Paniikki/Ahdistus.

vauvahaaveita

Tunnettu jäsen
01.04.2008
9 158
50
48
41
kempele





....Laitan vielä tänne uudestaan, jos joku haluaa kommentoida...




Onko muita äitejä.
...joilla puhjennut paniikkihäiriö/kohtaukia/ahdistusta lapsen syntymän jälkeen?

Itse synnytin esikoisen tammikuussa ja 1.5kk sitten tuli ensimmäinen paniikkikohtaus. Sen jälkeen joka päivä suurta ahdistusta....aloitin lääkkeet(cipralex)(tarvittaessa otettava rauhoittava myös) ja nyt on päivät ollu vähän parempia.(välillä huonoja)
Lääkärissä oon rampannu joka oireen takia, luullen että mulla on joku sairaus tms.

Ennen ei ikinä oo ollu moista...varmasti aiheutunut synnytyksestä,elämänmuutoksesta yms...

kertokaa omia kokemuksia, esim. millaisia fyysisiä oireita teillä on, ja tunteita?

Psykologillakin olen käynyt (neuvolan puolella)...Ootteko kokenut tämän auttavan paniikkioireita/ahdistusta?

Ja taas on ahdistanu niin paljon, että ihan itkua pukkaa, ja todella vaikea olla!
:'(
 
psykologi ei siihen auta.mulla auttaa vain lääkkeet.puhuminen halpottaa vain vähän.psykiatri sanoi et se on mun päässä se paniikki ei muussa.se pitää vain kuulema kohdata mennä sinne missä se tulee tai tapahtuu.
 
täällä toinen, puhkesi ja paha sellainen loppuraskaudesta ja nyt ollaan haaveiltu joskos saataisi toinen lahja, esikoinen on 1 v 7 kk ja toiveissa olisi ensi keväänä kakkonen =)
pelottaa jos kaikki ahdistus tulee ja yhtä pahana =(
 
Alkuperäinen kirjoittaja m:
täällä toinen, puhkesi ja paha sellainen loppuraskaudesta ja nyt ollaan haaveiltu joskos saataisi toinen lahja, esikoinen on 1 v 7 kk ja toiveissa olisi ensi keväänä kakkonen =)
pelottaa jos kaikki ahdistus tulee ja yhtä pahana =(


ja mulla meni siis masennus niin pahaksi ettei arjesta tullut yhtään mitään, ramppasin avopuolella psykiatrian osastolla tuon tuosta ja mulle määrättiin niin lieviä lääkkeitä raskauden takia mitkä ei auttanut, joten loppujen lopuski vaadin käynnistystä ja sainkin sen , ja sitten kun tyttö syntyi masennus meni räjähdymäiseksi ja päätin mennä osastolle hoitoon kun ahdistus oli niin kova =(

luulin että äidin rakkaus kun nään lapseni olisi auttanut siihen ahdistukseen , mutta kaikki hormonit yms. vaan pahensi tilannetta, eli mulla oli äärettömän vaikea ja vakava synnytyksen jälkeinen masennus, josta nyt toivuttu mutta lääkkeitä syön vähän edelleen , tyttö on aivan ihana ja kiltti lapsi ollut aina, luojan kiitos nukkui 12 h aina ja edelleen, sain aikaa vuoden toipua =)

Nyt tosiaan haluamme toisen lapsen, mutta kaikki toi jos toistuu en tiedä miten olen valmis sen kaiken jaksamaan, sen takia on jarruteltu asian kanssa....

mä tiedän ton sun olotilan ihan täysin, pelkäsin myös kaikkia sairauksia yms. se johtuu siihtä paniikinomaisesta tilasta, tuo kaikki kuuluu herkillä ihmisillä siihen äitiyteen...mä halusin etä kaikki menee niinkuin halusin ja täydellisesti, olen ehkä liian täydellisyyteen pyrkivä ihminen, joten sairaalajakso on kaikkein kauhein kokemus ikinä, vaikka se oli kodinomainen paikka , jossa normaalisti vaikeita masennuspotilaita ja aivan normaaleita ihmisiä.

