pitkä tarina...
mieheni sanoi mm. seuraavaa:
henkinen masennus painoi päälle tehdyistä jutuista, samoin syyllisyys, tajusi ettei elämä voi jatkua niin (ryyppäämistä, huoraamista)... jatkuvaa salailua, pelkoa kiinnijäännistä jne.
heräs huomamaan minun ja lasten arvon ja ajatteli, ellei muutu joutuu luopuun meistä (kuten ois tapahtunu jollei muutosta ois tullu, alkoi mitta olla aikas täynnä mulla) itse heti tajusin, etten pysty häntä muuttaan enkä ees yrittäny. en ole nalkuttajatyyppiä. ja paheeni on liikakiltteys (kotoa opittua)...
mies tajus myös sen, ettei noin 20 vuoden yhteistä eloa kannata noin vain jättää...
moni varmaan miettii miten katoin 15 vuotta sellasta touhua... sitä itekkin aikoinani mietin ja joskus viäkin... tavallinen arki kuiteski sujui ihan ok, yhteiset lapset ja yritys... ja mies oli tosi hyvä hyvitteleen ja puhuun... eipä kait sitä ollu rohkeutta lähtee 3 pienen muksun kans... ja rakkauttakin täyty olla, eniten kuiteski oli mulla uskoa, ett joskus viä kaikki on hyvin... nyt tuntuu, että en ole turhaan uskonu...
raskas tiehän tää on ollu, reilu 2 vuotta asioita puitiin, puhuttiin,itkettiin....
nyt kolmisen vuotta tunnustuksista, aiemmin kiisti kaikki eikä mulla ollu varmaa tietoo ennemmin enkä kyllä kaikkee tiennytkään... enhän paljoo kulkenu missään, ku työ, koti ja lapset työllisti täysin. ja ystävistäkin pari osoittautui miehen huoraamiskavereiks, joten en heiltäkään voinu kuulla... ja jossain vaiheessa tuntu aivan samalta tehköön mitä tekee.. mut kyllähän nainen huoraamisen vaistoo...
siitä olen onnellinen, etten katkeroitunu ja olen pystyny antaan anteeksi, luottamuksen täys palautuminen on vielä kesken... nyt olen jo sentis oppinu siihen, ett mieskin osallistuu kotihommiin ja lasten kans oleiluun yms. aluksi oli vaikeeta tottua, ett mies onkin meidän kans...
täs jotain tästä stoorista...
