Päälle kakskymppisen ja päälle kolmikymppisen erot..

[Fleur de la Cour]

Minä tässä viimeiset neljä päivää luulin, että meillä olis ihmeen kautta tapahtunut sellaista joka aiheuttais menkkojen puuttumisen, mutta viime yönä ne saapuivatkin rytinällä paikalle, missä sitten lienevät luuranneensa. No kuitenkin ehdin jo neljän päivän aikana miettimään asioita kauhulla, miten ihmeessä mun tilanteessa jaksais tehdä töitä, olen just sopinut lomia, toivonut lomia, hakenut vakipaikkaa, tarjoutunut tekemään enemmän yövuoroja kuin muut. Miten ihmeessä olis varaa tehdä samoja asioita kuin nyt tekee, remonttia, harrastuksia, ulkomaanmatkoja ja miten vois tehdä enää niitä ulkomaan matkoja. Ajattelin jopa niin pitkälle miten haitallista eläkkeen kannalta on lisääntyä ja mun kunnallispoliittisen uran. Miten kroppa kestää, miten saa lihakset takaisin kuntoon, miten käy seksielämän, pitääkö vaihtaa auto..jne. jne. Enkä edes tiedä miks mietin tollaisia. Ja silti mua hellytti kotiliedessä olevan vauvanutun kuva ja sitten mietin, että kuinka vanha mä olen, kohta on munasolutkin jo kelvottomia.. Aloin sit oikeen miettiä, että miten mä suhtauduin asioihin 9 vuotta sitten. Mulle ei tullu kertaakaan mieleen, etteikö ehtis enää joskus. Mua ei huolettanut vaikkei ollut taloudellista turvaa, autoista ja tavaroista ei osannut haaveillakaan. Ulkomaanmatkoihin ei ollu muutenkaan varaa.. Miten käsittämättömän naivi sitä voikaan olla parikymppisenä ja silti ehkä kuitenkin on siinä vaiheessa mitä parhain äiti. Nyt mä pohdin rankasti olisko minusta edes äidiksi, vaikka jokin kumma draivi sisällä pakottaa haluamaan asiaa.

 

[MargeSimpson]

Eipä tuohon ole tässä vaiheessa paljon sanottavaa, mutta noin se kai saattaa mennä Ehkä sitten 10v päästä voin sanoa, että pilkulleen noinhan se meni

 

[I-ha-na]

rypyt ja roikkuvat rinnat

 

[illuusia]

No mä olen miettinyt noita samoja asioita parin vuoden ajan kun meidän elämä on kieltämättä ollut helppoa ja mukavaa. Vaan kun raskaaksi tulin loppuvuodesta ja pian kaikki menikin asian suhteen myttyyn, niin silloin mä tajusin kuinka paljon sitä pientä ihmettä halusinkaan ja haluan edelleen.
Muutama vuosi kotona ei tätä eloa niin kovin muuta, se pieni ihana nyytti olisi nyt niin toivottu. :heart:

 

[Fleur de la Cour]

rypyt ja roikkuvat rinnat

Täh?? Nyt mä en tajunnut pointtia lainkaan? Mun rinnat on meinaan paljon paremmat kuin kakskymppisenä jos sitä meinaat, kroppakin on. Se kun murehdin kroppaani liittyy siihen, etten ole yhden raskauden myötä kärsinyt 'vaurioita', lähinnä raskaudesta ja synnyttämisestä on ollut mulle etua. En vaan usko, että samaan pystyy toistamiseen.

 

[vieras]

Niin, kai se tosiaan voi olla näinkin. Itselläni toinen juttu. Olen nyt 30 -vuotias enkä kyllä olisi vuottakaan aiemmin ollut valmis vauvantekoon. Tiedän aika harvinaisen realistisesti millaista arki lapsen kanssa on (mulla paljon pieniä sisaruksia, joiden kanssa elänyt parikymppiseksi, ja se on estänyt tähän asti vauvakuumeen vaikka tiedänkin siis myös miten ihania lapset ovat. Olen kuitenkin aina ollut varsin menevä ihminen enkä ole kotona viihtynyt.