Sieltä sain tukea ja luottoa siihen että paranen ja apua tulikin ja pääsin kuukauden jälkeen pois ja aloitin pikkuhiljaa arjen kotona ja tutustuin hitaasti mutta hartaasti omaan tyttäreeni, lapsen saanti on silti maailman ihmeellisin ja paras asia ikinä, sen takia kärsimys oli sen arvoinen =)

VOIMIA SINULLE KOVASTI, ja lääkkeet auttaa jos oikeat sinulle, niin varmasti mutta erittäin hitaasti, maltti on valttia nyt tässä vaiheessa, sä rakastat lastasi aivan kuten jaksat ja turhaan tunnet syyllisyyttä siitä mitä olet nyt, sille ei vaan mahda mitään =)
mä uskon että herkät ihmiset saavat helpoiten näitä ongelmia, hyvää kevättä sinulle ja perheellesi <3

syksyn aurinko

 
Mulla tuli psykosomaattisia oireita ja ne olivat pahimmillaan lapsen ollessa 1,5-vuotias. Oli uniongelmia, eli valvoin öitä ja silloin kun nukahdin, näin koko ajan painajaisia että lapselle tapahtuu jotain kauheaa. Päivisin oli tosi levoton olo, kädet tärisi ja kävin ylikierroksilla. Kaupassa tuli kerran paniikkikohtaus (jäi onneksi yhteen kertaan). Kurkussa tuntui koko ajan pala, epäilin jo kurkkusyöpää. En tarvinnut lääkkeitä. Tilanne helpottui kun kävin muutaman kerran puhumassa psykologille.
 
