Onko täällä aikuisena parhaan ystävän löytäneitä? Mulla ei ole parasta ystävää.. jotenkin surullista..

["Liinu"]

Eritoten naiselle on tärkeää olla se sydänystävä, paras tyttökaveri, jonka kanssa jaetaan elämän ilot ja surut. Mulla ei sellaista ole. Joskus oli. Mun elämässä on ollut oikeastaan kaksi sellaista todellista parasta kaveria, joista toinen on kuollut ja toinen meni naimisiin miehen kanssa, joka ilmeisesti jostain syystä inhoaa minua. Tai on mustasukkainen, en tiedä. Yritimme pitää yhteyttä kyllä ja tavata, mutta mies koki ilmeisesti olonsa niin epävarmaksi, että torpedoi nämä yritykset ja jossain vaiheessa luovutimme. Nyt olen ollut tässä mielessä yksin kohta kuusi vuotta.. olen kyllä naimisissa ja mulla on kavereita, kaveriporukka, mutta se tosiystävä uupuu ja se tuntuu kovin surulliselta... Etenkin kun olen kokenut syvän ystävyyssuhteen niin tuntuu pahalta kun sellaisen on menettänyt..

Onko täällä ihmisiä jotka on aikuisena löytäneet parhaan ystävän itselleen? Toivo kuitenkin elää, myös 3-kymppisellä

 

["kirsikka"]

Mä olen 33 ja luopunut toivosta löytää enää mitään parhaita ystäviä. Joskus sellaisia oli, mutta pettivät luottamukseni pahasti ....ja pettivät muuten omat miehensäkin eli oli odotettavissa, etteivät ole luotettavia. Loputkin ystävät kaikkosivat kun sain lapsen. Yksin ei ainakaan tarvitse riidellä kenenkään kanssa eikä tarvitse odottaa milloin ystävä pettää luottamuksen tms. Ehkä saan sitten vanhainkodissa jonkun kivan kaverin D

 

[Mep]

No ei mulla ole yhtä ylitse muiden, mutta läheisiä ystäviä on 3.
Vain yksi näistä on lapsuudesta saakka tuttu, muihin olen tutustunut opiskeluaikoina eli +20v.
Intiimeimmät asiat jaan näiden "uusien ystävien" kanssa, koska hekin jakavat minun kanssani.

Kyllähän uusiin ihmisiin on mahdollista tutustua hyvinkin aikuisiälläkin, mutta edellyttäähän se sosiaalisia "verkostoja", missä tapaa uusia tyyppejä....

Itse sain ehkä uuden ystävän pikkujouluissa (miehen työpaikan). Että eihän sitä koskaan tiedä, kenen kanssa kemiat natsaa.

 

[monimo]

minä löysin sydänystävän kun tavattiin perhekerhossa erään äidin kanssa jolla samanikäinen lapsi kuin mulla, näin lapsistakin tuli tosi ystävät kuin myös meistä äideistä! ja ikää mulla 30v, ja ollaan nyt kolmisen vuotta tunnettu!

 

["vieras"]

Itse tajusin vasta kolmekymppisenä, etten itse ole niin tunteellinen ihminen, että tarvitsisin oikeasti "sydänystäviä". Siihen asti olin ollut siinä uskossa, että minulta puuttuu jotakin.

 

[welle]

Parikin ystävää, yhden netin kautta, aluksi meilailtiin, huomattiin sitten että asuttiin tosi lähekkäin ja alettiin tapailemaan. Nyt ollaan tunnettu kuusi vuotta ja hän on minulle tosi tärkeä ystävä. Toisen ystävän tapasin opiskelujeni kautta, meillä oli niin paljon yhteistä että olimme heti ekasta opiskelupäivästä kuin olisimme aina tunteneet. Ja yhteydenpito jatkuu edelleen opiskelujen päätyttyä. Hänkin muutti tähän aika lähelle missä asumme joten näemme usein

 

[ev]

minä olen 28v eikä mulla ole edes kavereita. kaikki nuoruudenkaverit ja muut on vaan jotenkin jääneet vuosien saatossa.

nykyisin olenkin ihan erakko, en enää edes osaa olla ihmisten kanssa.

 

[Mulla]

On neljä todella läheistä naispuolista ystävää ja heidin kaikkiin olen tutustunut noin 25-vuotiaana. Nyt 30-vuotiaanakin olen uudessa työpaikassani tutustunut kahteen naiseen, joista uskon, että voisimme olla tulevaisuudessa ihan aidosti ystäviäkin - vähintään hyviä kavereita vielä töiden loputtuakin. Eli on se mahdollista!!

 

["vieras"]

Yhden parhaimmista ystävistäni tapasin 32-vuotiaana seurakunnan kerhosta Kummankin lapset oli siellä. Nyt isompina lapset eivät enää ole kavereita, mutta me äidit ollaan.

Hitsi, että olen onnekas, kun olen niin ihanan ystävän itselleni saanut

 

[ap.]

Jostain kait pitäisi itsekin alkaa etsiä ystävää. Nämä kaverit joita nyt on eivät ole sellaista "sydänystävä-ainesta", ennemmin sellaisia joiden kanssa on hauska rupatella kevyesti ja lähteä vaikka juhlimaan tai shoppailemaan.. mutta ei sellaista syvempää ystävyyttä mitä kaipaisin.

 

[no joo]

tuo on vähän kyllä jostain romanttisista lehdistä keksitty kuvitelma että kaikki naiset tarvitsee rakkaan sydänystävän. Ei todellakaan tarvitse, eikä edes sellaista kaipaa.

Minulla ei ole ystäviä enkä edes halua. Olen toki muuten sosiaalinen töissä, harrastuksissa ja kevyellä kaveriasteella, mutta en ole koskaan halunnut tai kaivannut mitään sydänystävää jonka kanssa "jauhetaan kaikki halki". Pelkkä ajatuskin siitä että jonkun kanssa tilittäisin syviä tuntoja tuntuu jotenkin ahdistavalta!

No mutta asiaan: valitettavasti kyllä aikuisiällä on vaikea ystävystyä koska monet ystävyysuhteet syntyvät lapsuudessa/nuoruudessa jolloin kaveruus on symbioottista, lähes parisuhteenomaista. AIkuisiällä sitten asiaan vaikuttavat muutkin velvoitteet, puoliso, lapset ja työ.

Suosittelen vähän laimentamaan sitä vaatimustasoa jos mahdollista. Eli ei aseta niin suuria toiveita ja odotuksia mistään "sielunkumppanuudesta" tai "aikuisen naisen sydänystävästä". Ei sellaista ihan oikeasti aina ole eikä edes tarvitse ollakaan. Jos keskittyy etsimään ihan vain tavallisia kavereita niin ennen pitkää niistä voi tulla sitten jotain syvempääkin.

 

[Lentokala]

Olen ollut 25v. kun tutustuin yhteen parhaaseen ystävääni.
Oltiin samassa työpaikassa ja sieltä se alkoi.
Tämä ystävätär on esikoisen kummi, asutaan reilun kilsan päässä toisistamme, ollaan taas samassa työpaikassa ja säännöllisesti nähdään vapaa-ajalla. Hän myös on paljon meidän lasten kanssa; hoitaakin tarvittaessa.
Ystävätär on perheetön sinkku.

Muut parhaat ystävät ovat koulu/ opiskeluaikaisia; pisimmät ystävyyssuhteet ovat kestäneet yli 30 vuotta.

Kyllä uskon, että aikuisenakin voi löytää sydänystävän!