Pelottaako muita, että jos se oma puoliso sekoaa ja tappaa koko perheen?

["tyttönen"]

ps. mun työkaverin mies hirtti itsensä kesken onnellisen perhe-elämän. Ei onneksi tehnyt muille pahaa. Nainen aina kertoi miten niillä on kivaa yhdessä ja kaikki hyvin. Lapsia paljon, oma talo, työt ja yhdessäolo. Sitten se mies vaan tappoi itsensä, eikä kukaan vieläkään tiedä miksi. Nainen luuli tietävänsä miehestään kaiken, mutta ei se kai aina ole niin kuin luulee ja kuulee, vaikka kuinka kysyy.

 

["vieras"]

Se on kyllä viimeinen asia jota pelkäisin.
Ennemmin se tekisi itselleen jotain kuin meille muille.

 

[a.p.]

Mulla tämä pelko tuli ihan näiden viime aikaisten uutisten takia. Mietin juuri sitä, että entä jos se joskus onkin oma mies, joka sekoaa. Ja että mitä enemmän näitä perhesurmia tapahtuu niin helpottaako se jotakin uutta miestä taas tekemään sen päätöksen? Tarkoitan siis että onko se helpompaa antaa periksi niille omille tuhoisille ajatuksille kun tietää että moni muukin on siihen samaan päätynyt?

Ja tänään itse asiassa mietin tuota taistelemista vastaan, jos sellainen tilanne olisi. Esim. jos mies tulisi tasan nyt tappamaan perheen kun istun tässä koneella niin en oikeasti voisi tehdä mitään, kyllä se olisi menoa..

Näissä perhesurmissa en tajua sitä, että miksi se perhekin pitää tappaa? Eikö se riitä että riistää itseltään hengen??

 

[6565]

---

Näissä perhesurmissa en tajua sitä, että miksi se perhekin pitää tappaa? Eikö se riitä että riistää itseltään hengen??

Itsemurha vaikuttaisi itsekkäältä, täytyy tehdä perheelle palvelus ja päästää kaikki ahdingosta. Tähän toki liittyy uskomus siitä, että perhe on yhtä ahdistunut kuin itse on.
Uskoisin siis, että tappaja ajattelee tekevänsä palveluksen.
Tai jos ollaan riidoissa ja välit tulehtuneet niin kyse lienee kostosta..

 

[Istafra]

Mulla tämä pelko tuli ihan näiden viime aikaisten uutisten takia. Mietin juuri sitä, että entä jos se joskus onkin oma mies, joka sekoaa. Ja että mitä enemmän näitä perhesurmia tapahtuu niin helpottaako se jotakin uutta miestä taas tekemään sen päätöksen? Tarkoitan siis että onko se helpompaa antaa periksi niille omille tuhoisille ajatuksille kun tietää että moni muukin on siihen samaan päätynyt?

Ja tänään itse asiassa mietin tuota taistelemista vastaan, jos sellainen tilanne olisi. Esim. jos mies tulisi tasan nyt tappamaan perheen kun istun tässä koneella niin en oikeasti voisi tehdä mitään, kyllä se olisi menoa..

Näissä perhesurmissa en tajua sitä, että miksi se perhekin pitää tappaa? Eikö se riitä että riistää itseltään hengen??

Voit koettaa potkaista sukupuolielimiin tai kurkkuun aataminomenan kohdalle. Tai tietokoneella lujaa nenään.

Näissä tilanteissa perheensä lahtaamista harkitseva voisi pakata mieluummin sen matkalaukkunsa ja vain lähteä pois... Tai sitten tappaa itsensä jos pakko joku nyt olisi sitten tappaa. Nämä "miehet" vain eivät tunnu saavan millään itseään hengiltä, ainoastaan perheensä jäsenet. Raukkamaista.