Mulla on kokemusta. Vauva syntyi ja huomasin, että kaikesta häntä kohtaan tuntemastani rakkaudesta huolimatta voin huonosti. En osannut nukkua, päivälläkään. Sain paniikkikohtauksia, luulin sekoavani. Ahdisti ja tuijotin vauvaa ajatellen, etten selviä. Välillä tuntui, etten uskalla alkaa itkemään, pelkäsin että itku riistäytyy käsistä ja sekoan. Olin alakuloinen ja ahdistunut. Tuntui hullunkuriselta, että siinä se nyt on, ihana oma vauva, ja minä en jaksa enkä pysty. Lapsi on ensimmäisemme. Luulen että minulla vaikutti tämä suuri elämänmuutos. Olimme ehtineet mieheni kanssa olla niin pitkään kahdestaan. Yhtäkkiä suuri vastuu avuttomasta ihmisestä, univelat, hormonimyrskyt ja ylipäätään iso elämänmuutos järisyttivät mieltäni. Kerroin asiasta neuvolassa, minulla on nyt lääkitys ja terapia menossa.
Lääkitys voi auttaa hitaasti, saattaa mennä tosi kauankin ennenkuin olo helpottaa. Huomaat vain äkkiä että hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja. Lääkeannoksen suuruutta kannattaa tarkistaa, jos tuntuu että olo ei helpota. Sitä voi sitten laskea kun tuntuu paremmalta. Anna itsellesi aikaa. Oletko saanut neuvoja, miten voit lievittää paniikkikohtausta? Kun tunnet ensimmäisten kohtauksen oireiden tulevan, hengitä hitaasti nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Älä yritä torjua ajatuksia, siis ajatella et "Ei taas, apua, nyt mä saan taas tän kohtauksen, nyt mä sekoan, nyt pitää ajatella jotain muuta."
vaan: "No nyt musta tuntuu tältä, tämä on ihan ok, mä en sekoa eikä mitään pahaa tapahdu. Jahas, nyt musta tuntuu että mä pyörryn, kädetkin tärisee, sydän hakkaa. Mutta tämä menee kohta ohi. Mä oon selvinny tästä ennenkin ja niin selviän nytkin." Koko ajan hitaasti hengitellen. Tuo ei välttämättä heti onnistu, mutta harjoittelemalla kyllä. Itse saan paniikkikohtauksen tuolla keinoin ohi ennenkuin se ehtii päälle. Ja siis istut vaikka johonkin, annat käsien valua rentoina ja keskityt siihen hengittämiseen.
Liikunta auttaa myös. Vauva rattaisiin ja oikeen reippaalle lenkille. Joka päivä.
Terapia auttaa hitaasti, mutta auttaa kuitenkin ja on ehdoton lääkehoidon rinnalle.
Myös kirjoittaminen auttaa. Kirjoita tunteistasi, pettymyksistäsi, iloista ja suruista.
Anna ajatusten tulla ja mennä. Tiedän, että olo on välillä epätoivoinen; Miksi minä en saa nauttia täysin tästä pienestä vauvastani? Miksi tämä ahdistus? Meneekö se ohi? Tulenko hulluksi kokonaan?
Paraneminen on hidas prosessi. Se vaatii aikaa ja paljon työtä. Mutta olet päässyt tosi hyvään alkuun, sinulla on lääkitys, käyt psykologilla, kirjoitit tänne. Et ole yksin, todellakaan. Sinulla on tuhansia ja taas tuhansia kohtalotovereita.
Vauvamme on nyt 7kk ja minulla on hyviä päiviä reilusti enemmän kuin huonoja. Iloitsen keväästä ja siitä, että saan seurata ihanan lapsemme kasvua. Pystyn nyt lopulta nauttimaan hänestä. Tämä on nyt vain osa minua, että välillä ahdistaa/masentaa/paniikki puskee päälle. En yritä kieltää sitä.
Saatko apua kotitöihin? Voiko joku hoitaa vauvaa niin, että saat edes vähän aikaa levätä? Pääsisitkö ystävän kanssa kaupungille, tai ylipäätään kyläilemään jonkun luona? Ajatus voi olla väsyttävä, mutta kaikki, mikä vie ajatuksia hetkeksi pois omasta olosta, auttaa. Teetkö käsitöitä, tai jotain, mihin pitää keskittyä niin, että ei voi koko ajan tarkkailla omaa olotilaa?
Sinä olet hyvä äiti huolimatta siitä, että voit välillä huonosti. Olet paras omalle lapsellesi.
Siitä on niin vähän aikaa kun synnytit lapsesi, ja oireesi alkoivat, että suhtaudu itseesi armollisesti. Ehkä jonain aamuna huomaat, että olo onkin hiukan parempi. Joku päivä voi olla sitten tosi huono, ja ajattelet, että ei taas, nyt mä en selviä. Mutta sitten ehkä seuraavana päivänä tulee lyhyt parempi hetki. Ja sitä seuraavana taas hiukan pitempään kestävä parempi olo. Ja kohta päivä, jonka saat olla melkein kokonaan vapaana ahdistuksesta.
Noin minullekin kävi. Nyt voin hyvin, ja osaan käsitellä ahdistustani, paniikkia ja masennusta. Edelleen ne ovat osa minua, hetkittäin. Mutta ne eivät saa valtaa minusta. Minä hallitsen niitä, ne eivät minua.
Uskon ja tiedän, että sinä selviät. Jos tulee jotain ajatuksia tai kysyttävää, juttelen ja vastaan mielelläni.
 
Vielä, että olisi ehkä parempi jos pääsisit psykiatrille, tai pyydä psykologilta apua siihen, miten voit helpottaa oloasi. Siis keinoja esim. paniikkihäiriön helpottamiseen. (Rentoutus jne.)
Psykologit tahtoo olla enemmän sellaisia, että vain kuuntelevat.
Itselläni tuosta siis kokemusta. Psykologin kanssa vaan juteltiin, mutta kun aloitin kognitiivisen psykoterapian, sain heti paljon keinoja pahan olon lievittämiseen.
 
