J
Jelppiä!
Vieras
Nyt rupee (reilun kuuden aviovuoden ja kahden pojan jälkeen) olemaan sen verran toistuvasti pitempiä jaksoja niitä "huonoja aikoja", että ajattelin kysyä muiden äitien ohjeita...Syitä ongelmiin on varmasti molemmissa ja siksi kysynkin teiltä, että kenties näkisin asioita eri perspektiivistä.
Meillä on jatkuvasti kahnausta siitä, että minun mielestäni mies "on läsnä" kotielämässä/asioissa silloin vain kun hänelle niin sopii. Tämänkin kanssa olen oppinut jotenkin elämään mutta nyt se pahin kalvava asia on miehen asenne. Oon kokeillut puhumista: "Blaa blaa, taas sulla on toi äänensävy...(itse en tiedosta äänensävyä)", nalkuttamista: "Voi *****! Luuletsä että tosta on jotain apua (ongematilanteiden ratkasuun)." hiljaista, kenties kylmäkiskoista hiljaiseloa: "Jaha. Taas mykkäkoulua. Okei. (istuu vielä enemmän koneella, tms.)" Viimeisenä oon vaan ollu ja elänyt ite poikien kanssa ja antanut miehen elää kuin huvittaa: "Mikä sua taas vaivaa. Oot taas ihan outo..."
Koen lähes kaiken yhdessäolemisen tosi ahdistavana. Vähäiset hetket esimerkiksi seksiin tarkottaa nykysin "pikasia" niin, että mies saa tarpeensa tyydytettyä. Meillä myös puhutaan vain miehen asioista tai sitten ei mistään. Kaikki kotiasiat miehen hetkittäisiä mielenhäiriöitä lukuunottamatta on mun harteilla. Vapaa-aika on tietenkin täysin epäsuhtanen. MUTTA edelleen aniten ahdistava asia on se, että mies ei millään tasolla ota vakavasti/ymmärrä/halua ymmärtää mun näkökulmia asioihin. Se tuntuu suorastaan todella halventavalta. Hänen mielestäänhän ei ole mitään ongelmaa ja mä olen kaiken pahan alkujuuri. Miten tässä enää voi saada mitään kontaktia toiseen??? Surullista on myös se, ettei asiat oo oikeesti ollut aina näin. En missään nimessä halua(isi) olla marttyyri ja alistua harmaaseen arkeen mutta ei näytä olevan enää aseita tästä nousemiseen. Tuntuu, että pääsen pikkulapsivuosista eroon helpoiten (parisuhteen kannalta siis) sillä, että elelen vaan, enkä edes yritä saada asioita muuttumaan. Sitten voiskin katsoa, onko yhteiselolle enää mitään edellytyksiä.
Kertokaa vaikka omia kokemuksia ajankäytöstä/riitelystä/sopimisesta/harrastuksista/yhteisistä touhuista/perheen yhteisestä ajasta...miten teillä asiat toimii? Saa myös kommentoida meidän tilannetta. Päätarkotus on kuitenkin, että saisin jotain perspektiiviä...
Meillä on jatkuvasti kahnausta siitä, että minun mielestäni mies "on läsnä" kotielämässä/asioissa silloin vain kun hänelle niin sopii. Tämänkin kanssa olen oppinut jotenkin elämään mutta nyt se pahin kalvava asia on miehen asenne. Oon kokeillut puhumista: "Blaa blaa, taas sulla on toi äänensävy...(itse en tiedosta äänensävyä)", nalkuttamista: "Voi *****! Luuletsä että tosta on jotain apua (ongematilanteiden ratkasuun)." hiljaista, kenties kylmäkiskoista hiljaiseloa: "Jaha. Taas mykkäkoulua. Okei. (istuu vielä enemmän koneella, tms.)" Viimeisenä oon vaan ollu ja elänyt ite poikien kanssa ja antanut miehen elää kuin huvittaa: "Mikä sua taas vaivaa. Oot taas ihan outo..."
Koen lähes kaiken yhdessäolemisen tosi ahdistavana. Vähäiset hetket esimerkiksi seksiin tarkottaa nykysin "pikasia" niin, että mies saa tarpeensa tyydytettyä. Meillä myös puhutaan vain miehen asioista tai sitten ei mistään. Kaikki kotiasiat miehen hetkittäisiä mielenhäiriöitä lukuunottamatta on mun harteilla. Vapaa-aika on tietenkin täysin epäsuhtanen. MUTTA edelleen aniten ahdistava asia on se, että mies ei millään tasolla ota vakavasti/ymmärrä/halua ymmärtää mun näkökulmia asioihin. Se tuntuu suorastaan todella halventavalta. Hänen mielestäänhän ei ole mitään ongelmaa ja mä olen kaiken pahan alkujuuri. Miten tässä enää voi saada mitään kontaktia toiseen??? Surullista on myös se, ettei asiat oo oikeesti ollut aina näin. En missään nimessä halua(isi) olla marttyyri ja alistua harmaaseen arkeen mutta ei näytä olevan enää aseita tästä nousemiseen. Tuntuu, että pääsen pikkulapsivuosista eroon helpoiten (parisuhteen kannalta siis) sillä, että elelen vaan, enkä edes yritä saada asioita muuttumaan. Sitten voiskin katsoa, onko yhteiselolle enää mitään edellytyksiä.
Kertokaa vaikka omia kokemuksia ajankäytöstä/riitelystä/sopimisesta/harrastuksista/yhteisistä touhuista/perheen yhteisestä ajasta...miten teillä asiat toimii? Saa myös kommentoida meidän tilannetta. Päätarkotus on kuitenkin, että saisin jotain perspektiiviä...