pariterapia

[yxuuno]

Käymme miehen kanssa keskutelemassa suhteestamme pariterapiassa. En oikein tiedä mitä siltä odotan. Tuntuu jotenkin turhauttavalta koko homma. Terapeutti ei vaikuta kummoselta. Tuntuu että sama kai olisi vaikka kävisimme keskustelua keskenämme. Ainut hyöty tuntuu olevan se, että kun on varattu aika keskustelulle niin jotain tulee ylipäänsä puhuttua ja ehkä asiallisemmassa hengessä kun on ulkopuolinen paikalla. Mitään päätä tai häntää keskustelussa ei ole. Mikä tällaisen anti pitäisi olla? Kokemuksia kaipaan. Mikä terapeutin rooli on? Ohjata keskustelua? Kaivaa aiheita esille?????

 

[taas huomenna mennään ja jutellaan]

Mulle terapia merkitsi sitä, että sain puhua niin että mua kuunneltiin. Tiedän, että esitän joskus asioita niin, että toinen osapuoli ei välttämättä tajua, mitä oikeasti tarkoitan.

Terapeutti välitti viestin kumppanilleni.

Lisäksi tosiaan se, ettei kumpikaan pääse karkaamaan tilanteesta, ei autoa korjaamaan, ei pyykkiä ripustamaan... tunteet ovat tietysti mukana, mutta terapeutti pitää keskustelun aiheessa.

Ja joo, terppa istui otsa kurtussa YMMÄRTÄEN enkä mä oikein tiedä, mitä siitä piti ajatella, vaikutti olevan vähän ulkona kaikesta. Ehkä se opetetaan niille, sillä tottahan sekin on että yksikään ulkopuolinen ei voi suhdetta parantaa, se työ pitää tehdä itse.

 

[olermi]

Terapeutit eivät ylipäätään ole "kummoisia", koska heidän tehtävänsä ei ole jakaa valmiita vastauksia tai päättää kenenkään elämästä. Terapeutit kuuntelevat ja jos oikein tunnustelet hänen hiljaisuuttaan huomaat, että hän antaa teille tilaa ja hyväksyntää olla se mitä olette. Kuvittele teidät puhumaan vaikkapa yhteiselle ystävällänne samat asiat, niin uskoisitko ystävänne kykenevän olemaan yhtä neutraali? Kuten edellinen kirjoittaja hyvin vastasi te ette pääse minkään tekosyyn vuoksi pakenemaan tilanteesta.

Nosta lakkiani teille molemmille, että olette pariterapiassa ja työstätte ongelmianne. Kaikkea hyvää tästä eteenpäin

 

[hepksik]

Ei terapeutti ota taikahatusta valmiita vastauksia, että mitä teidän pitää tehdä ja mitä taikatemppuja tekemällä kaikki ongelmat saadaan ratkaistua. Te itse joudutte etsimään vastaukset itsestänne ja te itse joudutte tekemään parisuhteessanne niitä asioita, että vanhoja haavoja saadaan korjattua ja että hellyys palaa ja rakkaus elpyy. Vaikka käytte terapeutilla, niin ihan hirveästi pitää tehdä töitä ja nimenomaan pitää yrittää tehdä asiat toisella tavalla kuin ennen, että ei käy samalla tavalla kuin nyt, että asiat ovat päässeet niin huonoon jamaan, että pitää mennä parisuhdeterapeutin luokse juttelemaan, kun itse ei saa niitä selväksi.

Terapian parhaat puolet:
- koska hommasta maksetaan, sieltä ei viitsi lähteä keskenkään pois
- terapeutti antaa kummallekin osapuolelle puheenvuoron eli jos toinen on hiljainen tai toinen raivoaja, niin homma ei mene yhden nalkuttamiseksi tai toisen huutamiseksi, vaan homma pysyy asiallisena
- terapeutti pystyy kysymyksillään ohjaamaan keskustelua toiseen suuntaan eikä niin, että keskustelu pyörii ympyrää, jossa ei löydy ratkaisuja ikinä
- terapeutti voi antaa kotiläksyjä, joiden tehtävänä on parantaa niitä ongelmia, joita parisuhteessanne on (tyypillisesti esim. kumpikin opettelee huomioimaan toista, opetellaan hellyyttä, antamaan toiselle aikaa, sitoudutaan parisuhteen hoitamiseen).
- parhaassa tapauksessa terapiassa oppii keskustelemaan vaikeistakin asioista, jolloin pattitilanteita tai pelottavia riitoja ei pääse syntymään