 

[Debra]

Eihän sitä tietenkään tiedä välttämättä ennakkoon, kellä napsahtaa. Mutta mä uskon kyllä, että me ollaan miehen kanssa niin läheisiä, että huomaisin aika aikaisessa vaiheessa, jos sitä alkaisi ahdistaa tai masentaa. Se on sitä tyyppiä, josta näkee kaikki tunteetkin helposti päällepäin, ei pysty yleensä teeskentelemään mitään. Noissa perheissä, missä on naksahtanut on ollut varmasti jonkin sortin aggressio tai masennusongelmaa, ja toinen ei näe sitä, kun riidellään tai pidetään mykkäkoulua kokoajan, tai ollaan muuten jotenkin etäällä henkisesti toisistaan. Liputtaisin sen puhumisen puolesta, eli jos on jatkuva yhteys päällä toiseen, niin tietää edes suunnilleen mitä sen päässä liikkuu. Raskaassa arjessa joskus unohtuu se toinen toisistaan huolenpito.

 

[rouvakärkäs]

Ei pelota, mutta eihän sitä koskaan tiedä millon ihmisellä päässä napsahtaa. Iha hyvin se voit olla ihan SINÄ ite ketä tappaa oman perheensä.

 

["vieras"]

Aina on se mahdollisuus jokaisella. Se' ettei näy merkkejä ( tai niitä ei osaa katsoa ) ei tarkota mitään. Onnenkauppaa..

 

["vieras"]

Luit varmaan tämän: http://www.image.fi/artikkelit/aivan-tavallinen-perhe

Alla lyhyt katkelma:

Kun Jarmo Björkqvist surmasi vaimonsa Paulan 69 veitseniskulla, tapausta pidettiin poikkeuksellisena perhetragediana. Tosiasiassa siinä ei ollut mitään poikkeuksellista. Sen oppii, kun vastaa parin vuoden ajan pahoinpideltyjen naisten puheluihin auttavassa puhelimessa. Päivystysvuoroa voi suositella maamme hallituksellekin.



Vitt-tu mikä hul-lu.

Suo anteeksi kiroiluni, mutta mitä muuta voi ajatella, kun lukee oikeudenkäyntipöytäkirjoja Jarmo Björkqvistin toiminnasta heinäkuun 17. päivänä 2006?

Jarmo Björkqvist surmasi vaimonsa, jämsäläisen kaupunginvaltuutetun Paula Björkqvistin 69 veitseniskulla perheen pienen lapsen itkiessä samassa huoneessa pöydän alla ja kirjoitti lopulta omalla verellään seinään Rakasta perhettäsi. Elinkautinen tuomio murhasta lankesi toukokuussa.

Seinähullu. Psykopaatti. Hirviö.

Yksittäistapaus.

Aivan kuten muusikkomies, joka hakkasi avioeroa hakevan vaimonsa heinäkuussa vasaralla ja jätti tämän kymmeneksi tunniksi kuolemaan kellariin. Tai kuten parikymppinen poika, joka tappoi kesäkuussa haulikolla 16-vuotiaan entisen tyttöystävänsä ja sitten itsensä. Tai kuopiolainen mies, joka tappoi elokuussa avovaimonsa nyrkillä mustasukkaisuuden takia.

Pimahduksia, naksahduksia ja mielen sumentaneita kohtalokkaita raivonpuuskia.

Tai niinhän sitä toivoisi. Niin minäkin toivoin, ja ajattelin, kun kuulin tapauksista ensi kerran. Ja niin minä ajattelen yhä, kun luen oikeuden asiakirjoja Björkqvistin tapauksesta.

Mutta samalla papereista nousee esiin jotakin vielä pelottavampaa kuin yksittäisen sekopään raivokohtaus.

Sieltä nousee esiin jotain kovin tuttua.

Olen päivystänyt Naisten linjan puhelimessa puolentoista vuoden ajan noin illan kuukaudessa. Lisäksi olen osallistunut päivystäjille järjestettyihin koulutuksiin. Vuodessa Naisten linjalle soitetaan noin 1 300 kertaa. Meitä päivystäjiä on ringissä viitisenkymmentä.

Puhelut ovat luottamuksellisia, joten en voi kertoa yksittäisten keskustelujen sisällöstä mitään. Mutta sen voin kertoa, ettei mikään ole niin surullista, kuin kuulla suomalaisten naisten tarinoita heidän väkivaltaisista parisuhteistaan, eikä mikään ole niin ihailtavaa, kuin naisten jaksaminen jatkuvan ahdistuksen keskellä.

Voin myös kertoa, mitä olen oppinut.

