A
Ahdistunut
Vieras
Pakko purkautua....
Mulla on erittäin hankala lapsuus minulle vyörytetyn vastuun vuoksi. Äiti on hyvin vahva persoona ja jo ala-asteelta aloitti kovan koepainostuksen jne. Englanti ei lähtenyt oikein sujumaan ja sitähän äiti yritti jankata mulle päähän. Niin kuin taikaiskusta, en tietenkään päässyt tuosta enkusta läpi yo-kirjoituksissa. Äidillehän tämä oli kova paikka. Asia on ollut taakkanani nyt yli 10 vuotta. Häpeä ja epäonnistuminen on mukana aina.
Erosin kolmen kympin kriisissäni ja sairastuin sos. tilanteiden pelkoon - minä, joka aina esiintyi sujuvasti ja menestyi työssä juuri supliikkina henkilönä. Sain tuohon lääkityksen, jota olen vuosien myötä vähentänyt lähes minimiin. Muutama kuukausi sitten minulla tuli äidin kanssa sanasota ja hän paljasti elämänsä kriisin olleen juuri minun epäonnistuminen yo-kirjoituksissa. Nyt tämä asia on painanut mieltäni ja en ole pitänyt äitiini yhteyttä - mitä äiti ei voi ymmärtää ollenkaan. Nyt olen huomannut, että pakko-oireinen ajattelu on alkanut kummittelemaan mielessäni (juuri pelko toisen satuttamisesta jne.). Tiedän tuo olevan juuri kilttien ihmisten ongelma - joka pätee juuri minuun. Aina on pitänyt olla kiltti, hyvin käyttäytyvä, hyvä koulussa, hyvä töissä, kaunis, hoikka jne. Nyt epäonnistumiseni taas tuli pintaan. Minun on ollut pakko nostaa nyt tuota lääkitystäni pikkuhiljaa, jotta selviän tämän ylitse ja pystyn olemaan töissä.
Anteeksi sekava vuodatukseni, mutta tuntuu niin kaikki taas raskaalta. Mies tietää olotilani, muut ei - enhän halua olla heikko ja itkeä.
Mulla on erittäin hankala lapsuus minulle vyörytetyn vastuun vuoksi. Äiti on hyvin vahva persoona ja jo ala-asteelta aloitti kovan koepainostuksen jne. Englanti ei lähtenyt oikein sujumaan ja sitähän äiti yritti jankata mulle päähän. Niin kuin taikaiskusta, en tietenkään päässyt tuosta enkusta läpi yo-kirjoituksissa. Äidillehän tämä oli kova paikka. Asia on ollut taakkanani nyt yli 10 vuotta. Häpeä ja epäonnistuminen on mukana aina.
Erosin kolmen kympin kriisissäni ja sairastuin sos. tilanteiden pelkoon - minä, joka aina esiintyi sujuvasti ja menestyi työssä juuri supliikkina henkilönä. Sain tuohon lääkityksen, jota olen vuosien myötä vähentänyt lähes minimiin. Muutama kuukausi sitten minulla tuli äidin kanssa sanasota ja hän paljasti elämänsä kriisin olleen juuri minun epäonnistuminen yo-kirjoituksissa. Nyt tämä asia on painanut mieltäni ja en ole pitänyt äitiini yhteyttä - mitä äiti ei voi ymmärtää ollenkaan. Nyt olen huomannut, että pakko-oireinen ajattelu on alkanut kummittelemaan mielessäni (juuri pelko toisen satuttamisesta jne.). Tiedän tuo olevan juuri kilttien ihmisten ongelma - joka pätee juuri minuun. Aina on pitänyt olla kiltti, hyvin käyttäytyvä, hyvä koulussa, hyvä töissä, kaunis, hoikka jne. Nyt epäonnistumiseni taas tuli pintaan. Minun on ollut pakko nostaa nyt tuota lääkitystäni pikkuhiljaa, jotta selviän tämän ylitse ja pystyn olemaan töissä.
Anteeksi sekava vuodatukseni, mutta tuntuu niin kaikki taas raskaalta. Mies tietää olotilani, muut ei - enhän halua olla heikko ja itkeä.
Ryhdyin sanomaan kaikille EI. Sellaisiinkin asioihin, joihin olisin voinut varsin hyvin sanoa kyllä. Mutta sanoin EI ihan vaan periaatteen vuoksi. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen alkoikin helpottamaan, joskin lähipiiri ihmetteli, että mikä ihme tohon on nyt iskenyt. Kun se puoli vuotta oli kulunut, huomasin, että kukaan ei ollut kuollut, vammautunut, menettänyt näköään, menettänyt kotiaan tai työpaikkaansa, vaikka olinkin sanonut ei. Huomasin, ettei ole mitenkään välttämätöntä, että tekisin kuten muut haluavat. Tietysti hoidin omat lapseni hyvin, mutta siis tarkoitan tilanteita, joissa multa aina pyydettiin jotain. Jäämään ylitöihin, hoitamaan muiden lapsia, auttamaan milloin missäkin asiassa jne. Ihmiset pärjäsivät aivan hyvin, vaikken ollutkaan aina valmiina asettamaan muiden tarpeita omieni edelle. Siinä hötäkässä vielä päätin, että lähdempäs tässä perkeles opiskelemaan uuteen ammattiin 
