Pettämisen arkea lapsen silmin

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tympääntynyt
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Tympääntynyt

Vieras
Avasin täällä keskustelun kakkosnaisista. Het alkuun minulta kysyttiin olenko itse kakkonen vai petetty vaimo. En ole kumpaakaan.

Mutta olen sellaisen perheen lapsi, jossa isä petti äitiä. Kun tämä ilmi, he yrittivät vielä hetken aikaa rakentaa luottamusta toisiinsa, yrittivät pitää perheen koossa. Tämä ei sopinut sille isän kakkosnaiselle, joka tuli sitten meidän lastenkin elämään hiljalleen mm. puhelinsoittojen kautta.

Heidän ero oli rankka. Me kärsimme siitä. Me näimme tuon toisen naisen lopulta. Muistan miten kavahdin häntä. Sitä omahyväistä katsetta minkä hän loi äitiini ja meihin. Hän tuntui nauttivan tuskasta minkä sai aikaan.

Isä oli jo mokannut. Luottamus oli mennyt häneen. Emme tienneet ketä hän todella rakasti, rakastiko edes meitä. Paljon hän viihtyi muualla. Mutta isä ei koskaan kuitenkaan suhtautunut lapsiinsa omahyväisesti, ehkä enemmän häpeillen itseään.

Tuo nainen suhtautui meihin aina kuin välttämättömään pahaan, ja emme halunneet nähdä häntä, vaikka isä yritti hänen kanssaan suhdetta eron jälkeen. Välit isään lientyivät, hän muuttui kaukaisemmaksi. Olin lähestymässä teini-ikää, ja näin naikkosen lähinnä lutkana. Kerran tapasin hänet ulkona ravintolassa, missä hän oli jonkun kaverinsa kanssa juomassa. Hän oli keski-ikäinen, nuoruuttaan kaipaava hutsu minulle. Kun hän tuli puhumaan, sopertelemaan jotain siitä miten muistutan isääni ja kehtasi yrittää flirttiä, sanoin mitä olin kauan halunnut sanoa: " Pienisieluinen hutsu, nyt sinun aikasi on mennyt. Luuletko todella että koskisin yhdelläkään sormella tuollaiseen ämmään kuin sinä?"

Ei kaduttanut. Kun tapahtumat lähtivät käyntiin, olin napero. Täynnä pelkoa ja ihmetystä, miten elämä muuttui. En halunnut vanhempieni eroavan. Vanhempana, jo täysikäisenä, minä pystyin jo vastaamaan siihen ylenkatseeseen mitä tuo nainen elämääni silloin toi. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Mitä tuo horo nykyään tekee se ei enää kiinnosta. Mutta sen nuo tapahtumat tekivät että näen kakkosnaiset vähän eri valossa kuin useimmat.
 
Voin kuvitella miten kauheaa lapsesta on nähdä vanhempien pettävän toisiaan.

Näin kerran oman isäni kaupungilla vieraan naisen kanssa (kulkivat käsikynkkää nauraen), oli silloin 14 v. En koskaan puhunut asiasta kenellekään enkä tietenkään uskaltanut kysyä isältänikään. Pelkäsin pitkään, että vanhempani eroavat ja mitä siitä sitten seuraa. Sata varma on, että koskaan olisi halunnut tätä "kakkosnaista" nähdä, jos ero olisi tullut.

Lapsi haluaa asua ehjässä perheessä, jossa vanhemmat kunnioittaa toisiaan (ja toivottavasti rakastaa).
 
Alkuperäinen kirjoittaja Minä myös:
Voin kuvitella miten kauheaa lapsesta on nähdä vanhempien pettävän toisiaan.

Näin kerran oman isäni kaupungilla vieraan naisen kanssa (kulkivat käsikynkkää nauraen), oli silloin 14 v. En koskaan puhunut asiasta kenellekään enkä tietenkään uskaltanut kysyä isältänikään. Pelkäsin pitkään, että vanhempani eroavat ja mitä siitä sitten seuraa. Sata varma on, että koskaan olisi halunnut tätä "kakkosnaista" nähdä, jos ero olisi tullut.

Lapsi haluaa asua ehjässä perheessä, jossa vanhemmat kunnioittaa toisiaan (ja toivottavasti rakastaa).