Nyt alkaa olla toinen ääni kellossa ja olisin hyvinkin valmis lasta varten. Samoin mies. Tätä hetkeä olenkin jotenkin alitajuisesti odottanut. Mua ei huoleta eläkkeet ja muut. Töitä ehdin tekemään myöhemmin lisää enkä välitä alentavatko kotivuodet eläkettä. On se varmasti sen arvoista. Tiedän varmasti sen, että jos nyt lapsen saamme, osaan todella sitä arvostaa. Tuntuu, ettei ole enää samalla tavalla kiire ja tuli hännän alla, työpaikka ja oma koti on, sieluni kyllyydestä olen saanut mennä ja tulla. Musta tulisi varmasti hyvinkin kotikeskeinen äiti, ei huvita kavereiden kanssa baarissa tuulettua. Eli erilaisia kokemuksia. Musta tosiaan tuntuu, että nyt voin olla paras mahdollinen äiti.

 

[Fleur de la Cour]

No mä olen miettinyt noita samoja asioita parin vuoden ajan kun meidän elämä on kieltämättä ollut helppoa ja mukavaa. Vaan kun raskaaksi tulin loppuvuodesta ja pian kaikki menikin asian suhteen myttyyn, niin silloin mä tajusin kuinka paljon sitä pientä ihmettä halusinkaan ja haluan edelleen.
Muutama vuosi kotona ei tätä eloa niin kovin muuta, se pieni ihana nyytti olisi nyt niin toivottu. :heart:

Niin pohdin mä silti sitäkin, että haluanko 10 vuoden päästä olla melkein aikuisen äiti vai koululaisen ja melkein aikuisen äiti.. ja monen montaa muutakin asiaa päässä pyöri. Pitänee ottaa joku kylmä suihku ja koittaa rauhoittua näissä haluissa. tai no toisaalta, meidät tuntien mä voin pohtia tätä edelleenkin vielä kymmenenkin vuoden päästä.

 

[Fleur de la Cour]

Niin, kai se tosiaan voi olla näinkin. Itselläni toinen juttu. Olen nyt 30 -vuotias enkä kyllä olisi vuottakaan aiemmin ollut valmis vauvantekoon. Tiedän aika harvinaisen realistisesti millaista arki lapsen kanssa on (mulla paljon pieniä sisaruksia, joiden kanssa elänyt parikymppiseksi, ja se on estänyt tähän asti vauvakuumeen vaikka tiedänkin siis myös miten ihania lapset ovat. Olen kuitenkin aina ollut varsin menevä ihminen enkä ole kotona viihtynyt.

Nyt alkaa olla toinen ääni kellossa ja olisin hyvinkin valmis lasta varten. Samoin mies. Tätä hetkeä olenkin jotenkin alitajuisesti odottanut. Mua ei huoleta eläkkeet ja muut. Töitä ehdin tekemään myöhemmin lisää enkä välitä alentavatko kotivuodet eläkettä. On se varmasti sen arvoista. Tiedän varmasti sen, että jos nyt lapsen saamme, osaan todella sitä arvostaa. Tuntuu, ettei ole enää samalla tavalla kiire ja tuli hännän alla, työpaikka ja oma koti on, sieluni kyllyydestä olen saanut mennä ja tulla. Musta tulisi varmasti hyvinkin kotikeskeinen äiti, ei huvita kavereiden kanssa baarissa tuulettua. Eli erilaisia kokemuksia. Musta tosiaan tuntuu, että nyt voin olla paras mahdollinen äiti.