Anna ajatusten tulla ja mennä. Tiedän, että olo on välillä epätoivoinen; Miksi minä en saa nauttia täysin tästä pienestä vauvastani? Miksi tämä ahdistus? Meneekö se ohi? Tulenko hulluksi kokonaan?


lainattu, eli tämä tunne sai mut tuntemaan entistä hulluksi , luulin sekoavani jne, mutta ei sitä vaan tuntenut sitä pakahduttavaa tunnetta mitä luuli tuntevansa siitä lapsesta; välillä olin niin kateellinen niille jotka synnyttivät alakautta , saivat lapsen rinnalle heti ja kotona kaikki hyvin ja olivat rakastuneita =( (itselläni käynnistetty synnytys joka päätyi kiireelliseen sektioon ja en nähnyt edes lastani siinä ahdistuneessa tilassa) se oli väärin, lapsi sai 9/9 pisteet , mutten saanut rinnalleni, se paheni vaan koko ahdistus kun jouduin olemaan heräämösä neljä tuntia enkä suurin piirtein tiennyt synnyttäneeni, mun psykologi sanoo että sektio äideille ei tule samanalaista yhteyttä lapseen , kun alakautta synnyttäneille, kuulemma poistuu luonnollisia hormoneita kun leikataan lapsi =( tiedä sitä sitten, mulla ainakin kesti pitkään saada yhteenkuuluvuus tyttäreeni =(
 
Ihana kuulla, että on paljon muitakin! :hug: ...Ja ootte voinut paremmin..itsekkin odotan sitä aikaa, että olo alkaa normalisoituun.
Paniikkikohtauksia ei oo tullu nyt pitkään aikaan, tai ehkä semmosia lieviä...,mutta tämä ahdistus!!!...aivan järkyttävää!!! Kokoajan saa olla haukkomassa henkee,levoton olo, hikoiluttaa jne...
Tänään psykologille meno, ja aijon pyytää että jos sais tota lääkeannosta nostettua...

Ihania ootte, kun kerrotte kokemuksia!!! :hug: :heart:
 
Mulle puhkesi paniikkihäiriö viime keväänä vauvan kuoleman yhteydessä. Sen kans oli vaan opeteltava elämään, ja kävin keskustelemassa perheneuvolassa ja purkamassa asiaa. Edelleen oireita tulee välillä, mut osaan hillitä niitä ja pärjään sen kans. Eihän se hauska seuralainen ole, mutta...
 
Tuo on varmasti osaksi hormonaalista,mulla kahen lapsen jälkeen siinä 3-4 kk kohdalla alkanut ahistamaan.Esim kaupassa ja tilanteissa joista en pääse pois jos haluan.
Mutta olen pärjännyt ilman lääkitystä,osaksi omasta halustani sillä en ole tahtonut.
Olen koittanut aatella että tunne tulee ja menee ja se ei ole vaarallinen vaikka onkinikävää.

Ja pikkuhiljaa tilanne on helpottunut,olen koittanut olla mennä tilanteisiin joissa ahdistaa.Voimia kaikille kovasti.
Antakaa itellenne aikaa.
 
Mulle puhkes paniikkihäiriö esikoisen syntymän jälkeen. Oireita oli paljon mm: huimaus,tärinä,sydämmentykytys jne.. Toisen lapsen raskauden ajaks loppui joka on kuulemma ihan tavallista ja sit tytön synnyttä alkoi taas.