Se oli kauheaa, ja se kesti pitkään. Äidillä meni aikaa vuosia toipua erosta, hän keskittyi hoitamaan meitä kolmea lasta. Eron jälkeen isä yritti suhdetta tän naikkosen kanssa, ja me yritettiin tulla toimeen sen kanssa. Mutta se teki selväksi ettei sitä kiinnosta saada ympärilleen isän lapsia entisestä liitosta. Kai me muistutettiin sitä siitä että isä oli joskus rakastanut äitiä, ja siitä rakkaudesta oli syntynyt kolme lasta. Me ei käyty siellä usein, heille tuli usein muuta menoa, ei sopinut. Ja sitten mun isoveli kohteli sitä naista kyllä kylmästi, me kaks nuorimmaista oltiin silloin vielä ihmeissämme ja peloissamme muutoksesta.

Heille ei lapsia syntynyt, ja muutaman vuoden jälkeen hekin erosivat. Jossain vaiheessa vuosien jälkeen isä yritti lähentyä meihin, mutta se oli ollut pitkään poissa kuvioista. Luottamus oli karissut matkan varrella. Nyt se on yksin, ja dokailee paljon. Äiti oli pitkään yksin, mutta löysi sitten kivan, sivistyneen miehen ja he on olleet yhdessä ja matkustelleet. Menivät naimisiin.

Mitä isälle jäi käteen sen valinnoista? Ei paljoa mitään. Se menetti perheensä, ja lopulta sen salarakkaansakin. Ei niiden suhde toiminut kun ne sitten lopulta sai toisensa.

 
jos olet kärsinyt vanhempiesi avioerosta, niin se trauma sinun täytyy hoitaa itse, jotta et siirtäisi sitä nykypäivään ja syyttäisi tapahtumista nykypäivänä muita ihmisiä. Kun parannut tästä, niin parannut vanhempiesi elämän aiheuttamasta katkeruudesta ja näet elämän valoisampana tänä päivänä.

Näin et tuomitse enää muita ihmisiä, joiden elämällä ei tänä päivänä ole mitään tekemistä vanhempiesi kymmeniä vuosia sitten tapahtuneessa avioerossa.

Nyt siirrät oman traumasi ja tuskasi muihin ihmisiin ja heidän elämiin. Näillä ihmisillä ei ole mitään tekemistä sinun traumasi kanssa. Jokainen elää ja valitsee elämän polkunsa itse.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tympääntynyt:
Avasin täällä keskustelun kakkosnaisista. Het alkuun minulta kysyttiin olenko itse kakkonen vai petetty vaimo. En ole kumpaakaan.

Mutta olen sellaisen perheen lapsi, jossa isä petti äitiä. Kun tämä ilmi, he yrittivät vielä hetken aikaa rakentaa luottamusta toisiinsa, yrittivät pitää perheen koossa. Tämä ei sopinut sille isän kakkosnaiselle, joka tuli sitten meidän lastenkin elämään hiljalleen mm. puhelinsoittojen kautta.

Heidän ero oli rankka. Me kärsimme siitä. Me näimme tuon toisen naisen lopulta. Muistan miten kavahdin häntä. Sitä omahyväistä katsetta minkä hän loi äitiini ja meihin. Hän tuntui nauttivan tuskasta minkä sai aikaan.

Isä oli jo mokannut. Luottamus oli mennyt häneen. Emme tienneet ketä hän todella rakasti, rakastiko edes meitä. Paljon hän viihtyi muualla. Mutta isä ei koskaan kuitenkaan suhtautunut lapsiinsa omahyväisesti, ehkä enemmän häpeillen itseään.

Tuo nainen suhtautui meihin aina kuin välttämättömään pahaan, ja emme halunneet nähdä häntä, vaikka isä yritti hänen kanssaan suhdetta eron jälkeen. Välit isään lientyivät, hän muuttui kaukaisemmaksi. Olin lähestymässä teini-ikää, ja näin naikkosen lähinnä lutkana. Kerran tapasin hänet ulkona ravintolassa, missä hän oli jonkun kaverinsa kanssa juomassa. Hän oli keski-ikäinen, nuoruuttaan kaipaava hutsu minulle. Kun hän tuli puhumaan, sopertelemaan jotain siitä miten muistutan isääni ja kehtasi yrittää flirttiä, sanoin mitä olin kauan halunnut sanoa: " Pienisieluinen hutsu, nyt sinun aikasi on mennyt. Luuletko todella että koskisin yhdelläkään sormella tuollaiseen ämmään kuin sinä?"

