Se mikä tässä ketjussa kauheasti hämmästyttää on se, että puhutaan 4-5 vuotiaista kun ne olisivat jotai aivottomia imbesillejä, jotka vain LUULEVAT viihtyvänsä päiväkodissa, ja jotka ehdottomasti haluaisivat olla kotona jos vaan osaisivat sen vähäisillä kyvyillään jotenkin kertoa.
Siis eivätkö nämä ankarat päiväkodin vastustajat itse ole koskaan olleet lapsia? Vai eikö tosiaan ole omasta lapsuudesta mitään mielikuvia ennen rippikouluikää? Kai te muistatte, että viisivuotiailla on jo tärkeitä kavereita, omia juttuja poissa äidin helmoista ja kyky puuhailla itsekseen kavereiden kanssa ilman että äiti/tarhantäti istuu koko ajan pitämässä kädestä?
Minä olen ollut itse tarhassa alkaen neljävuotiaasta osa-aikaisena, ja muistelen kyllä lämmöllä sekä ihania tarhantätejäni että tarhakavereitani, joista parin kanssa olen edelleen aikuisiällä läheisiä. Viikonloput oli muksuna pitkiä, jos tarhassa oli jäänyt hyvä leikki kesken, ja kaverit olivat koko viikonlopun toisella puolella kaupunkia omassa kodissaan. Tarhassa oli JOKA PÄIVÄ aamuhetki (perintieset "Onko Lissu täällä - lallatukset, muutamia laululeikkejä, sun muuta), musiikkitunti iltapäivällä (ja hirveän jännittävää saiko olla sen Prinsessa Ruusu linnassa -laulun prinsessa ja sai sen ihanan tötteröhatun), ulkoilua leikkikentällä, leikkiä ryhmän omassa huoneessa ja sitten yhteisleikkejä isommassa huoneessa muiden lasten kanssa. Säännöllisin väliajoin puuhasteltiin jotain extraa, kuten leivottiin haarukkaleipiä, muovailtiin, tehtiin käsinukketeatteria, väritettiin, maalattiin sormivärejä, tehtiin sitä ja tätä. Lempitarhantätini teki minulle joka päivä letit, kun äiti laittoi saparot joista en tykännyt. Ja ruokailut, äidillä meni kotona hermot kun aina jankutin että miksei meillä ole kuutamokiisseliä niinkuin tarhassa, miksei meillä ole mustaherukkahilloa kanan kanssa niinkun tarhassa, miksei kotona saa olla järjestäjänä ja jakaa annostella kiisseliä muille... Vieläkin on tallessa tarhantätien minulle (ja tietysti kaikille muille lapsille) askartelemat synttäri- ja nimpparikortit, tarhan viikko-ohjelmia joita tuli kotiin monisteina (ovat valokuva-albumin välissä), tarhakuvia...
Ettekö te itse tai eikö kukaan teidän läheisenne ole ikinä ollut tarhassa, jos se on joku mystinen ja kamala paikka ja musta aukko, jonne lapsi vaan aamulla työnnetään, ja jonka salamyhkäisistä rituaaleista ei voi olla perillä kukaan muu kun tarhantäti - joka hänkin tietysti lapsen vanhemmille valehtelee. Ettekö te muista millaista oli olla vaikkapa eskari-ikäinen? Ettekö te muista kavereitanne?
Minä olisin varmaan tukehtunut raivosta jos minut olisi otettu pois tarhasta, kun pikkusisko syntyi. Olin silloin viisivuotias. Ja kyllä, kotona oli myöskin hauskaa, mutta meidän nurkilla ei asunut muita minun ikäisiäni, ja ei kyllä äidin ja vauvan kanssa kotona nyhjääminen todellakaan olisi ollut yhtä kivaa kun nukkekotileikit tarhassa parhaiden kavereiden kanssa. Olin minäkin "hoivaviettinen", halin ja pusin vauvelia ja työnsin vaunuja, mutta annas olla kun ipana parahti ekan kerran tai haisi kakalle, kyllä siinä viisivuotiaan hoivaintoilu rapisee melko nopeaan. Vauva on ihan kiva uusi nukke ja kivaa kun saa äidin kanssa leikkiä kotia, mutta nopeasti siinä tylsää tulee. Kavereiden kanssa leikkiessä sentään ne vauvat välillä muuttuivat koiranpennuiksi tai menivät naimisiin, jos pelkkä syöttäminen ja nukuttaminen alkoi välillä tympäistä.
TARHASSA OLI IHANAA!