Useimmat tuon ikäiset varmasti kokevatkin enemmän olevansa valmiita, mutta sitten arki rymähtää niskaan. Parikymppisenä sitä ei ole vielä valmis lainkaan, mutta matkan varrella oppii ettei sitä ole koskaan kokonaan kuitenkaan valmis ja muutoksiin sopeutuu helpommin. Nyt tuntuis niin vaikealta kun tietää miten jumiin sitä kotiin voikin jäädä. En millään tästä elämästä pystyis irrottautumaan samalla tavalla hetkeksi kuin silloin 9 vuotta sitten pystyin, vaikka koulukin oli kesken. Yhtään ei asia huolettanut, että jospa kaikki romahtaakin. Sitä vaan ajattelin, että sitten rakennetaan hommat uusiksi, nyt kynnys aloittaa kaikki alusta on tosi korkealla.

 

[illuusia]

No mä olen miettinyt noita samoja asioita parin vuoden ajan kun meidän elämä on kieltämättä ollut helppoa ja mukavaa. Vaan kun raskaaksi tulin loppuvuodesta ja pian kaikki menikin asian suhteen myttyyn, niin silloin mä tajusin kuinka paljon sitä pientä ihmettä halusinkaan ja haluan edelleen.
Muutama vuosi kotona ei tätä eloa niin kovin muuta, se pieni ihana nyytti olisi nyt niin toivottu. :heart:

Niin pohdin mä silti sitäkin, että haluanko 10 vuoden päästä olla melkein aikuisen äiti vai koululaisen ja melkein aikuisen äiti.. ja monen montaa muutakin asiaa päässä pyöri. Pitänee ottaa joku kylmä suihku ja koittaa rauhoittua näissä haluissa. tai no toisaalta, meidät tuntien mä voin pohtia tätä edelleenkin vielä kymmenenkin vuoden päästä.

Voi kun tietäisit(te) mitä kaikkea mä olen ehtinyt pohtia ja ihan murehtia jopa, vaan tuo tuulimunaraskaus jotenkin muutti mun ajatusmaailmaa takaisin siihen, mitä se oli silloin kun poika syntyi. Mä en turhia mietiskellyt vaan nautin lähes joka hetkestä, voi, sen mä haluan kokea uudelleen, olkoonkin ikäeroa melkein tai yli 6 vuotta, mitä sekään muka haittaa.
Mutta, ei asioiden pohtimisessa kuitenkaan mitään suurta vikaa ole, ja kun nyt sattuu pohtija-tyyppi olemaan niin ei sitä hetkessä huolettomaksi heittäydytä...

 

[evita]

Niin, kai se tosiaan voi olla näinkin. Itselläni toinen juttu. Olen nyt 30 -vuotias enkä kyllä olisi vuottakaan aiemmin ollut valmis vauvantekoon. Tiedän aika harvinaisen realistisesti millaista arki lapsen kanssa on (mulla paljon pieniä sisaruksia, joiden kanssa elänyt parikymppiseksi, ja se on estänyt tähän asti vauvakuumeen vaikka tiedänkin siis myös miten ihania lapset ovat. Olen kuitenkin aina ollut varsin menevä ihminen enkä ole kotona viihtynyt.

Nyt alkaa olla toinen ääni kellossa ja olisin hyvinkin valmis lasta varten. Samoin mies. Tätä hetkeä olenkin jotenkin alitajuisesti odottanut. Mua ei huoleta eläkkeet ja muut. Töitä ehdin tekemään myöhemmin lisää enkä välitä alentavatko kotivuodet eläkettä. On se varmasti sen arvoista. Tiedän varmasti sen, että jos nyt lapsen saamme, osaan todella sitä arvostaa. Tuntuu, ettei ole enää samalla tavalla kiire ja tuli hännän alla, työpaikka ja oma koti on, sieluni kyllyydestä olen saanut mennä ja tulla. Musta tulisi varmasti hyvinkin kotikeskeinen äiti, ei huvita kavereiden kanssa baarissa tuulettua. Eli erilaisia kokemuksia. Musta tosiaan tuntuu, että nyt voin olla paras mahdollinen äiti.