Ei kaduttanut. Kun tapahtumat lähtivät käyntiin, olin napero. Täynnä pelkoa ja ihmetystä, miten elämä muuttui. En halunnut vanhempieni eroavan. Vanhempana, jo täysikäisenä, minä pystyin jo vastaamaan siihen ylenkatseeseen mitä tuo nainen elämääni silloin toi. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Mitä tuo horo nykyään tekee se ei enää kiinnosta. Mutta sen nuo tapahtumat tekivät että näen kakkosnaiset vähän eri valossa kuin useimmat.


En ole katkera, mutta kuitenkin.......
 
Alkuperäinen kirjoittaja vinkki:
jos olet kärsinyt vanhempiesi avioerosta, niin se trauma sinun täytyy hoitaa itse, jotta et siirtäisi sitä nykypäivään ja syyttäisi tapahtumista nykypäivänä muita ihmisiä. Kun parannut tästä, niin parannut vanhempiesi elämän aiheuttamasta katkeruudesta ja näet elämän valoisampana tänä päivänä.

Näin et tuomitse enää muita ihmisiä, joiden elämällä ei tänä päivänä ole mitään tekemistä vanhempiesi kymmeniä vuosia sitten tapahtuneessa avioerossa.

Nyt siirrät oman traumasi ja tuskasi muihin ihmisiin ja heidän elämiin. Näillä ihmisillä ei ole mitään tekemistä sinun traumasi kanssa. Jokainen elää ja valitsee elämän polkunsa itse.


Juups, siis mistä tarkalleen ottaen pitäisi "parantua"? Mielipiteistäni? Moraali on löyhällä tässä yhteiskunnassa, ja minä satun olemaan eri mieltä sen mielekkyydestä. Mielipiteeni pidän, ja en tosiaankaan näe sitä sairautena tai traumana.

Arvostan ihmisiä, jotka ovat rehellisiä ja kunnioittavat läheisiään. Sen läksyn isäni ja hänen hutsunsa minulle opettivat kun olin lapsi. Kantapään kautta, ja lapsen pelkojen ja surun, mutta oppi tuli saatua.

Isä ei ollut rehellinen, eikä ollut hutsukaan. Jälkimmäinen ei osannut kunnioittaa ketään, ei edes itseään päätellen niistä kohtauksista mitä järjesti.

Ne ihmiset jotka valitsevat elää kaksoiselämää, ovat valehtelijoita. Media ja yhteiskunta, joka näkee osittain salasuhteet jännitävänä pelinä, kuin omana pienenä Kauniit ja Rohkeat- tvsarjana, on kyseenalainen, etenkin jos ei sallita puheenvuoroa sille perhelle jota petetään: puolisolle ja lapsille.

Hutsu rikkoi perheeni kun olin lapsi. Piste. Minä en ole se ihminen joka hänen päätään silittää ja ymmärtää. Mutta hän kyllä muovasi mielipiteitäni, arvostan ihmisissä suoraselkäisyyttä, rehellisyyttä, toisen kunnioitusta. Ja siitä en aio "parantua"...:)
 
Nämä kakkosnaiset täällä ei uskalla/halua katsoa peiliin. Tietävät kyllä, mitä surua ovat aiheuttaneet entiselle perheelle.

Olet oikeassa kirjoituksesi kanssa. Tänä itsekkäänä minäminä -aikana useimmat ajattelee vain omaa hyväänsä ja haluaan. Entinen perhe ja lapset ei ole mitään, kun omissa housuissa kutisee.
 
KAIKKIA noita piirteitä eikä siitä pidäkään parantua vaan tuosta katkeruudestasi/tuskasta, mitä kannat sisälläsi lapsuuden/nuoruuden tapahtumista ja purat sen aggressiivisina, tuomitsevina mielipiteinä/purskahduksina toisia ihmisiä kohtaan, joilla ei ole mitään tekemistä sinun pääsi/isäsi/hutsusi/äitisi/veljesi/kissasi ... kanssa. Jos et olisi katkera niin olisit tasapainossa Jumalasi, itsesi ja muiden ihmisten kanssa.

Sinun ei tarvitsisi silloin menneisyyden katkeruudessasi katsoa muita ihmisiä eli "syntisiä" ylhäältä alaspäin täällä palstoilla tuomiten vaan eläsit ja antaisit muiden elää. Nyt purat katkeruutta täällä tulikivenkatkuisin viesten tuomiten muut, joilla ei siis ole mitään tekemistä sinun menneisyyden/elämäsi kanssa.

