Toiselle luokalle menevä poikamme on joutunut ekana kouluvuonnaan opettajansa hampaisiin. Syynä on se, että lapsemme oppi alle kolmivuotiaana lukemaan, eikä opettajan päähän mahdu, että poikaa ei huvita istua hiljaa tankkaamassa aa-autoa. Olemme ehdottaneet lukuisissa palavereissa lisätehtäviä ja vaikka mitä, mutta opettajan lempifraaseja ovat: "Minulla on 25 oppilasta, ei minulla ole aikaa...." tai "minulla on 30 vuoden kokemus..."
Joopa joo, tukipopetusta hitaammin oppiville kyllä olisi saatavilla, mutta erityisen kielellisen lahjakkuutensa vuoksi poikamme on "mahdoton". Niinpä sitten opettaja vaati, että hakeutuisimme perheneuvolaan ja lastenpsykiatrille, koska pojallamme on aivan varmasti hänen mielestään joko ADHD, asperger- tai autismikirjon häiriöitä. Lapsi kun ei suostu istumaan hiljaa edes matematiikantunnilla. Yritimme sanoa, että poika laskeskeli eskarivuonna neliöjuuria....
Nyt kevään olemme sitten lastenpsykiatrilla ravanneet, ja tieto tuli, että pojallemme ei mitään psyykkisen puolen diagnoosia ole. Tiesimme sen jo sinne hakeutuessamme. Mutta lääkitystä he kuitenkin tarjoavat, jotta lapsesta tulisi tasapäisempi.
Mutta mutta....
Lähipiirissämme on lukuisia lapsia (yleensä poikia!!) joita on jonkun instanssin toimesta (koulu, päiväkoti) kehotettu hakeutumaan hoidon piiriin, siis hankkimaan diagnoosi. Kaikkeen on saatava diagnoosi. Ja kansanterveyslaki jo vuodelta 1973 velvoittaa kunnat ja kuntayhtymät tarjoamaan psyykkisistä ongelmista kärsiville lapsille ensisijaisena kuntoutusmuotona terapiaa. Nyt tämän muodikkaan massadiagnosoinnin vuoksi sekä alas ajettujen terveyspalvelujen vuoksi en ole kuullut kenellekään tarjotun terapiaa. Kaikille syötetään pillereitä. Lapsesta, joka ei käyttäydy tasapäisesti 30 hengen lapsiryhmässä, tehdään psyykkisesti sairas. Kummipoikani isoveli syö ko. lääkkeitä, kärsii sivuvaikutuksena unettomuudesta ja syö siksi unilääkkeitäkin, saa mahansa sekaisin pillereistä ja syö vatsalääkkeitä niihin ongelmiin. Ikää on kahdeksan.
Yhdysvalloissa lääkitään jo murrosikää. On hämärtynyt käsitys siitä, että se kuuluu nuoren normaaliin kehityskaareen. Kaksivuotisuhmaankin annetaan jo keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä. Ihan totta.
Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan lapselle, jolle on syötetty keskushermostoon vaikuttavia psyykenlääkkeitä jo alakouluiästä lähtien. Siitä ei ole kokemusta, vielä. On tietysti olemassa lapsia, joiden psyyken häiriöt ovat sitä luokkaa, että lääkitys on välttämätön. Mutta tämän päivän trendinä on erittäin huolestuttavaa lääkitsemistä, ja diagnoosia lähdetään hakemaan vaikka väkisin. Usein syynä voi olla ihan tavallisia asioita; Syntyy vauva, ja isoveli uhmailee. Tai vanhemmat eroaa ja lapset tarvitsevat tukea. On kaksivuotisuhmaa, on eskariuhmaa ja vaikka mitä.
En tiedä mitä halusin sano, mutta ehkäpä sen, että olkaa rohkeasti vanhempia älkääkä aina purematta nielkö niitä diagnooseja, joita väkisin läpi ajetaan. Jos lapsi on erilainen, se ei tarkoita, että hän olisi sairas tai tarvitsisi voimakasta lääkitystä!!