Oli kuin olisi joku varjominäni vähän nuorempana tämän kirjoittanut. =)

Minä ja mieheni teimme juuri noin, hoidettiin opiskelut, vakipaikat, omat asunnot pois alta ja sitten vasta alettiin yrittämään lasta. Bailaamista ja reissaamista oli siinä vaiheessa takana enemmän kuin laki määrää.

Oli ihana olla lasten kanssa ja keskittyä siihen täysillä, ei ollut kiirettä eikä halua mihinkään muualle eikä ollut työ- eikä toimeentulohuolia olemassakaan. Monta vuotta meni sekä mieheltä että minulta kotona lasten kanssa, mutta ei kyllä mikään eläkkeen pieneneminen vie hohtoa siltä, että sai olla lasten kanssa kotona heidän pienenä ollessaan.

 

[vieras]

Niin, kai se tosiaan voi olla näinkin. Itselläni toinen juttu. Olen nyt 30 -vuotias enkä kyllä olisi vuottakaan aiemmin ollut valmis vauvantekoon. Tiedän aika harvinaisen realistisesti millaista arki lapsen kanssa on (mulla paljon pieniä sisaruksia, joiden kanssa elänyt parikymppiseksi, ja se on estänyt tähän asti vauvakuumeen vaikka tiedänkin siis myös miten ihania lapset ovat. Olen kuitenkin aina ollut varsin menevä ihminen enkä ole kotona viihtynyt.

Nyt alkaa olla toinen ääni kellossa ja olisin hyvinkin valmis lasta varten. Samoin mies. Tätä hetkeä olenkin jotenkin alitajuisesti odottanut. Mua ei huoleta eläkkeet ja muut. Töitä ehdin tekemään myöhemmin lisää enkä välitä alentavatko kotivuodet eläkettä. On se varmasti sen arvoista. Tiedän varmasti sen, että jos nyt lapsen saamme, osaan todella sitä arvostaa. Tuntuu, ettei ole enää samalla tavalla kiire ja tuli hännän alla, työpaikka ja oma koti on, sieluni kyllyydestä olen saanut mennä ja tulla. Musta tulisi varmasti hyvinkin kotikeskeinen äiti, ei huvita kavereiden kanssa baarissa tuulettua. Eli erilaisia kokemuksia. Musta tosiaan tuntuu, että nyt voin olla paras mahdollinen äiti.

Useimmat tuon ikäiset varmasti kokevatkin enemmän olevansa valmiita, mutta sitten arki rymähtää niskaan. Parikymppisenä sitä ei ole vielä valmis lainkaan, mutta matkan varrella oppii ettei sitä ole koskaan kokonaan kuitenkaan valmis ja muutoksiin sopeutuu helpommin. Nyt tuntuis niin vaikealta kun tietää miten jumiin sitä kotiin voikin jäädä. En millään tästä elämästä pystyis irrottautumaan samalla tavalla hetkeksi kuin silloin 9 vuotta sitten pystyin, vaikka koulukin oli kesken. Yhtään ei asia huolettanut, että jospa kaikki romahtaakin. Sitä vaan ajattelin, että sitten rakennetaan hommat uusiksi, nyt kynnys aloittaa kaikki alusta on tosi korkealla.

Niin, onhan se totta myös. Mutta mä tosiaan siis olen hyvinkin valmistautumassa siihen, että sitten hautaudun kotiin ja että lapsi todella sitoo. Juuri se voi olla nimittäin nuorelle äidille erityisen vaikeaa kestää. Tuntuu, että osaan nyt varmastikin kypsemmin suhtautua lapsen tarpeisiin.

Sisko sai parikymppisenä lapsen ja vaikka todella voin sanoa, että hän kasvoi lapsen myötä, se oli rankkaa kasvua se. Nyt vanhempana hän on niin iloinen, että lapsi on jo isompi, ettei halua enää lainkaan lapsia -vaikka on siis vasta iässä, jossa ystävänsä alkavat saada ensimmäisiään.