Siitä katkeruudesta/tuskasta sinun on parannuttava.
 
Paskan marjat.
Onneksi minun vanhempani erosivat ja isäni löysi rinnalleen mahtavan naisen, uuden vaimon. Itse asiassa hänellä oli se jo ennen eroa olemassa.
Isäni ja hänen uusi vaimonsa elivät sitten yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti yli kolmekymentä vuotta. Ja pitivät meihin lapsiin tiiviisti yhteyttä koko ajan. Tämä isäni uusi vaimo oli minulle kuin toinen äiti.

Äitini ei toipunut erosta koskaan, hänellä oli omat käsittelemättömät traumat kannettavanaan eikä hän ollut mikään sosiaalinen ihminen. Hänen kanssaan kyllä tulin toimeen, mutta meidän lasten ja äidin välit olivat aika viileät ja katkerat niin kuin ne olivat jo ennen eroakin hänen kanssaan.

Itse erosin lasteni isästä myös. Hän petti, minä petin. Minä löysin uuden. Lapseni rakastavat uutta miestäni kuin isäänsä. Lapseni olivat tuolloin pieniä, mutta heti ensitapaamisesta asti he pitivät nykyisestä miehestäni. Heillä on hyvät ja lämpimät välit myös oikeaan isäänsä ja hänen nykyiseen vaimoonsa. Heidän elämänsä on terveellä pohjalla.

Vanhemmuuden ei kuulu kadota jos aikuiset eroavat toisistaan tai löytävät uuden tai pettävät. Eihän nämä asiat edes lapsille kuulu, vaan ovat kahden (tai useamman) aikuisen ihmisen välisiä asioita. Idiootteja ne vanhemmat jotka sotkevat lapsensa näihin aikuisten asioihin.
 
Avioeron aiheuttamasta mielipahasta ja sen mukaisista mielipiteistä ei tarvitse "parantua". Näen tuon toisen naisen, hutsuksikin kutsutun henkilön samalla tavalla kuin oman isäni uuden vaimon joka sotki elämäni kun olin 12. Nyt 19 vuotta jälkeenpäin edelleen näen hänet kodinrikkojana ja siivettelijänä.

Joillekin naisille tuottaa mielihyvää olla kakkonen siksi, että he kuvittelevat olevansa jopa aviovaimoa parempia, kiihottavia, haluttuja ja villejä kissanaisia. Näin he itsensä näkevät. Todellisuus on kuitenkin että näiltä ihmisiltä puuttuu rima ja itsensäarvostus siinä mielessä että tarttuvat ensimmäiseen mahdolliseen mieheen joka eteen tulee, oli sitten varattu tai ei. Epätoivo saa näin toimimaan. Jokainen haluaa olla haluttu ja rakastettu, mutta toisille kumppanin löytäminen on hankalaa ja siinä vaiheessa mikä tahansa kelpaa. Siis nämä rakastajattaret kuuluvat kategoriaan Epätoivoiset selkärangattomat josta löytyy sitten monen kirjavaa alalajia kuten Kodinrikkojat, Siivettelijät, Manipuloijat.

Kyllä isäkin oman osuutensa perheen hajoamiseen on kantanut, ei syy ainoastaan ole tuon epätoivoisen hutsun. Miehet vaan ovat usein hyvin helposti juuri manipuloitavissa.

Nyky-yhteiskunta todellakin hyväksyy moraalittoman käyttäytymisen, tekisi mieleni kommentoida muistakin moraalittomuuksista mutten halua nyt tuoda muita aiheita tämän otsikon alle. Maailma on täynnä vähä-älyisiä ja itsekeskeisiä paskiaisia.
 
Kyllä isäkin oman osuutensa perheen hajoamiseen on kantanut, ei syy ainoastaan ole tuon epätoivoisen hutsun. Miehet vaan ovat usein hyvin helposti juuri manipuloitavissa.





heh heh hee :) :) :) Voi miesrukkia, kun ne on niin helposti minipuloitavissa :) :) Naiset ne ovat pahoja ja miesrukka ei voi sille mitään :)

Taidat puhua mikkihiireistä etkä mistään miehistä. MIES kantaa kyllä itse vastuunsa ja tekee valintansa, ei sitä akat ohjaile.
 