 

[ex-sika -71]

Käymme miehen kanssa keskutelemassa suhteestamme pariterapiassa. En oikein tiedä mitä siltä odotan. Tuntuu jotenkin turhauttavalta koko homma. Terapeutti ei vaikuta kummoselta. Tuntuu että sama kai olisi vaikka kävisimme keskustelua keskenämme. Ainut hyöty tuntuu olevan se, että kun on varattu aika keskustelulle niin jotain tulee ylipäänsä puhuttua ja ehkä asiallisemmassa hengessä kun on ulkopuolinen paikalla. Mitään päätä tai häntää keskustelussa ei ole. Mikä tällaisen anti pitäisi olla? Kokemuksia kaipaan. Mikä terapeutin rooli on? Ohjata keskustelua? Kaivaa aiheita esille?????

Esim. uskottomuuskriisin ainoa oikea hoitopaikka on ammattitaitoinen terapeutti ja sen vastaanotto. Hän kaivaa syyt miksi näin kävi, ettei käy enää ja yhteisymmärryksessä ymmärretään miksi näin kävi.

Meillä minä olin se pettäjä ja syyt selvisivät kun keskusteltiin. Ei tulisi enää mieleenkään pettää miestäni, kun tietää mikä se ajatuskuvio on.

 

[ukjl]

Jos vasta terapiassa oppii ymmärtämään toisen ajatusmaailmaa ja toiminnan logiikkaa, niin silloin ainakin voi sanoa, että on oppinut jotain oleellista.

 

[terapoitu mies]

Parisuhdeterapiassa oli parasta se, kun sai kerrankin suunvuoron. Sai puhua kenenkään keskeyttämättä asiansa loppuun asti ilman kumppanin ivallisia välikommentteja. (kerrankin terapeutti keskeytti kumppanin välirepliikin: "Anna nyt hän puhuu!")

Minä, miehenä, olen verbaalisesti lahjattomampi ja jäin aina kahdenkesken väittelyissä kakkoseksi. Jos en muuten, niin puun takaa tulleella, kumppanin keskustelun kannalta epärelevantilla vetäisyllä.

Se olikin parisuhdeterapiassa parasta.

Tilanteemme oli se, että kumppanini oli tekstittänyt, soitellut, mesettänyt, e-mailannut, tapaillut ja lopuksi pettänyt minua usean miehen kanssa. Lopulta tuli kärähdys ja otin hiivatinmoiset pultit: haukuin kumppanin pystyyn, menin baarkaapille, vetäisin kunnon kännit, huusin ja vittuilin ja sanoin, että "Anna tänne se vitun kännykkä, niin heitän seinään, kun kuitenkin minä olen se, joka maksaa talon kännykkälaskut!".

Tilasin seuraavana aamuna kaupunkimme perhekriisikeskukseen ajan, jonka saanti onnistuikin yllättävän nopeasti. Kriisikeskuksessa menimme terapiaan, jossa oli läsnä kaksi sosiaalitanttaa ja homohtavan näköinen maripaitainen ponipäämies. Helevetin hyvä asetelma! Kele! Keskustele siinä sitten!

Selitimme kumpikin oman versiomme asioista. Kumppani epäili tulleensa nelänkympin kriisiin, kun huomaa että tässäkö tämä elämä oli? Työtä, kaupassakäyntiä, harrastuksia, lomaa välillä, lasten kanssa olemista, harmaata kaurapuuron väristä arkea, mutta Elämä isolla E:llä puuttuu. Elämä tuli sitten sivusuhteen kautta.

Omasta puolestani kerroin samaa. Minusta on pelkästään mukavaa kun on työtä, kaupassakäyntiä, harrastuksia, lomaa välillä ja lasten kanssa olemista.

