Pelkään koko ajan, että lapseni kuolevat.

["4 lapsen äiti"]

Minulla on 3 elävää lasta, 12v ja 5v pojat ja 3v tyttö. Minulla on myös enkelilapsi, joka kuoli 3 viikon ikäisenä ja olisi nyt 9v. Hän oli tyttö ja hän kuoli koska hän syntyi keskosena ja hänellä oli downin syndooma erittäin vaikea sydänvika. Kun vauvani kuolemasta tuli kesällä kuluneeksi 9 vuotta, niin sen jälkeen olen alkanut pelkäämään, että elossa olevat lapseni kuolevat. Varsinkin 3v tyttäreni puolesta olen huolissani, koska hän muistutti vauvana niin kovasti isosiskoaan, oli melkein kuin isosiskonsa kaksoissisko. Hän on äidin oma prinsessa ja rakastan häntä enemmän kuin poikiani, erityisesti tuohon 12-vuotiaaseen poikaani verrattuna tyttäreni on minulle rakkaampi, sillä esikoisellani on jonkinasteinen kehitysvammainen ja autismin oireita ja hän on siksi joskus vaikea. Erityisen vaikea asia minulle on, kun esikoiseni ei tajua, kuinka raskas asia vauvan kuolema on minulle ja miehelleni, emmekä haluaisi puhua siitä niin usein kuin poika puhuu, varsinkin kun poika jankuttaa koko ajan samoja kysymyksiä, esim. "Että miksi äiti vauvasisko kuoli", "Miltä siskosta tuntui kun hän kuoli" ja "Olisiko parempi että minä olisin myös kuollut, koska olen teidän vammainen poikanne". Mitä teen? Olen yrittänyt puhua tästä asiasta esimerkiksi mielenterveystoimistossa, mutta minua ei oteta vakavasti siellä ja myöskään mieheni kanssa en voi puhua tästä, koska hän on uhannut hylkäävänsä minut jos en lopeta tälläisistä asioista puhumista.

 

[.]

Kaikki sympatiat sulle. Tuli mieleen Raisa Cacciatoren haastattelu jonka luin tänään jostain tereys-lehdestä. Hän kylläkin pelkäsi omaa kuolemaansa, ensin silloin kun hänen lapsensa tulivat siihen ikään kun hän itse oli äitinsä kuollessa, ja sitten kun hän saavutti sen iän, jossa äiti oli kuollessaan. Ei siis aivan sama asia, mutta otin esille, sillä se kertoo musta vaan sen, että toi kuoleman pelko on varmasti aika yleistäkin.
Vammaisista lapsista tai vammaisen lapsen vanhemmuudesta mulla ei ole mitään tietoa, mutta tuntuu siltä, että miehesi on myös ottanut nämä asiat raskaasti, ja omaan suomalaiseen juroon malliinsa ei halua niistä jauhettavan koko ajan. Ikävää jos et saa häneltä tarvisemaasi tukea, en kuitenkaan usko etteikö hän välittäisi, vaan että hän ehkä kokee sinunkin ongelmasi kuormittavina vaatimuksina? Ehkä saisit eniten irti parisuhteen hoidosta? Kun olisitte molemmat samalla puolella ja kykeneviä tukemaan toisianne niillä tavoin kuin kumpikin tukea tarvitsette, raskaat arkiasiatkin helpottuisivat. Voisitte esimerkiksi yhdessä sopia jonkinlaisesta yhteisestä linjasta, miten vastaatte ja reagoitte esikoisen kyselyihin.

 

[MT]

Lapsen kuolema on se pelko mitä pitää ajatella ennen kuin tekee lapsen. Moni ei sitä haluakaan ajatella, syystäkin. Tähänkin pelkoon kelpaa hoidoksi vastaus "Toivotaan parasta, pelätään pahinta, pidetään silmät auki ja otetaan vastaan se mitä tulee." Pidät vain mielessä sen että ylivoimaisesti useimmat lapset elävät 60-80 vuotiaiksi.

Luulen että esikoisenne vain haluaa ärsyttää teitä noilla järjettömän julmilla kysymyksillä, toivoen kai synnyttävänsä jonkinlaisen syvän tunnepurkauksen sinussa. Hän voi olla autistinen, mutta hän ei ole tyhmä. Oletko suoraan kertonut lapselle että äiti ei halua puhua asiasta? Selitä hänelle kerran että et halua puhua siitä, ja teet selväksi että jankuttamisesta seuraa vain rangaistus. Sinä päätät mikä on sopivaa ja säädyllistä, ja hänen on opittava ne samat säännöt. Lapsi tarvitsee kuria ja rakkautta, oli autismi tai ei. Ja lapsi jos ei tottele, niin lisää vain molempia. Ensin tulee hyväksyminen, sitten tulee ymmärtäminen. Eli vaikka hän ei ymmärtäisi miksi äiti rankaisee, luulisi hänen hyväksyvän ennenpitkää ensin sen selkeän reaktion "jankutus --> välitön rangaistus". Auta häntä hyväksymään, jos tarpeen. Varaudu siihen että hän koettelee jankutuksen rajoja aloittamalla kielletyn kysymyksen mutta sitten vaikenee tai mutisee, ja tarkkailee, että tuleeko satikutia.