Alkuperäinen kirjoittaja arvostan:
KAIKKIA noita piirteitä eikä siitä pidäkään parantua vaan tuosta katkeruudestasi/tuskasta, mitä kannat sisälläsi lapsuuden/nuoruuden tapahtumista ja purat sen aggressiivisina, tuomitsevina mielipiteinä/purskahduksina toisia ihmisiä kohtaan, joilla ei ole mitään tekemistä sinun pääsi/isäsi/hutsusi/äitisi/veljesi/kissasi ... kanssa. Jos et olisi katkera niin olisit tasapainossa Jumalasi, itsesi ja muiden ihmisten kanssa.

Sinun ei tarvitsisi silloin menneisyyden katkeruudessasi katsoa muita ihmisiä eli "syntisiä" ylhäältä alaspäin täällä palstoilla tuomiten vaan eläsit ja antaisit muiden elää. Nyt purat katkeruutta täällä tulikivenkatkuisin viesten tuomiten muut, joilla ei siis ole mitään tekemistä sinun menneisyyden/elämäsi kanssa.

Siitä katkeruudesta/tuskasta sinun on parannuttava.

Ensinnäkin onko sinulta jäänyt huomamaatta että kritisoin myös median antamaa kuvaa salarakkaista? Miksi SINÄ haluat että aihe jätetään tabuksi, ei tuoda esille sitä mitä tuskaa perhe lapsineen kokevat?

Aihe ei ole tabu. Todistaahan sen jo mediakin.

Olin katkera teininä. Kunnes tajusin että isäni ja hänen naikkosensa opettivat minulle siitä millaiseksi en halua itse kasvaa. Se oli arvokas läksy, ja vähensi mielipahaa. Omassa elämässäni mietin paljon rehellisyyttä ja suoraselkäisyytä, halusin valita sen tien.

Mutta miksi puhuisin näistä asioista ruusunpunaisten linssien läpi? Ei sitä en halua. Puhun näistä asioista kuten ne olivat, ja mihin johtopäätöksiin tulin.

Sinä näet sen katkeruutena, ja minä näen sen kuvauksena niistä hetkistä mitä minulle tarjottiin. Näen myös mihin se johti näiden "salarakastavaisten" osalta. Isäni on nyt yksin. Hänen menneen salarakkaansa olen nähnyt välillä kaupungilla. 50-vuotias, halvannäköinen ihminen, joka yrittää olla nuorempi pukeutumisen ja dokailun perusteella. Siellä se vissiin yhä hakee uusia salasuhteita, mutta aika on ottanut siitä kiinni.

 
olet varmaan hyvin yksinäinen ja sisältä vielä rikki. Toivon, että pääset tasapainoon tavalla tai toisella eikä sinun tarvitse täällä tuomita muiden elämiä.

Se, mitä sanot iltapäivälehdestä pitää paikkaansa ja se kuvastaa nykypäivää. Se on vain kuitenkin osa todellisuutta eikä siis kaikkien elämää. He, joista kirjoitetaan, ovat valinneet tuon elämän.

Toivon sinulle todella hyviä, onnellisia, auringonpaisteisia päiviä tulevassa elämässäsi ... sitten kun olet käynyt tuon tuskasi/katkeruutesi ym läpi.

Tuosta kaikesta voi parantua ilman, että katselee elämää vaaleanpunaisten silmälasien läpi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vinkki:
olet varmaan hyvin yksinäinen ja sisältä vielä rikki. Toivon, että pääset tasapainoon tavalla tai toisella eikä sinun tarvitse täällä tuomita muiden elämiä.

Se, mitä sanot iltapäivälehdestä pitää paikkaansa ja se kuvastaa nykypäivää. Se on vain kuitenkin osa todellisuutta eikä siis kaikkien elämää. He, joista kirjoitetaan, ovat valinneet tuon elämän.

Toivon sinulle todella hyviä, onnellisia, auringonpaisteisia päiviä tulevassa elämässäsi ... sitten kun olet käynyt tuon tuskasi/katkeruutesi ym läpi.

Tuosta kaikesta voi parantua ilman, että katselee elämää vaaleanpunaisten silmälasien läpi.

Keittiöpsykologiaa...ja juuri sen arvoista. Olen 30-vuotias mies, jonka mielipiteet sattuvat olemaan erilaisia kuin sinun. Sinä teet siitä erilaisuudesta johtopäätöksen että olen sisältä rikki. No minä vastaan sinulle: sinä olet vähintäänkin, omalla tavallasi, huvittava.

