Haluan kertoa tähän kohtaan oman tarinani, joka ei ole täysin vertailukelpoinen, mutta antanee yhden näkökannan lisää pohdintaan. Vaikka kaikki ihmissuhteet ja ihmiset ovat yksilöllisiä ja erilaisia, voi joistakin käytösmalleista ja tilanteista vetää pelottavankin yleispäteviä johtopäätöksiä. Ei tietenkään aina.
Itse olen nainen, tällä hetkellä 29- vuotias. En ollut täydellisen toimivassa ihmissuhteessa nykyisen kumppanini tavatessani ( siksi tilanne ei siis ole täysin vertailukelpoinen), mutta suhteessa ei ollut myöskään itsessään mitään vikaa. Olin seurustellut exäni kanssa 4 vuotta, asuimme yhdessä, arki toimi, kunnioitus oli mielestäni molemminpuolista, olimme olleet alkuun todella rakastuneita ja itse ainakin ajattelin hänen silloin olleen se ketä olin koko elämäni etsinyt. Uskon hänen ajatelleen samoin minusta. Tapasimme kuitenkin melko nuorina, olimme kovia menemään ja suoraan sanottuna ryssimme suhteemme tekemällä muutamia perustavaa laatua olevia virheitä. Vaikka suhteemme rakoili pahasti ja erosta oli ollut puhetta, en tiedä tänä päivänäkään, olisiko suhteemme ollut pelastettavissa, jollen olisi törmännyt kaikkein vaikeimmalla hetkellä nykyiseen kumppaniini, joka oli nyt TODELLA se ketä olin elämäni etsinyt. Hän oli kaikkea sitä mitä nykyisenikin, plus vielä monta monta asiaa lisää extraa! Hän oli jopa liian hyvää ollakseen totta!
Tässä kohtaa minun olisi pitänyt pysähtyä ja tajuta, mutta en olisi mistään voinut sitä silloin tietää; jos jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, yleensä se on sitä. Ei ole olemassa täydellisiä ihmisiä eikä suhteita.
Tapasin tämän hetkisen kumppanini ja tuntui kun kaikki olisi vaan loksahdellut kohdilleen. Olin hänen kotonaan kuin kotonani heti ja minusta tuntui aivan oikeasti että olen tuntenut hänet aina. Kerroin sen hänellekin. Hänkin kummasteli kuinka luontevalta oleminen kanssani tuntuu. Seksi oli taivaallista ;jotain mitä en voinut kuvitella maan päällä olevan ja kemiamme tuntui synkkaavan yksiin joka osa-alueella. Jutellessamme mesessä alkuun kirjoitimme usein aivan saman lauseen/ ajatuksen samaan aikaan ja totesimme perään että jopa pelottavaa. Huumori toimi, keskustelimme tuntikausia, hän oli ulkoisesti ja sisäisesti, jopa ääneltään, kaikelta luotu minulle ja juuri se ketä etsin. Sen varmempi ei tunteen molemminpuolisuudesta voinut enää olla.
Oman sen hetkisen suhteen pelastamisyritykset eivät käyneet enää edes mielessä vaan muutin omaan asuntooni muutaman viikon sisään tavattuani tämän elämäni miehen. Ja kun muutin, olin vapaa, vain häntä varten ja valmiina aloittamaan yhteiseen taipaleen, niin bang!
Mies ei ollutkaan enää niin varma tunteistaan minua kohtaan. Minussa alkoi olla yhtä sun toista vikaa, joista hän sitten aina vaan kärkkäämmin ja epäkohteliaammin alkoi huomauttelemaan. Kohta minussa ei tuntunut mitään muuta olevankaan kuin vikaa. Hän oli epävarma tunteistaan, halusi miettiä ja ottaa aikaa, voiko elää joidenkin aivan naurettavan kuuloisten piirteiden kanssa minussa; kuten minkälaisia tauluja olen valinnut asuntooni, emme ehkä voisi löytää yhteistä makua jos asuisimme yhdessä, häntä alkoi häiritä että tavatessamme vielä asuin exäni kanssa ( vielä asuessani se ei haitannut), koirani ja miten olemme sen väärin kasvattaneet, olin ehkä liian pinnallinen ja lopulta jopa tyhmä, yleissivistymätön, jne. jne.
Olin kuin puulla päähän lyöty. En voinut uskoa että olisin voinut tulkita niin väärin kaiken sen uskomattoman molemminpuolisen kemian välillämme. Olin kuitenkin itse niin sataprosenttisen rakastunut ja heittäytynyt tunteen vietäväksi, että en suostunut uskomaan sitä epäkunniottavaa ja todella loukkaavaa ja alentavaa kohtelua jota sain koko ajan enemmän ja enemmän osakseni.
Siitä alkoi jo kolmatta vuotta kestänyt suoraan sanottuna helvetti. Olemme edelleen yhdessä ja välillä on vaikeaa itsekään ymmärtää, miksi. Hän sai minut uskomattomaan tunnekoukkuun ja joka kerta kun olen yrittänyt lähteä, hän on jotenkin onnistunut vakuuttamaan minut siitä että olen itse omalla käytökselläni tai viallisuudellani aiheuttanut tuon epäkunnioittavan käytöksen, ja kunhan vaan muutun, kaikki on hyvin ja pääsen nauttimaan taas lisää niistä hetkittäisistä onnen tunteista joita hänen kanssaan saan kokea.
Alkuun hänkin oli exänsä pettämä, jättämä, väärin kohdeltu ja mietin että kuinka kukaan voi päästää moisen aarteen käsistään. Olen hänen myötään tutustunut aivan uuteen ihmistyyppiin; narsistiin. Koska en kuitenkaan voi olla täysin varma asiasta, jonka lisäksi olen myös raskaana, en ole pystynyt irrottautumaankaan.
Tarinan opetus oli että jos on 80%-90% tyytyväinen suhteeseensa, sen puuttuvan 10% saadakseen ei kannata ottaa riskiä. Lähtötilanne on jo harvinaisen hyvä ja sen tajuaa vasta kun sitä ei enää ole. Ihastuksia tulee ja menee aika pitkissä suhteissa, minun neuvoni on unohtaa se täydellinen sielunkumppani, koska sellainen elää yleensä vaan omien korvien välissä. Itse olen kokenut oman täydellisen sielunkumppanini kanssa elämäni kamalimmat hetket; hän on pettänyt minut kaikin tavoin ja loukannut minua pahemmin kuin kukaan koskaan.
