ja mieheni soittaisi hänelle kerran viikossa, koska huomasin, ettei anoppini pysty hallitsemaan omaa soitteluaan. Kaikki suostuivat (anoppini ei ollut riemuissaan, mutta suostui kuitenkin). Sopimus piti 1-2 viikkoa ja soittelut alkoivat taas.
Ulkomailla käydessämme on ehdottoman tärkeää, että ilmoitamme välillä sisarusten kautta, että kaikki on hyvin. Ja heti Suomeen palattua pitää mieheni soittaa äidilleen. Viimeisimmän ulkomaanmatkamme jälkeen anoppini sanoi ajatelleensa, että on siellä lomalla varmaan ollut miehelläni ikävä, kun ei ole paljon kielitaitoa. Ja hirveä huoli on koko ajan, että miten me pärjäämme siellä matkalla.
Anopillani on tapana soittaa päivittäin jokaiselle lapselleen ainakin kerran. Sitten hän kertoo toisille sisaruksille kaikkien kuulumiset. En pidä siitä, että mieheni kertoo äidilleen työasiansa ja meidän asiat. Mielestäni meillä on oma perhe ja kaikki ei kuulu kaikille, vaikka välit olisivat kuinka hyvät.
Olen nyt saanut välinrikkojamaineen suvussa. En kuulemma ymmärrä heidän menneisyyttään. Mieheni sanoo, että heillä on aina ollut tapana soittaa usein ja kertoa kuulumiset. Vaikeina aikoina on pitänyt pitää yhtä jne.
Minulla elää äiti, jonka kanssa olen puhelinyhteydessä ja sisaruksia, joiden kanssa nähdään ja soitellaan silloin tällöin. Välimme ovat erittäin hyvät ja kaikki tietävät, että välitämme toisistamme, vaikka emme jatkuvasti olisikaan yhteydessä.
Mieheni ei uskalla olla vastaamatta äitinsä puheluihin, koska luulee olevan jokin hätä. Anopin asiana voi kuitenkin olla vain se, että mitä me tehdään.
Nyt tilanne on se, että mieheni ei ymmärtääkseni haluakaan pitää etäisyyttä äitiinsä vaan hän syyttää minua siitä, etten anna hänen olla sukulaisten kanssa tekemisissä. Sisarustensa ja näiden lasten kanssa ovat yhteydessä, mutta mielestäni se on "normaalia" kanssakäymistä. En ole yhtään kertaa pyytänyt olemaan soittamatta sisaruksilleen tai päinvastoin. Eli en vaadi mitään täyttä välien poikki laittamista. Vain kohtuullisuutta olen ollut vailla.
Mieheni mielestä hänen pitää olla paljon yhteydessä äitiinsä, koska kyseessä on jo seitsemänkymppinen ihminen ja ei tiedä kuinka kauan elää. Mieheni sisaruksineen on opettanut vanhempansa siihen, että pienestäkin ongelmasta kiiruhdetaan paikalle. Käytetään kaupassa, siivotaan asunto ym. ym. Anopillani on ainut tehtävä olla päivät puhelimessa. Kyseessä on kuitenkin virkeä ja toimintakykyinen eläkeläinen, jolla mielestäni pitäisi olla omat ystävät, omat harrastukset ja elämässä pientä puuhaa, jotta jatkossakin pysyisi virkeänä. Lapsista irtipäästämstä ja napanuoran katkaisua ei ole missään vaiheessa täysin tapahtunut.
Tilanne on muodostunut minulle ongelmaksi. Tunnen olevani parisuhteessa koko suvun kanssa. Tai toisaalta tuntuu, että parisuhde onkin mieheni ja hänen äitinsä välillä. Minulle jää kodinhengettären ja sängynlämmittäjän rooli. Olen ajatellut, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksyn tilanteen tai luovutan mieheni äidilleen.
Toivoisin asiallisia mielipiteitä asiasta. Mahdollisesti kohtalotovereitten kommentteja.