Minulla on nainen, jota rakastan. Rakastan vapaana valheista. Ystäviä on, ja jotkut heistä ovat pettäneet. Olemme keskustelleet asiasta. En ole ollut yhtään sen hellämielisempi niissä keskusteluissa.

Yrität koko ajan hiljentää tämän keskustelun nimittelemällä persoonaani katkeraksi ja rikkinäiseksi. Miksi haluat hiljentää tämän aiheen? Onko se sinulle tabu? Miksi?

Kuvitteletko tosiaan että olen ainoa ihminen, joka on lapsen asemassa kärsinyt kakkosnaisesta?

 
siitä pitää selvitä. Muuten et pääse jatkamaan ehjänä elämääsi. Muutkin ovat selvinneet (eivät kaikki), mikset sinä selviäisi??

Kirjoituksestasi paistaa vaan kovin vahva "kaksinaismoralismi, ajattelun jakautuneisuus, musta ja valkea puoli, jotka vuorottelevat": toiset ovat läpeensä pahoja ihmisiä, toiset ovat läpeensä hyviä ihmisiä.

Meissä jokaisessa on kuitenkin sekä musta, heikko puoli kuin hyvä, vahva puoli. Se kuuluu ihmisyyteen. Et ole yhtään huonompi tai parempi ihminen, kuin kukaan muukaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja mutta:
siitä pitää selvitä. Muuten et pääse jatkamaan ehjänä elämääsi. Muutkin ovat selvinneet (eivät kaikki), mikset sinä selviäisi??

Kirjoituksestasi paistaa vaan kovin vahva "kaksinaismoralismi, ajattelun jakautuneisuus, musta ja valkea puoli, jotka vuorottelevat": toiset ovat läpeensä pahoja ihmisiä, toiset ovat läpeensä hyviä ihmisiä.

Meissä jokaisessa on kuitenkin sekä musta, heikko puoli kuin hyvä, vahva puoli. Se kuuluu ihmisyyteen. Et ole yhtään huonompi tai parempi ihminen, kuin kukaan muukaan.

Mihin sinä vedät rajan tuossa ajattelussa? Tuleeko missään kohtaan mieleen yhdenkään ihmisen pahat teot tässä maailmassa, ja tämän maailman historiassa, missä voisi hetkeksi hengähtää kaiken paasaamisen keskellä ja todeta "tuo ihminen teki pahoin, en hyväksy sitä". Jos kuulut siihen keski-ikäisten kuppikuntaan, joka omia virheitään silottelee NewAge-liikkeiden filosofioilla niin ok, kai se helpottaa peiliin katsomista.


 
^Eläs viitsi ap. Ihmiset yrittävät olla sinulle ystävällisiä ja sinä vain haukut muita ja haastat riitaa. Rehellinen voit olla, mutta hyvästä käytöksestä sinua ei juuri voi kehua. Taidatkin kovista puheistasi huolimatta olla samanlainen riidanhaastaja-provosoija, kuin suuri osa muistakin tänne kirjoittavista miehistä. Liekö tarinassasi mitään totta.
 
MIkä sinä olet isäsi tuomitsemaan?

"Isä on nyt yksin" kirjoitat, vähän kuin että ähäkutti, siitäs sai. Voi olla, että isäsi eli elämänsä hienoimmat hetket "hutsun" kanssa eikä kadu yhtään mitään.

Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole virheitä elämässään tehnyt. Aikuisen ihmisen tunnistaa siitä, että hän osaa antaa vanhemmileenkin anteeksi. Yleensä se tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa kun itse saa lapsia ja ymmärtää ettei elämä ole aina niin mustavalkoista.

Minustakin sinun pitäisi mennä tyhjäämään pääsi jonnekin kallonkutistajalle niin pääsisit elämään omaa elämääsi.



 
Mun kaverilla oli vähän sama kohtalo, ja se kyllä vihas sitä naista. Ymmärrän sua hyvin. Mua ainakin ahdisti käydä sen luona kylässä niihin aikoihin kun sen vanhemmat eros.

Ja oon mä ainakin samaa mieltä tosta miten lehdet päivittelee salarakkaita, ja ihmiset tykkää lukea niitä juttuja. Tosin ehkä se nuorisossa on alkanu herättää vastarintaa. Siis en mä ainakaan näe salarakkaita muuten kun että ne jotenki yrittää hyötyä siitä miehestä. Mut aika harva haluaa hengailla sellaisten ihmisten kanssa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn vaan??:
MIkä sinä olet isäsi tuomitsemaan?