Olen oppinut esimerkiksi sen, että vaikka jokaisen naisen tuska on omanlaisensa, heidän miestensä teot eivät ole. Perheväkivallalla on kaava. Kaava on havaittu tutkimuksissa, sen tunnistavat ongelmaisten perheiden kanssa työskentelevät ja sen kuulee Naisten linjalla puhelussa toisensa jälkeen.

Kaava ei suinkaan koostu yhtäkkisestä pimahduksesta tai hetken mielenhäiriöstä. Kaava koostuu vuosista ja lukuisista teoista, joista vain osa on fyysistä väkivaltaa.

Kaava selittää, miksi nainen ei lähde, kun ensimmäinen lyönti vihdoin tulee, ja kaava kertoo, että viina ei ole väkivallan syy, vaikka viimeinen isku annettaisiinkin kaatokännissä.

Perheväkivaltaa työkseen torjuvat ihmiset ajattelevat kaavaa usein, kun he lukevat lehdistä tapahtumista, joiden lähestymistä kukaan ei juttujen mukaan olisi voinut aavistaa.

 

["vieras"]

vielä linkin takaa:

Kaava toimii näin.



Mies ja nainen ryhtyvät yksiin. Aluksi kaikki saattaa olla hyvin.

Sitten, pikkuhiljaa, mies alkaa nakertaa naisen itsetuntoa. Hän nimittelee naista, vähättelee tämän tekemisiä ja haukkuu tätä milloin mistäkin.

Hän eristää naisen. Mies ei lähde sukujuhliin, ärsyyntyy naisen ystävistä ja huomauttelee naisen harrastuksista.

Pian mies alkaa kiristää naista raha-asioilla. Talo on miehen nimissä, nainen saa käyttää autoa vain miehen luvalla, mies ottaa lapsilisät itselleen. Mies uhkailee ehkä satuttavansa kotieläimiä tai vievänsä lapset. Miehen mielialat muuttuvat yhtäkkiä, joten naisen on oltava aina varuillaan.

Kun fyysinen väkivalta sitten vihdoin alkaa, puolet työstä on jo tehty. Naisen itsetunto on mennyt, hänellä ei ole uskottuja miehen lisäksi, hän on tai tuntee olevansa riippuvainen miehestä taloudellisesti ja lapsiakin on ehkä jo kuvioissa.

Väkivalta alkaa sekin pikkuhiljaa: mies tönii, pitää kiinni ranteista, estää naisen liikkumista. Ensimmäinen lyönti ei ole niin kova, etteikö sitä voisi antaa anteeksi.

Koska kaikki tapahtuu vuosien varrella, naisen käsitys normaalista käytöksestä ja parisuhteesta hämärtyy. Pariskunta elää omassa kahden ihmisen universumissaan, ja mies syyttää tapahtumista naista. Naisella ei ole parisuhteen ulkopuolista vertailukohtaa, joten hän ei enää ole edes varma, tekeekö mies väärin vai onko hän itse todella syypää tapahtumiin, kuten mies väittää.

Nainen yrittää kaikin keinoin elää ja toimia niin, että syytä väkivaltaan ei olisi. Mies keksii aina syyn jostakin.

Nainen myös häpeää omaa tilannettaan ja pelkää miehensä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman puolesta, eikä hän halua kertoa asiasta ainakaan viranomaisille.

Vuosien varrella väkivalta lisääntyy ja pahenee. Kun se lopulta etenee niin rankkaan pahoinpitelyyn, että mies joutuu selittämään tekojaan, hän puhuu pimahduksesta. Jokin ”naksahtaa”, eikä mies voi kontrolloida itseään.

Tai sitten hän selittää tekojaan viinalla: känni vie eikä mies voi mitään. Silti ”pimahtaessaankin” mies pystyy usein kontrolloimaan itseään niin paljon, ettei lyö kasvoihin tai jätä muita näkyviä jälkiä.

Kuulostaako tutulta?

Jos ei, kuulostaako seuraava nyt tutulta?



Ennen kuin Jarmo ja Paula Björkqvist menivät naimisiin, Paulalla oli paljon ystäviä. Vähitellen suurin osa katosi. Myöhemmin Paula kertoi sukulaisilleen, että Jarmo ei sietänyt hänen ystäviään.