Kun selvisi, että olin huutanut ja vetäissyt kunnon perskännit kuultuani kumppanin pettämisestä, nämä sosiaaliterapeutit olivat sitä mieltä, että Suurin Uhka parisuhteelle on alkoholi ja mustasukkaisuus! Hoitoon pitäisi mennä, jos tuolla tavoin on asiat.

Se näistä terapeuteista!

 

[siis PERISUHDETERAPIA]

kannattaa lukea ko.ketju. palstalta.

 

[Helsinki 2011]

Haluaisin jakaa oman tarinani - ehkä joku saa tästä apua - eikä tee samoja virheitä, kun minä...

Olimme olleet yhdessä 12 vuotta. Ylämäkiä ja alamäkiä matkan varrella... Kovasti rakastuneita oltiin aluksi. Eräänä kauniina päivänä mies ilmoitti, että ei ole tyytyväinen - ja halusi puhua erosta. Minä sitten kysyin tottakai, että onko kuvioissa kolmas osapuoli. Mies kielsi. Elämä jatkui.
Muutaman viikon kuluttua tuli jonkinlainen epäilys mieleeni - ja luin hänen viestejään. Pelkoni oli aiheellinen. Löytyi rankkaa todistusaineistoa - ja mies myönsi, että hänellä on ollut suhde jo puoli vuotta. Ei ollut kyseessä nuorempi nainen - vaan ilmeisestikkin rakkautta oli pelissä. (vaikka mies sanoikin että vaan seksiä, mutta eipä kukaan noin kauaa pelkän seksin takia toista tapaile...)

Alkuraivon jälkeen päätin antaa miehelle mahdollisuuden. Rakastin häntä kovasti ja hän kertoi pistäneensä välit poikki toiseen naiseen. Hänellä oli kovat omantunnon tuskat (noin perusluonteeltaan hän on kiltti ja velvollisuudentuntoinen) ja päätimme hakea apua ja mennä pariterapiaan.
Mies vannoi ja vakuutti ettei ollut tekemisissä toisen naisen kanssa ollenkaan. Se oli kertakaikkiaan loppu. Terapiassa hän sanoi olevansa avoimin mielin ja haluavansa yrittää yhdessäoloa. Hän muuttui kertakaikkiaan. Seksi oli upeaa - olimme kun vastarakastuneita.

Kunnes mies jätti kännykkänsä kotiin - ja luettuani viestejä, selvisi että suhde toisen kanssa jatkui.
Myöhemmin selvisi, että vaikka hän kuinka oli vannonut ja vakuuttanut - suhde toisen kanssa oli jatkunut myös terapiamme aikana. Mies harmitteli kun oli unohtanut poistaa viestit kännykästä - samalla kuitenkin luvaten, että nyt suhde on loppu todella.

Asuimme vielä jonkin aikaa yhdessä ja yritin uskoa ja uskoa. Mutta kun luottamus on niin totaalisesti mennyt - sitä ei enää saa takaisin. Keräsin tavarani ja lähdin. Itkien mutta lähdin.

Tästä on nyt vuosi aikaa. Ja olen päässyt jaloilleni. Harmittaa, etten tehnyt tätä ratkaisua heti kaiken selvittyä. Miten annoin itseni uskoa kaiken. Ja terapiassakin vuodatin sydämeni - itkimme yhdessä ja vannoimme uuden alun nimeen. Ja koko ajan mies lupaili toiselle vaikka mitä.

Olen nyt tavannut uuden ihmisen - joka tuntuu tosi ihanalta. Aika näyttää mitä tästä tulee, mutta nyt olen onnellinen. Entistä miestäni en halua nähdä.

Terapiasta ei siis ollut meidän tapauksessamme hyötyä. Päin vastoin, minua petettiin entistä rankemmin.
Vaikka uskonkin anteeksiantoon, sanoisin että uskottomuudessa se on tosi vaikeaa. Ja ehkä vielä joku yhden illan juttu olis mahdollista unohtaa. Puoli vuotta kestänyttä suhdetta ja valehtelua - ei koskaan.
Leidit-arvostakaa itseänne sen verran, että anteeksiannossakin on rajansa!