Ei mua nyt varsinaisesti mikään romahtaminen pelota eikä uudelleen aloittaminenkaan, sillä nyt on niin vahvasti alkanut tuntua, että on uuden elämänvaiheen aika.

 

[kolmen äiti]

Niinpä! Nuorempana sitä uskalsi heittäytyä! Sain kuopuksen kolmekymppisenä ja kyllä tuli mietittyä asioita joka kantilta,nuorempana en osannut pelätä mitään, sitä eli vain päivä kerrallaan.....

 

[fanta]

Luulisin, että on enemmän luonne- kuin ikäkysymys, miten asioihin suhtautuu. Ja siitä, ettei oikeasti enää muista miten 10 vuotta sitten on asioihin suhtautunut, aika on kullannut muistot, osaksi ainakin =)

 

[I-ha-na]

rypyt ja roikkuvat rinnat

Täh?? Nyt mä en tajunnut pointtia lainkaan? Mun rinnat on meinaan paljon paremmat kuin kakskymppisenä jos sitä meinaat, kroppakin on. Se kun murehdin kroppaani liittyy siihen, etten ole yhden raskauden myötä kärsinyt 'vaurioita', lähinnä raskaudesta ja synnyttämisestä on ollut mulle etua. En vaan usko, että samaan pystyy toistamiseen.

en kai mä nyt sun rintojen roikkuvuudesta ja rypyistä tiedä. kunhan heitin kun kysyit et mikä ero 20 ja 30v. on......

 

[Fleur de la Cour]

Luulisin, että on enemmän luonne- kuin ikäkysymys, miten asioihin suhtautuu. Ja siitä, ettei oikeasti enää muista miten 10 vuotta sitten on asioihin suhtautunut, aika on kullannut muistot, osaksi ainakin =)

Ei kyllä mä muistan olleeni aina parikymppisenä hyvin määrätietoinen ja suorituskeskeinen ja mulla oli valmiina kaikki päätökset ja kunnianhimoisesti pyrin niihin, parisuhde, avioliitto, omakotitalo, lapsi ja ura, kaikki noi oli mielessä. Kun neuvolassa terveydenhoitaja puhui ambivalenteista tuntemuksista niin mä ajattelin, että mitä hittoa, miten niin muka en olis tyytyväinen tähän kun kerran tätä tavoittelinkin, nyt vaan mennään eikä meinata. Sit tuli tuo meidän kriisi ja romutti mun kaiken varmuuden elämän suhteen, nykyään mä epäilen kaikkea ja elän sillä mentaliteetilla, että mitä jos en ehdikään tätäkään kokea..

 

[fanta]

Hmm, otsikossasi luulin sinun puhuvan yleensä kaksikymppisten ja kolmekymppisten eroista, mutta nyt puhutaankin vain siitä, miten SINÄ olet ajatellut ja miten SINÄ ajattelet :saint: Ei siinä mitään, mutta emmehän me mitenkään voi sanoa mitään mistä sinä vakuuttuisit. En muista kertaakaan, että olisit edes tuuminut kenenkään muun käsityksen olevan edes ajatuksen arvoinen.

 

[evita]

Luulisin, että on enemmän luonne- kuin ikäkysymys, miten asioihin suhtautuu. Ja siitä, ettei oikeasti enää muista miten 10 vuotta sitten on asioihin suhtautunut, aika on kullannut muistot, osaksi ainakin =)

Ei kyllä mä muistan olleeni aina parikymppisenä hyvin määrätietoinen ja suorituskeskeinen ja mulla oli valmiina kaikki päätökset ja kunnianhimoisesti pyrin niihin, parisuhde, avioliitto, omakotitalo, lapsi ja ura, kaikki noi oli mielessä. Kun neuvolassa terveydenhoitaja puhui ambivalneteista tuntemuksista niin mä ajattelin, että mitä hittoa, miten nini muka en olis tyytyväinen tähän kun kerran tätä tavoittelinkin, nyt vaan mennään eikä meinata. Sit tuli tuo meidän kriisi ja romutti mun kaiken varmuuden elämän suhteen, nykyään mä epäilen kaikkea ja elän sillä mentaliteetilla, että mitä jos en ehdikään tätäkään kokea..