Ennen häitä Paulalla huomattiin mustelmia, mutta hän sanoi vain saavansa niitä helposti. Paula käytti myös usein peittäviä vaatteita, mutta pariskunta kertoi syyksi ihosairauden.

Kun pariskunta oli naimisissa, Jarmo uhkaili Paulaa avioerolla, jossa Paula jäisi puille paljaille ja jonka jälkeen Jarmo ei pitäisi mitään yhteyttä tyttäreensä. Hän ei sallisi tyttären tavata tämän isovanhempiakaan.

Kun pariskunta riiteli, Jarmo saattoi oman kertomansa mukaan tarttua Paulaa käsistä, mutta näitä tilanteita he eivät Jarmon mukaan kumpikaan luokitelleet väkivallaksi.

Paula kuvasi ystävilleen, että Jarmo saattoi ”pimahtaa” ilman mitään syytä. Kun pariskunta oli automatkalla Ruotsissa, Jarmo käski autoa ajavaa Paulaa laittamaan musiikin pienemmälle. Paula ei löytänyt heti oikeaa nappulaa, jolloin Jarmo kävi Paulan kurkkuun kiinni ja repi Paulan kaulakorun irti.

Kun tuttava kysyi Paulalta, oliko Jarmo väkivaltainen, Paula vastasi, että enimmäkseen juovuksissa. Paula kertoi ystävilleen, että Jarmo oli töninyt häntä ja ”nostellut seinille”.

Vuosien kuluessa väkivalta oli pahentunut. Jarmo syytti tapahtumista Paulaa. Lääkärissä Paula ei käynyt mutta yöpyi välillä sukulaisten luona.

Tuttavien mukaan Paula oli loppuaikoina hyvin väsynyt ja Jarmolla oli hänestä henkinen yliote. Paula uskoi esimerkiksi Jarmon väitteet heidän omaisuutensa jaosta erossa. Välillä hän kyseli ystäviltään, mikä on normaalia käytöstä parisuhteessa.

Lopulta Jarmo Björkqvist surmasi vaimonsa keittiöveitsellä, omien sanojensa mukaan siksi, että pelkäsi Paulan lähtevän.

Jarmo Björkqvist kiistää yhä edellä kuvatut, poliisikuulusteluissa kerrotut tapahtumat tai niiden tulkinnat lukuun ottamatta surmaa. Hän vakuuttaa internetissä avoimessa kirjeessään, ettei heidän perheessään ollut koskaan väkivaltaa ennen viimeistä iltaa. Hänen mielestään tilanteeseen oli vain ”ajauduttu”.

 

[a.p.]

Joo, juuri tuo oli se minkä luin. Tosin meillä ei todellakaan ole ollut koskaan väkivaltaa, joten ehkä siinä mielessä olen vain vainoharhainen, mutta joistakin noista kohdista tulee niin oma mies mieleen. Esim. tuo uhkailu että tekee lemmikille jotain.

 

[Istafra]

Jos näin ap on, niin pohdi tarkkaan suhdettanne ja sen jatkoa. Etenkin jos joudut olemaan "varpaisillasi".

Seuraan tällä hetkellä hyvin huolestuneena tuttavaperheen elämää. Mies hakkaa vaimoaan "kännissä" lasten nähden Selvänä hän on kuulemma hyvin mukava ja osallistuvainen. Olen koettanut saada naista ulos suhteesta pitkään, mutten siinä onnistu. Olen kertonut pelostani saada lukea lööpeistä heidän perheestään jne., mutta vaimo jaksaa, koska niin on papin edessä luvannut.

 

[Varuillaan]

Mun mies periaatteessa sopii tuohon kaavaan, tai niin mä välillä ajattelen. Mun mies on mustasukkainen, mutta se ei juurikaan saa syytä olla, joten ei oikeastaan tule ilmi koskaan. Olen luonteeltani sellainen, että en välitä käydä missään, olen koti-ihminen. Mutta jos mulla joskus kerran kolmessa vuodessa on joku iltameno, niin kyllä setä on naama vääräällään, vaikka huumoriksi sen naamioi. En käytä alkoholia ja tulen ihmisten aikoihin kotiin, niin eipä sillä ole syytä jurnuttaa.

