Pääseekö ujoudesta IKINÄ eroon?

["Maria"]

Minä vihaan itsessäni tätä puolta, se määrää niin monta asiaa mun elämässäni. Oikeastaan kammoan ihmisiä, en halua ikinä nähdä naapureita, en halua nähdä ketään tuttuja esim. kaupungilla, jopa omat perheenjäsenet ujostuttaa! En usein tunne itseäni tarpeeksi rohkeaksi soittelemaan kenellekään, joten mulla ei ole paljonkaan kavereita. Odotan, että he pyytävät mua ulos tai kylään, koska itse en tunne olevani tarpeeksi kiinnostava, joten en soita heille ja kysy. Minusta tuntuu, että kukaan ei minusta pidä, tai ehkä jopa inhoavat, pitävät omituisena. Työssäni olen pärjännyt, kun olen ajan myötä tottunut ihmisiin, mutta silti uuden ihmisen aloittaminen töissä on mulle tosi stressaavaa. Ja vieläkin jännitän joitain työkavereita monen vuoden jälkeen. Ainoat ihmiset joita en jännitä, ovat mieheni ja lapset. Ja miehen äiti, joka on sellainen ihminen, johon tiedän, että voin luottaa.

Inhoan puhelimessa puhumista yli kaiken, ja välttelen jopa puhelimeen vastaamista. Joskus jumitun neljän seinän sisään viikoiksi ja menen ulos vain kun on pakko. Tykkään kyllä ulkoilusta, ja kun katselen ulos, haluaisin mennä, mutta en uskalla, jos joku tulee vastaan ja tervehtii. Inhoan kun ihmiset tunkee nenänsä mun asioihin, tai utelee multa jotain. Toisaalta minä tunnen, että mulla on sisällä haudattuna sosiaalinen puoli, ja minä haluaisin olla sosiaalinen. Haluaisin, että mulla olis kavereita ja pystyisin harrastamaan ja menemään. Mutta tämä ujous on kuin vankila ja pitää minut sisällä. Siksi vihaan itseäni.
¨
En tiedä, onko kellään vastaavia kokemuksia, vai olenko minä vaan yksi hullu, jolle ei ole toivoa. Tämä on vuosien mittaan varmaan vaan pahentunut ja olen alkanut miettiä, että joku päivä minusta tulee täysi erakko, joka ei uskalla tulla talosta ulos ollenkaan. Onkohan minunlaiselle missään apua? En siis halua yhtään olla tällainen ja yksinolo ahdistaa, mutta kun en uskalla tehdä mitään muutakaan. Elämä on pelkkää paskaa tällaselle.

 

["Niina"]

Ei siiät koskaan täysin pääse eroon. Mutta sen kanssa oppii elämään ja sietämään omaa epätäydellisyttään. Vaatii aikaa ja rohkeutta, mutta omaa sosiaalista käytöstään voi muuttaa, jopa niin etteivät muut pidä sinua ujona vaan hyvin ulospinsuuntautuvana

T: yksi ujo, joka kamppailee asian kanssa joka päivä

 

[entinen ujo]

Millainen lapsuus sulla oli? Olitko kotihoidossa koko lapsuutesi, kenties vielä sisarusten varjossa/turvassa? Tuskin olet ainakaan päiväkodissa ollut! Millaiset vanhemmat sulla oli?

Mä pääsin ujoudesta, kun sain sellaisen työn missä oli pakko olla sosiaalinen. Jouduin ottamaan lääkkeitä (beetasalpaajaa ja rauhoittavia) jotta ei ahdistanut enkä mennyt paniikkiin. Nykyisin olen ihan normisosiaalinen, tosin vetäydyn aika paljon yksinäisyyteen ja rauhaan kun olen vapaalla. En sillä tavalla kaipaa hirveästi muiden seuraan.

 

["ujo"]

Itsekin olen ujo mutta mieheni otti minut ikään kuin siipensä alle ja hänen seurassaan opin olemaan itsevarma. Hän on hyvin ulospäin suuntautunut ja tukee minua varmaankin ihan tietämättään. Olen hyvin tyytyväinen tällaiseen elämään.

 

["Maria"]

Millainen lapsuus sulla oli? Olitko kotihoidossa koko lapsuutesi, kenties vielä sisarusten varjossa/turvassa? Tuskin olet ainakaan päiväkodissa ollut! Millaiset vanhemmat sulla oli?

Mä pääsin ujoudesta, kun sain sellaisen työn missä oli pakko olla sosiaalinen. Jouduin ottamaan lääkkeitä (beetasalpaajaa ja rauhoittavia) jotta ei ahdistanut enkä mennyt paniikkiin. Nykyisin olen ihan normisosiaalinen, tosin vetäydyn aika paljon yksinäisyyteen ja rauhaan kun olen vapaalla. En sillä tavalla kaipaa hirveästi muiden seuraan.

Mun lapsuus oli aika kamala, minua kuritettiin tosi vähästä, ja haukuttiin koko lapsuuteni. Isä oli paljon poissa ja äitipuoli inhosi minua. Olin päiväkodissa vähän aikaa, mutta muuten kotona. Ja olin ainoa lapsi pitkään. Lapsena kyllä olin erittäin sosiaalinen, ja minulla oli paljon kavereita. Koulussa vähemmän. Ei kiusattu koulussa, mutta joidenkin osalta syrjittiin, ja yläasteella ja lukiossa olin siellä ei-suosittujen tyttöjen kerhossa. Minua ei silloin kyllä haitannut. Nuorena aikuisena minulla oli kavereita, ja olin melko menevä.

Olen minäkin aina tykännyt omasta rauhasta, mutta nykyään minulla ei oikeastaan ole mitään normaalia sosiaalista elämää. Olen huomaamattani erakoitunut melko tehokkaasti kaikista ihmisistä. Kai se perimmäinen totuus on, että jos ei itsestään pidä, niin miksi muutkaan pitäisi minusta.