Niin, se oli ehkä sinun luonteesi mukaista käytöstä silloin. Moni muu - minä esimerkiksi - koin asiat täysin eri tavalla silloin 2-kymppisenä ja ilmeisesti koen asiat nytkin hyvin eri tavalla kuin sinä. En ainakaan koe, että meillä olisi juuri mitään yhteistä näin äkkiajattelemalla tavassa, millä suhtaudumme lasten haluamiseen, kropan mahdolliseen rapistumiseen tai yhtään mihinkään.

Joten päätelmäni on, että kyllä vain luonne vaikuttaa vielä enemmän kuin ikä.

 

[Juups]

rypyt ja roikkuvat rinnat

Täh?? Nyt mä en tajunnut pointtia lainkaan? Mun rinnat on meinaan paljon paremmat kuin kakskymppisenä jos sitä meinaat, kroppakin on. Se kun murehdin kroppaani liittyy siihen, etten ole yhden raskauden myötä kärsinyt 'vaurioita', lähinnä raskaudesta ja synnyttämisestä on ollut mulle etua. En vaan usko, että samaan pystyy toistamiseen.

en kai mä nyt sun rintojen roikkuvuudesta ja rypyistä tiedä. kunhan heitin kun kysyit et mikä ero 20 ja 30v. on......

Juu, tuo heittosi kieltämättä kuulosti ainakin minusta jo reilusti yli 30vuotiaasta siltä, että sinusta yli 30v ovat likimain sama asia kuin jo rupsahtamaan taipuisat, vaihe joka alkaa minusta lähempänä eläkeikää...

Mutta ehkä olet vielä niin nuori, että yli kolmikymppinen on mielestäsi jo melkein eläkeläinen.

 

[Fleur de la Cour]

Hmm, otsikossasi luulin sinun puhuvan yleensä kaksikymppisten ja kolmekymppisten eroista, mutta nyt puhutaankin vain siitä, miten SINÄ olet ajatellut ja miten SINÄ ajattelet :saint: Ei siinä mitään, mutta emmehän me mitenkään voi sanoa mitään mistä sinä vakuuttuisit. En muista kertaakaan, että olisit edes tuuminut kenenkään muun käsityksen olevan edes ajatuksen arvoinen.

About sadasviideskymmenes kerta kun tämänkin sanon, mutta mulla kyllä on ollut ja tulee olemaan tapana kirjoittaa omista tuntemuksista, koska en vieläkään pysty kenenkään muun tuntemuksilla elämää elämään. En ole koskaan kieltänyt kuitenkaan ketään kirjoittamasta mun avaukseen niiden omia tuntemuksia.. En ymmärrä miks mun pitäis muuttaa avauksen kirjoittamisen jälkeen mielipidettäni siihen tulleiden vastausten perusteella.


Ja lisäks luin eilen parikymmentä sivua englanninkielistä nettisivustoa tästä aiheesta.. nyt lähden töihin, Morjens!

 

[tiinu]

About sadasviideskymmenes kerta kun tämänkin sanon, mutta mulla kyllä on ollut ja tulee olemaan tapana kirjoittaa omista tuntemuksista, koska en vieläkään pysty kenenkään muun tuntemuksilla elämää elämään.

Asioita voi pohtia ja mietiskellä myös yleisesti, ilman että siihen vedetään se oma ja mielestään oikea ajattelutapa mukaan. Varmaan sinullakin sitä elettyä elämään on jo sen verran takana, että olet tullut huomatuksi, ettei aina voi, eikä kannata asioita lähestyä minä-keskeisesti. Kun suhtautuu avarakatseisemmin, voi tulla huomatuksia toisenlaisiakin tapoja ajatella ja toimia =)