"Isä on nyt yksin" kirjoitat, vähän kuin että ähäkutti, siitäs sai. Voi olla, että isäsi eli elämänsä hienoimmat hetket "hutsun" kanssa eikä kadu yhtään mitään.

Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole virheitä elämässään tehnyt. Aikuisen ihmisen tunnistaa siitä, että hän osaa antaa vanhemmileenkin anteeksi. Yleensä se tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa kun itse saa lapsia ja ymmärtää ettei elämä ole aina niin mustavalkoista.

Minustakin sinun pitäisi mennä tyhjäämään pääsi jonnekin kallonkutistajalle niin pääsisit elämään omaa elämääsi.

Niin, sanoin isäni elävän yksin. Hänen poikanaan tiedän paremmin kuin sinä hänen yksinäisyydestä, ja myös tuosta ajasta naikkosensa kanssa. Olen isän kanssa näistä puhunut, koska hän halusi selvitellä elämäänsä ja ratkaisujaan jossain vaiheessa heidän eronsa jälkeen. Heidän elämä oli ravintoloita ja viinaa. Aluksi hauskaa, ja sitten vain loputtoman tyhjää.

Ilkeyksissäsi päättelet minun haluavan isälleni yksinäisyyttä, mikä ei pidä paikkaansa. Halusin hänelle parempaa kuin mitä hän sai. Mutta jokainen tekee itse omat valintansa, ja vastaa seurauksista. Hänellä on yhä lapsensa, pidämme yhteyttä isään. Mutta hän itse katkeroitui kun menetti monia vuosia yhdessäolosta lastensa kanssa omien ratkaisujen takia.

Teet koko ajan päätelmiä persoonastani, ja hyökkäät sitä vasten yhdistäen sen johonkin moraalisaarnoihin anteeksiannosta. Kuulostat paljon siltä kuin olisit itse pettänyt. Et kykene keskustelemaan itse asiasta, ja sen seurauksista, joten en ole tämän enempää kiinnostunut vastailemaan sinun kantoihisi.



 
"Tympääntyneen" kaltaiset miehet ovat juuri niitä kaikista potentiaalisimpia naisten hyväksikäyttäjiä ja kakkossuhteen pitäjiä. Osa naisista leimataan kovin sanoin arvottomiksi hutsuiksi, joita voi sitten panna mielinmäärin tunnontuskia tuntematta ja oma vaimo on se kaunis madonna, joka on kiltisti kotona. Kun vielä lasketaan yhteen traumaattinen lapsuus, johon "syypäänä" on yksi "hutsu", niin tuloksena on helposti naistenvihaaja, joka pystyy tekemään näille hutsuille mitä tahansa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Mirjakaarina:
"Tympääntyneen" kaltaiset miehet ovat juuri niitä kaikista potentiaalisimpia naisten hyväksikäyttäjiä ja kakkossuhteen pitäjiä. Osa naisista leimataan kovin sanoin arvottomiksi hutsuiksi, joita voi sitten panna mielinmäärin tunnontuskia tuntematta ja oma vaimo on se kaunis madonna, joka on kiltisti kotona. Kun vielä lasketaan yhteen traumaattinen lapsuus, johon "syypäänä" on yksi "hutsu", niin tuloksena on helposti naistenvihaaja, joka pystyy tekemään näille hutsuille mitä tahansa.

Vai niin. Onko se niin tavattoman vaikeaa keskustella pettämisestä, ja sen seurauksista? Tämä alkaa jo olemaan aidosti huvittavaa. Jatkuva hyökkäily persoonaani kohtaan, koska ei itse asiasta osata puhua.

Jo sekin on paha, että kirjoitan rakastavani naistani, ja olen uskollinen...että pidän häntä hyvin kauniina, ja olen onnellinen hänen kanssaan.

Miksi se kirpoo täällä että kutsun naista, joka rikkoi lapsuuden perheeni, hutsuksi? Ehkä sen takia että täällä on paljon noita kakkosnaisia, jotka hakevat arvostusta ja kunnioitusta asemalleen, ja minä muiden muassa en sitä anna.

No jos ei pystytä keskustelemaan itse aiheesta, sitten ei kun rahkeet ei riitä.

 

Yhteistyössä