Lääkäriin menin vasta noin vuosi kuopuksen syntymästä joten aika kauan kitkuttelin itsekseni. Viime talvena kävin viimeksi juttelemassa mt-sairaanhoitajan kanssa. En ole käyttänyt lääkkeitä.
Nyt on parempaan päin jo menossa. Harvemmin tulee kohtauksia ehkä noin 1-2/krt 2hdessa viikossa. Ennen siis tuli joka pvä monta kertaa ja oli jatkuva ahdistus päällä.
 
vauvahaaveita, kauanko olet syönyt tuota lääkettä? Alussa se yleensä vain pahentaa oireita, mulla meni n. 1kk et alko olo vähän helpottuun. Sitä ennen tuntui et oireet vaan paheni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja äiti myös:
Vielä, että olisi ehkä parempi jos pääsisit psykiatrille, tai pyydä psykologilta apua siihen, miten voit helpottaa oloasi. Siis keinoja esim. paniikkihäiriön helpottamiseen. (Rentoutus jne.)
Psykologit tahtoo olla enemmän sellaisia, että vain kuuntelevat.
Itselläni tuosta siis kokemusta. Psykologin kanssa vaan juteltiin, mutta kun aloitin kognitiivisen psykoterapian, sain heti paljon keinoja pahan olon lievittämiseen.

Oon sun kanssa täysin samaa mieltä siitä, että kognitiivinen psykoterapia on paras vaihtoehto. Mutta kyllä sitä saa psykologilta, se riippuu vain siitä mitä koulukuntaa psykologi edustaa. Ne on ne psykoanalyyttisen koulukunnan psykologit jotka vain kuuntelee, eikä juurikaan kommentoi/keskustele.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Cassy:
Alkuperäinen kirjoittaja äiti myös:
Vielä, että olisi ehkä parempi jos pääsisit psykiatrille, tai pyydä psykologilta apua siihen, miten voit helpottaa oloasi. Siis keinoja esim. paniikkihäiriön helpottamiseen. (Rentoutus jne.)
Psykologit tahtoo olla enemmän sellaisia, että vain kuuntelevat.
Itselläni tuosta siis kokemusta. Psykologin kanssa vaan juteltiin, mutta kun aloitin kognitiivisen psykoterapian, sain heti paljon keinoja pahan olon lievittämiseen.

Oon sun kanssa täysin samaa mieltä siitä, että kognitiivinen psykoterapia on paras vaihtoehto. Mutta kyllä sitä saa psykologilta, se riippuu vain siitä mitä koulukuntaa psykologi edustaa. Ne on ne psykoanalyyttisen koulukunnan psykologit jotka vain kuuntelee, eikä juurikaan kommentoi/keskustele.

Näin varmasti onkin. Mulle on vaan sattunu just sellaset psykologit jotka ei sano sanaakaan koko aikana. :)

 
Alkuperäinen kirjoittaja kokenut:
vauvahaaveita, kauanko olet syönyt tuota lääkettä? Alussa se yleensä vain pahentaa oireita, mulla meni n. 1kk et alko olo vähän helpottuun. Sitä ennen tuntui et oireet vaan paheni.

Oon mä jo yli 1kk syönyt...tänään kun meen psykologille, ajattelin kysyä voisko päästä käymää psykiatrilla. Kun nuo käynnit on ollu aika neutraaleja, eikä niistä hirveesti oo saanu irti...
 