Joopa joo, tukipopetusta hitaammin oppiville kyllä olisi saatavilla, mutta erityisen kielellisen lahjakkuutensa vuoksi poikamme on "mahdoton". Niinpä sitten opettaja vaati, että hakeutuisimme perheneuvolaan ja lastenpsykiatrille, koska pojallamme on aivan varmasti hänen mielestään joko ADHD, asperger- tai autismikirjon häiriöitä. Lapsi kun ei suostu istumaan hiljaa edes matematiikantunnilla. Yritimme sanoa, että poika laskeskeli eskarivuonna neliöjuuria....
Nyt kevään olemme sitten lastenpsykiatrilla ravanneet, ja tieto tuli, että pojallemme ei mitään psyykkisen puolen diagnoosia ole. Tiesimme sen jo sinne hakeutuessamme. Mutta lääkitystä he kuitenkin tarjoavat, jotta lapsesta tulisi tasapäisempi.
Mutta mutta....
Lähipiirissämme on lukuisia lapsia (yleensä poikia!!) joita on jonkun instanssin toimesta (koulu, päiväkoti) kehotettu hakeutumaan hoidon piiriin, siis hankkimaan diagnoosi. Kaikkeen on saatava diagnoosi. Ja kansanterveyslaki jo vuodelta 1973 velvoittaa kunnat ja kuntayhtymät tarjoamaan psyykkisistä ongelmista kärsiville lapsille ensisijaisena kuntoutusmuotona terapiaa. Nyt tämän muodikkaan massadiagnosoinnin vuoksi sekä alas ajettujen terveyspalvelujen vuoksi en ole kuullut kenellekään tarjotun terapiaa. Kaikille syötetään pillereitä. Lapsesta, joka ei käyttäydy tasapäisesti 30 hengen lapsiryhmässä, tehdään psyykkisesti sairas. Kummipoikani isoveli syö ko. lääkkeitä, kärsii sivuvaikutuksena unettomuudesta ja syö siksi unilääkkeitäkin, saa mahansa sekaisin pillereistä ja syö vatsalääkkeitä niihin ongelmiin. Ikää on kahdeksan.
Yhdysvalloissa lääkitään jo murrosikää. On hämärtynyt käsitys siitä, että se kuuluu nuoren normaaliin kehityskaareen. Kaksivuotisuhmaankin annetaan jo keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä. Ihan totta.
Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan lapselle, jolle on syötetty keskushermostoon vaikuttavia psyykenlääkkeitä jo alakouluiästä lähtien. Siitä ei ole kokemusta, vielä. On tietysti olemassa lapsia, joiden psyyken häiriöt ovat sitä luokkaa, että lääkitys on välttämätön. Mutta tämän päivän trendinä on erittäin huolestuttavaa lääkitsemistä, ja diagnoosia lähdetään hakemaan vaikka väkisin. Usein syynä voi olla ihan tavallisia asioita; Syntyy vauva, ja isoveli uhmailee. Tai vanhemmat eroaa ja lapset tarvitsevat tukea. On kaksivuotisuhmaa, on eskariuhmaa ja vaikka mitä.
En tiedä mitä halusin sano, mutta ehkäpä sen, että olkaa rohkeasti vanhempia älkääkä aina purematta nielkö niitä diagnooseja, joita väkisin läpi ajetaan. Jos lapsi on erilainen, se ei tarkoita, että hän olisi sairas tai tarvitsisi voimakasta lääkitystä!!
Peruskoulun tehtävänä on tasapäistää oppilaat ja niiden, jotka siitä suuntaan tai toiseen poikkeavat, pitää saada diagnoosi, jotta niistä päästäisiin eroon jollekin erityisluokalle tai ihan mihin vaan, kunhan eivät ole sotkemassa tasapäistä systeemiä.