Mun mies ei koskaan kehu minua, kritiikkiä voi antaa, mutta ei se sitäkään koko aikaa jaa. Olen paljolti antanut mennä läpi korvien sen jutut. Tekee ison osan kotitöistä, joten en jaksa enää välittää, jos ei muista kiittää mua mistään, vaikka itse sitä kiittelenkin ja muistan hänen hauiksiaan tasaisin väliajoin kehua, jotta herra on taas tyytyväinen.

Koska tiedostan, että tuo mies ei ole niin kiltti, mitä mies mielestäni voisi olla, olen pitänyt parista asiasta kiinni. En ole mennyt naimisiin, vaikka hän haluaisi. Välillä tulee hetkiä, että mietin pitäisikö sitä, kun lapsiakin on. Mutta sitten tuo taas sanoo/tekee jotain ja muistan, että ei ei ei, ei ikinä tuon miehen kanssa. Jos tarve tulee, on helpompi lähteä, kun ei ole naimisissa.

Toinen, mistä olen pitänyt kiinni on se, että minulla on omaa rahaa ja minun ei IKINÄ tarvitse häneltä rahaa pyytää. Ostan, mitä huvittaa. Juuri koskaan en kyllä mitään osta, olen perin nuuka. Mieluummin säästän. Ja minulla on tili toisessa pankissa, josta hän ei edes tiedä. Samaa tiliä en suostu koskaan laittamaan, no sitä ei ole onneksi koskaan ehdottanutkaan. Ja vielä kolmas juttu: asunnosta omistan suuremman osan. Ei pysty kiristämään minua asunnosta ulos potkimisella, jos joku lähtee, se on hän.

Eli; kyllä mä joskus ajattelen noita uutisia lukiessani, että mun mies voisi pimahtaa noin. Ikävä kyllä. Meillä menee hyvin, teemme paljon kaikkea yhdessä lasten kanssa. Raha-asiat on ok, kaikki siis hyvin. Ei ole minuun koskaan väkivalloin koskenut. Mutta jos tahtoisin erota tuosta miehestä, niin helvetti voisi olla irti.

 

[ansarikukka]

En pelkää, mies ei ole mustasukkainen eikä muuten omistava. Jos meistä jompikumpi sekoaisi, niin kyllä se olisin ennemmin minä kuin mies.

 

[Ultramariini]

Ei pelota. Jos joskus mieheni alkaisi oireilla jotenkin hälyttävästi,toivon että tunnistaisin ja tunnustaisin oireilun ja toimisin.

 

[Zina]

Nimimerkille "Varuillaan" --> Mulla ihan sama tilanne

 

[a.p.]

"Varuillaan" jotain samaa omassa miehessä. Ei kehu ikinä, suhteen alussa satuin kerran vahingossa kuulemaan kun kielsi kaveriaan kehumasta minua ja silloin jo tajusin, että kyse ei ole siitä etteikö pitäisi kauniina tms... ei vaan halua kertoa sitä. Ikäänkuin haluaisi minulla olevan huonompi itsetunto.

Meillä on nyt rahasotkuja miehellä (en tiennyt meihellä olevan luottokorttia ollenkaan ja löysin 1500 euron laskun ja ilmoituksen että viimeisintä erää ei ole maksettu) ja olen todella tyytyväinen että emme ole naimisissa ja meillä on omat tilit. Silti mietin, että miten tästä selvitään.. kun toinen tuhlaa, maksaa luottokortilla vaikka tietää että ei hänellä ole varaa maksaa niitä takaisin. Tuntuu että nyt ollaan siinä käännöskohdassa; joko asioihin tulee muutos parempaan tai huonompaan, se on jompikumpi. Eilen ilmotin, että olen siirtänyt lasten tileiltä rahat omalle säästötililleni, koska pelkään miehen käyttävän nekin. Mies totesi vain että ok. Mietin lisäksi että jos tekisin kaiken varalta omaehtoisen luottokiellon tai mikä sen oikea nimi on? Että minun nimissä ei voisi ottaa mitään pikavippejä tms. (tosin ei niitä ole ottanut vielä ikinä, mutta mistäs sitä tietää milloin se eka kerta on) Ahdistaa että mitä tästä tulee.