Niin... omia lapsiahan minulla ei ole mutta olen ideaa omasta lapsesta pyörittänyt päässä viimeiset 10 vuotta. Ja olin 19v. kun nuorin sisko syntyi, sain minäkin häntä hoitaa oman osani. Kai näistä säälipisteitä saa vanhempienklubissa? (Mies, 30v.)

 

[Mummeliisa]

Minä olen kyllä kovin eri mieltä edellisen kirjoittajan (MT) kanssa, mutta myönnän etten ymmärrä kaikkia kohtia ap:nkaan tekstissä.

Ensinnäkään en missään tapauksessa rankaisisi esikoistanne siitä että haluaa puhua sisarensa kuolemasta. Kenen muun kanssa lapsi asiaa työstäisi ellei vanhempien?
Ja kun miettii tuota kysymystä: "Olisiko parempi että minä olisin myös kuollut, koska olen teidän vammainen poikanne" sitä työstettävää todella on!
Paljon.

Toiseksi mietin ap:n lausetta "Hän on äidin oma prinsessa ja rakastan häntä enemmän kuin poikiani, erityisesti tuohon 12-vuotiaaseen poikaani verrattuna tyttäreni on minulle rakkaampi, sillä esikoisellani on jonkinasteinen kehitysvammainen ja autismin oireita ja hän on siksi joskus vaikea."
Sille miten kukin asiat sydämessään tuntee, ei kukaan voi itse mitään.
Silti kuulostaa jotenkin kovin pahalle.
Oma kokemukseni on, että jos vammaisen lapsen rakastaminen eroaa jotenkin terveen rakastamisesta niin se on syvempää ja intensiivisempää, onhan kyseessä lapsi joka muita myöhemmin (jos silloinkaan) nousee omille siivilleen. Toisaalta jokaista lastaan rakastaa toki aivan omalla laillaan - ovathan lapsetkin erilaisia.

Pelko lasten kuolemasta taas lie kaikille vanhemmille yhteinen.
Menettämisen mahdollisuus, altistuminen elämää suuremmalle surulle ja kivulle, on hinta jonka maksamme etuoikeudesta rakastaa. Rankka hinta, mutta ei lopulta mitään siihen verrattuna mitä sillä saa.

Toivoisin että jatkaisit avun hakemista mielenterveystoimistosta. Vaikeassa elämäntilanteessasi tarvitset varmasti ulkopuolistakin apua.

Voimia arkeenne.
:hug:

 

["Hmm"]

Tuli mieleen että, ootko ajatellu ap sitä, että mitä ilmeisimmin teijän 12v poika vaistoo sun tunteet? Noilla jankutuksilla hakee varmaan oman osansa huomiosta ja teijän rakkaudesta, on sääli että, työnnät oman lapses syrjään tollain, kun se ilmeisesti tartteis myös apua ja tukea asian käsittelyyn ja sen ymmärtämiseen. Ja kehen muihin se turvais ja tukeutuis, ellei suhun ja sun mieheen? Vaikka sun poika onkin vammanen ja autistinen, niin ei se silti tyhmä ole. Ja ehkä jankuttaa tota että olisiko parempi että, myös minä olisin kuollut, koska olen teidän vammainen poikanne, siksi että, kokee olevansa teille taakka. Ja sun käytös ap, ei ainaka tota teijän pojan oloa paranna. Toki kyselee tollasia kun tuntee jäävänsä rakkaudessa ja huomiossa vähemmälle ja se, ei välttämättä ole yhtä aitoa ja sydämestä tulevaa, kuin teijän tytärtä kohtaan. Se sit tavallaan aiheuttaa pelkoa teijän pojalle, että häntä ei rakasteta samalla tavalla. Kannattaa yrittää hakea jotain kautta apua, puhu asiasta vaikka sillon kun käytät tytärtäs neuvolassa, jos sitä kautta saisit apua. On väärin että, lapsia pidetään eriarvossa. Lukemani perusteella teijän pojat ei, yllä samalle tasolle tyttären kanssa, teijän arvoasteikolla ja teijän 12v on joutunu alimmaiseks arvotuksessa, joka on sääli .

 

["lasten asialla"]

Mua alkoi itkettämään kun luin näitä tekstejä.

Mulla itselläni on autistinen esikoinen ja rakastan häntä niin paljon, että sydäntä raastaa lukea että on lapsia, joiden äidit kirjoittaa niistä noin. Hyi, häpeä ap.

 

["Vieras"]

Tuntui kyllä pahalta lukea tuota. Sukulaisellani on pieni poika, jolla on downin syndrooma. Mutta etteikö sukulaiseni rakastaisi poikaansa? Selvästi rakastaa, ja paljon, ja antaa pojalle rakkauttaan monin tavoin. Ei kai se vammaisen lapsen rakastaminen voi oikeasti erota kovin paljoa siitä, miten tervettä lasta rakastetaan. Toki ymmärrän, että on raskaampaa jne., mutta että vähentääkö se jotenkin rakkauden määrää?