S
salier
Vieras
Taustana sellainen, että olen sairastanut uupumuksen, joka johti keskivaikeaan masennukseen ja ahdistukseen. Käyn säännöllisesti keskustelemassa, lääkitys on lopetettu vuosi sitten.
Nyt mun olo on alkanut mennä sellaiseksi, että huomaan esimerkiksi koko ajan miettiväni kuolemista. En oo itsemurhaa suunnitellut siis, mutta huomaan miettiväni ihan koko ajan, että voisin jäädä auton alle, voisin ajaa päin kalliota, vois tapahtua sitä ja tätä, ja se kuoleman ajatus tuntuu kamalan helpottavalta. En tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan. En siis ajattele, että tappaisin itseni, mutta toivon melkein koko ajan että kuolisin. Muutenkin tuntuu jotenkin tosi toivottomalta elämä.
Se ongelma on kuitenkin tällainen että en saa puhuttua tästä asiasta terapiassa, koska terapeutti ihan jokaisella kerralla toistelee sitä että kuinka minä olen nykyisin niin paljon parempivointinen, ja että kuinka näkyy niin selvä ero siihen lähtötilanteeseen ja jopa viime kevääseen. Olen kuulemma rennonmpi ja vahvempi ja tasapainoisempi. Puolisoni sanoo samaa, että on ihana nähdä kuinka olen edennyt niin kamalan hyvin. Yritän miehelle sanoa, että mitä ajattelen, muttei se tunnu oikein ottavan tosissaan koska sen mielestä olen niin paljon tyytyväisempi ja iloisempi kuin ennen. Terapeutti on samaa mieltä.
Mutta miksi minusta silti koko ajan tuntuu siltä, että kunpa kuolisin tai katoaisin. Kävelen tuolla ihmisten joukossa ja jokaisen auton lähestyessä mietin, että ajaisipa toi päin. Mietin, että murtuisipa tämä silta alta ja tippuisinpa jokeen. Mieten, että ajaisipa bussi rotkosta alas. Ajattelen että lähtisipä pyörästä rengas irti niin että syöksyisin päin katua ja halkaisisin pääni. Kaupassa mietin, että tulisipa joku aseen kanssa ryöstämään ja ampuisi minut tai työntäisi puukon vatsaan. Ja mietin tätä aivan automaattisesti, jatkuvasti niin kuin joku toinen miettisi kauppalistaa. Yhtäkkiä vaan huomaan, että se taustanauha pyörii taas päässä.
Miten ne voi silti sanoa, että minä olen silminnähden niin hyvävointinen nykyisin, kun minusta tuntuu että suunta on ollut todella huono viimeisen parin kuukauden aikana?
Nyt mun olo on alkanut mennä sellaiseksi, että huomaan esimerkiksi koko ajan miettiväni kuolemista. En oo itsemurhaa suunnitellut siis, mutta huomaan miettiväni ihan koko ajan, että voisin jäädä auton alle, voisin ajaa päin kalliota, vois tapahtua sitä ja tätä, ja se kuoleman ajatus tuntuu kamalan helpottavalta. En tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan. En siis ajattele, että tappaisin itseni, mutta toivon melkein koko ajan että kuolisin. Muutenkin tuntuu jotenkin tosi toivottomalta elämä.
Se ongelma on kuitenkin tällainen että en saa puhuttua tästä asiasta terapiassa, koska terapeutti ihan jokaisella kerralla toistelee sitä että kuinka minä olen nykyisin niin paljon parempivointinen, ja että kuinka näkyy niin selvä ero siihen lähtötilanteeseen ja jopa viime kevääseen. Olen kuulemma rennonmpi ja vahvempi ja tasapainoisempi. Puolisoni sanoo samaa, että on ihana nähdä kuinka olen edennyt niin kamalan hyvin. Yritän miehelle sanoa, että mitä ajattelen, muttei se tunnu oikein ottavan tosissaan koska sen mielestä olen niin paljon tyytyväisempi ja iloisempi kuin ennen. Terapeutti on samaa mieltä.
Mutta miksi minusta silti koko ajan tuntuu siltä, että kunpa kuolisin tai katoaisin. Kävelen tuolla ihmisten joukossa ja jokaisen auton lähestyessä mietin, että ajaisipa toi päin. Mietin, että murtuisipa tämä silta alta ja tippuisinpa jokeen. Mieten, että ajaisipa bussi rotkosta alas. Ajattelen että lähtisipä pyörästä rengas irti niin että syöksyisin päin katua ja halkaisisin pääni. Kaupassa mietin, että tulisipa joku aseen kanssa ryöstämään ja ampuisi minut tai työntäisi puukon vatsaan. Ja mietin tätä aivan automaattisesti, jatkuvasti niin kuin joku toinen miettisi kauppalistaa. Yhtäkkiä vaan huomaan, että se taustanauha pyörii taas päässä.
Miten ne voi silti sanoa, että minä olen silminnähden niin hyvävointinen nykyisin, kun minusta tuntuu että suunta on ollut todella huono viimeisen parin kuukauden aikana?