Mulle kanssa puhkes paniikkihäiriö kun odotin keskimmäistä. Just kaupoissa,varsinkin jos olen yksin/lasten kanssa yksinään. Tuli kuuma,rupesi pyörryttämään jne.. Lääkitystä en koskaan hakenut vaikka reseptin siihen sainkin. Pari kertaa kävin mielenterv.toimistossa juttelemassa,mutta niistä nyt ei ollut mitään hyötyä.Ensimmäinen kerta oli "tutustumiskäynti",toisella kerralla sanoi,ettei ota minua asiakkaaksi/potilaaksi,koska tämä on kuulema niin lievä minulla..eli en päässyt puhumaan edes mistään asioista siellä...
Nykyään harvoin,ONNEKSI tulee enää kohtausta..ja asiaa pahentaa se jos ajattelen asiaa,niin se periaatteessa puhkaisee kohtauksen lopulta..
Alussa en edes käynyt yksin kaupoilla jne..sitten tuli se vaihe että oli pakko päästä suoraan kassalle,jonotus oli pahinta...toivon todella että pääsen kokonaan lopullisesti eroon kohtauksista,sillä se haittaa varmasti työelämää kunhan sinne palaan,mikäli työpaikka jokin tyyliin kaupan kassa,mistä ei voi paeta jos rupeaa ahistamaan..mutta toivotaan parasta ja ollaan ajattelematta asiaa :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja äiti myös:
Mulla on kokemusta. Vauva syntyi ja huomasin, että kaikesta häntä kohtaan tuntemastani rakkaudesta huolimatta voin huonosti. En osannut nukkua, päivälläkään. Sain paniikkikohtauksia, luulin sekoavani. Ahdisti ja tuijotin vauvaa ajatellen, etten selviä. Välillä tuntui, etten uskalla alkaa itkemään, pelkäsin että itku riistäytyy käsistä ja sekoan. Olin alakuloinen ja ahdistunut. Tuntui hullunkuriselta, että siinä se nyt on, ihana oma vauva, ja minä en jaksa enkä pysty. Lapsi on ensimmäisemme. Luulen että minulla vaikutti tämä suuri elämänmuutos. Olimme ehtineet mieheni kanssa olla niin pitkään kahdestaan. Yhtäkkiä suuri vastuu avuttomasta ihmisestä, univelat, hormonimyrskyt ja ylipäätään iso elämänmuutos järisyttivät mieltäni. Kerroin asiasta neuvolassa, minulla on nyt lääkitys ja terapia menossa.
Lääkitys voi auttaa hitaasti, saattaa mennä tosi kauankin ennenkuin olo helpottaa. Huomaat vain äkkiä että hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja. Lääkeannoksen suuruutta kannattaa tarkistaa, jos tuntuu että olo ei helpota. Sitä voi sitten laskea kun tuntuu paremmalta. Anna itsellesi aikaa. Oletko saanut neuvoja, miten voit lievittää paniikkikohtausta? Kun tunnet ensimmäisten kohtauksen oireiden tulevan, hengitä hitaasti nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Älä yritä torjua ajatuksia, siis ajatella et "Ei taas, apua, nyt mä saan taas tän kohtauksen, nyt mä sekoan, nyt pitää ajatella jotain muuta."
vaan: "No nyt musta tuntuu tältä, tämä on ihan ok, mä en sekoa eikä mitään pahaa tapahdu. Jahas, nyt musta tuntuu että mä pyörryn, kädetkin tärisee, sydän hakkaa. Mutta tämä menee kohta ohi. Mä oon selvinny tästä ennenkin ja niin selviän nytkin." Koko ajan hitaasti hengitellen. Tuo ei välttämättä heti onnistu, mutta harjoittelemalla kyllä. Itse saan paniikkikohtauksen tuolla keinoin ohi ennenkuin se ehtii päälle. Ja siis istut vaikka johonkin, annat käsien valua rentoina ja keskityt siihen hengittämiseen.
Liikunta auttaa myös. Vauva rattaisiin ja oikeen reippaalle lenkille. Joka päivä.
Terapia auttaa hitaasti, mutta auttaa kuitenkin ja on ehdoton lääkehoidon rinnalle.
Myös kirjoittaminen auttaa. Kirjoita tunteistasi, pettymyksistäsi, iloista ja suruista.
Anna ajatusten tulla ja mennä. Tiedän, että olo on välillä epätoivoinen; Miksi minä en saa nauttia täysin tästä pienestä vauvastani? Miksi tämä ahdistus? Meneekö se ohi? Tulenko hulluksi kokonaan?
Paraneminen on hidas prosessi. Se vaatii aikaa ja paljon työtä. Mutta olet päässyt tosi hyvään alkuun, sinulla on lääkitys, käyt psykologilla, kirjoitit tänne. Et ole yksin, todellakaan. Sinulla on tuhansia ja taas tuhansia kohtalotovereita.
Vauvamme on nyt 7kk ja minulla on hyviä päiviä reilusti enemmän kuin huonoja. Iloitsen keväästä ja siitä, että saan seurata ihanan lapsemme kasvua. Pystyn nyt lopulta nauttimaan hänestä. Tämä on nyt vain osa minua, että välillä ahdistaa/masentaa/paniikki puskee päälle. En yritä kieltää sitä.
Saatko apua kotitöihin? Voiko joku hoitaa vauvaa niin, että saat edes vähän aikaa levätä? Pääsisitkö ystävän kanssa kaupungille, tai ylipäätään kyläilemään jonkun luona? Ajatus voi olla väsyttävä, mutta kaikki, mikä vie ajatuksia hetkeksi pois omasta olosta, auttaa. Teetkö käsitöitä, tai jotain, mihin pitää keskittyä niin, että ei voi koko ajan tarkkailla omaa olotilaa?
Sinä olet hyvä äiti huolimatta siitä, että voit välillä huonosti. Olet paras omalle lapsellesi.
Siitä on niin vähän aikaa kun synnytit lapsesi, ja oireesi alkoivat, että suhtaudu itseesi armollisesti. Ehkä jonain aamuna huomaat, että olo onkin hiukan parempi. Joku päivä voi olla sitten tosi huono, ja ajattelet, että ei taas, nyt mä en selviä. Mutta sitten ehkä seuraavana päivänä tulee lyhyt parempi hetki. Ja sitä seuraavana taas hiukan pitempään kestävä parempi olo. Ja kohta päivä, jonka saat olla melkein kokonaan vapaana ahdistuksesta.
Noin minullekin kävi. Nyt voin hyvin, ja osaan käsitellä ahdistustani, paniikkia ja masennusta. Edelleen ne ovat osa minua, hetkittäin. Mutta ne eivät saa valtaa minusta. Minä hallitsen niitä, ne eivät minua.
Uskon ja tiedän, että sinä selviät. Jos tulee jotain ajatuksia tai kysyttävää, juttelen ja vastaan mielelläni.