Eilen riidan aikana tuli sellainen olo että pitää olla varpaillaan. Mietin uskallanko sanoa kaikki ajatukseni, mutta päätin uskaltaa eikä siitä mitään seurannut. Minusta meillä jäi riita kesken, mutta nyt mies käyttäytyy ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No, ehkä se ei ollut niin iso juttu miehelle kun onhan hänellä ollut tiedossa raha-asiat koko ajan.. minulle taas tilanne tuli täysin yllättäen.

Meillä asuntolaina on 50/50 omistuksessa. Jako on minun mielestä ihan ok, mutta toivon että olisi erilliset lainat niin voisin lyhentää omaa osuuttani sen verran kuin pystyn ja mies saisi hoitaa itse oman osuutensa (no, jättäisi varmaan hoitamatta).

 

[a.p.]

Ja se syy minkä takia kirjoitin nuo ylläolevat asiat.. eli miten ne liittyy tähän aloitukseen: tuntuu että ollaan sellaisessa tilanteessa, että mitä vaan voi tapahtua, meidän suhteelle voi käydä ihan mitä vaan. Ero olisi oikeasti tosi iso juttu kummallekin, mutta miehelle sitä vielä enemmän, koska ei osaa raha-asioitaan hoitaa ja hänellä olisi hyvin nopeasti luottotiedot menneet, ei rahaa vuokraan/ruokaan jne. Miehellä on lapsi edellisestä suhteesta ja kokemusta siitä mitä on joutua eroon lapsestaan, mies ei nähnyt lasta eron jälkeen kahteen vuoteen ja oli kova paikka.. Mies yhdistäisi meidän eron heti siihen, ettei saa nähdä meidänkään lapsia vaikka todellisuus olisi toinen.

Ja eilen riidan aikana ekaa kertaa elämässäni ymmärsin, miksi jotkut haluaa pitää ne kulissit pystyssä melkein hinnalla millä hyvänsä. Olisi kamalaa joutua myöntämään sukulaisille ne syyt miksi on erottu, laittaa asunto myyntiin jne.

 

["Mummeli"]

No ei pelota.

 

[täällä]

Ahdistaa ihan hirveästi. Nyt on tapahtunut perhesurmia niin paljon. Mistä sitä tietää, ettei se oma puoliso ole vaikka seuraava??

Luin netistä jutun missä oli tiettyjä asioita, mitkä yleensä edeltää sitä, että mies tappaa vaimon. En löytänyt sitä nyt tähän, se oli kirjoitettu 2007 eli siis ennen näitä viime aikaisia tapahtumia. Toki siinä oli se selitys mitä ne tappajamiehet itsekin sanovat, että päässä vain naksahti, mutta sitä ennen oli jo edeltänyt asioita. Tietyt asiat siitä sopi meidänkin perheeseen.

Minulla ei ole väkivaltaista miestä, mutta silti ahdistaa. Ei mene hyvin, on taloudellisia vaikeuksia ja parisuhde oikeasti kriisissä. Pelottaa riidat, että entä jos jonain päivänä..

Itse asiassa oon jo vuosia ajatellut, että mitä jos ukko sekoaa. Ón aina ollut kamalan tunteeton, esim lapsille ei ole ikinä näyttänyt tunteitaan millään tavalla, ei ole kertaakaan kumpaakaan ottanut vapaaehtoisesti syliin.
Joskus aikanaan kun oon riidan yhteydessä puhunut erosta sanoi vaan, että et tiedäkään kuinka hankalaksi voin sun elämäs tehdä jos vaan haluan. Sanoi myös että en ikinä tule lapsia eron yhteydessä saamaan, vaan pystyy "puhumaan" lapset itselleen. Ei kuitenkaan ole ikinä ollut väkivaltainen.
Asekaapista kuitenkin löytyy käsiaseita, kivääri ja pari haulikkoa.

 

[fgh]

Minusta tuntuu pahalta lukea aloittajan ja "Varuillaan" -nimimerkin kokemuksia. Tulee hyvin pelästynyt olo teidän puolestanne. Toivottavasti teillä molemmilla riittää rohkeutta tehdä sellaiset päätökset elämässänne, että te ja teidän lapsenne voitte elää turvallisesti.