Kiitos äiti myös vastauksesta! Todella ihana kuulla että on paljon muitakin jotka kärsii tästä. Paniikkikohtauksia mulla ei oo ollu pitkään aikaan, ainoastaan suurta ahdistusta, ja paniikkioireita...mutta tuntuu niinku olis kokoajan kohtaus päällä :'( ...Eilen kävin psykologilla, ja näillä näkymin käyn myös psykiatrilla...oottelen vaan soittoa, että millon on eka aika (meillä kun ei mielenterveysneuvolan puolella ole kun 1 ainoa psykiatri)...
 
Näin tänään tämän ketjun ja ajattelin itsekin kirjoittaa. Minulla puhkesi vauvan kuoleman jälkeen paniikkihäiriö v91. Tai oikeastaan vauva kuoli jo -88 ja seuraava syntyi -89 ja sitteen puhkes häiriö, mutta se järkytys varmaan puhkaisi sen kun en heti osannut surra. Minulla ikävä kyllä meni niin huonoksi, että olen sairastanut tänne saakka. Terapialla ja lääkityksellä olen noussut jo pahimmasta, Minulle jäi uupumus ja sanoivat, että ihan terveeksi en tästä tule, on opittava elämään sen kanssa.
Varmaan tähän vaikutti vielä onneton avioliitto ja lapsuustraumatkin.
Paljon olen saanut apua juuri terapiasta. Koska eihän sitä tiedä mitä siellä sairastumisen taustalla on. Tällä hetkellä lievä lääkitys.
Toivotaan kuitenkin, että sinun ei tarvi näin kauan kärsiä. Eihän se kaikilla jää päälle.
Iloa ja voimaa päiviisi.
 
kyselenpäs että onko tästä paniikkihäiriöstä vaikea puhua yleensä kenellekkään? Ystävällä tämä on mutta en saa hänestä ulos tuosta, vaikka se helpottaisi varmasti.
 

Yhteistyössä