V
"Vieras"
Vieras
Otsikko on huono, tiedän.
Olen raskaana, ja olisi valinnan paikka että pidänkö lapsen vaiko en. Elämäntilanne sinänsä olisi täydellinen lapselle. On ammatti ja vakityö, on oma asunto ja mies joka ei lähde lätkimään.
Olen niin kahden vaiheilla. En ole oikeastaan ikinä potenut vauvakuumetta, enkä pode nytkään. Lähinnä lapsen pitämisen puolesta puhuu yleisen tilanteen otollisuus. Olen omasta mielestäni hyvässä iässä (23-vuotias) ja koko ympäristö huutaa tukeaan lapsen pitämiseen. Löytyy täydelliset isovanhemmat, täydellinen mies jonka kanssa on jo vuosia vietetty yhdessä ja joka kovasti tuntuu olevan Se Oikea. Puitteet ovat oikein hyvät.
Mies on heittänyt pallon minulle, sanoi että valinta on viime kädessä minun, on valmis lapseen, on valmis tukemaan aborttia. Kuulema mitä sitten valitsenkin niin sille tielle lähdetään yhdessä. Halusin lapsen nyt, myöhemmin tai en koskaan niin on kuulema rinnallani.
Kai minussa on jokin alkukantainen lisääntymisvaisto, mutta asiaa jarruttaa se että vaikka en missään nimessä inhoa lapsia, niin esimerkiksi isosiskoni vauva-arkea läheltä seuranneena olen ollut hyvin tyytyväinen siihen että itselläni ei ole vastaavaa. Tosin kai luonto hoitaa asian niin että omaa lastaan rakastaisi vaikka se olisi millainen rääkyvä räkänokka (anteeksi karu ilmaisu XD).
En haluamalla halua lasta, en näe minkäänlaista vaaleanpunaisuutta tai onnea lapsen saamisessa, mutta nyt kun tässä on vähäniinkuin maito kaatunut (kiroan ne minipillerit, otin varmasti kaikki ajallaan!) niin entä jos onkin tarkoitettu että saan lapsen, ja yhtäkkiä tulisin jotenkin onnelliseksi siitä?
kertokaa minulle miksi pitäisin lapsen? Vai pitäisikö sitä vain huomenna soittaa lekurille että saisi kohdun kaavittua tyhjäksi? (Typerä ilmaisu taas, pahoittelen)
Olen raskaana, ja olisi valinnan paikka että pidänkö lapsen vaiko en. Elämäntilanne sinänsä olisi täydellinen lapselle. On ammatti ja vakityö, on oma asunto ja mies joka ei lähde lätkimään.
Olen niin kahden vaiheilla. En ole oikeastaan ikinä potenut vauvakuumetta, enkä pode nytkään. Lähinnä lapsen pitämisen puolesta puhuu yleisen tilanteen otollisuus. Olen omasta mielestäni hyvässä iässä (23-vuotias) ja koko ympäristö huutaa tukeaan lapsen pitämiseen. Löytyy täydelliset isovanhemmat, täydellinen mies jonka kanssa on jo vuosia vietetty yhdessä ja joka kovasti tuntuu olevan Se Oikea. Puitteet ovat oikein hyvät.
Mies on heittänyt pallon minulle, sanoi että valinta on viime kädessä minun, on valmis lapseen, on valmis tukemaan aborttia. Kuulema mitä sitten valitsenkin niin sille tielle lähdetään yhdessä. Halusin lapsen nyt, myöhemmin tai en koskaan niin on kuulema rinnallani.
Kai minussa on jokin alkukantainen lisääntymisvaisto, mutta asiaa jarruttaa se että vaikka en missään nimessä inhoa lapsia, niin esimerkiksi isosiskoni vauva-arkea läheltä seuranneena olen ollut hyvin tyytyväinen siihen että itselläni ei ole vastaavaa. Tosin kai luonto hoitaa asian niin että omaa lastaan rakastaisi vaikka se olisi millainen rääkyvä räkänokka (anteeksi karu ilmaisu XD).
En haluamalla halua lasta, en näe minkäänlaista vaaleanpunaisuutta tai onnea lapsen saamisessa, mutta nyt kun tässä on vähäniinkuin maito kaatunut (kiroan ne minipillerit, otin varmasti kaikki ajallaan!) niin entä jos onkin tarkoitettu että saan lapsen, ja yhtäkkiä tulisin jotenkin onnelliseksi siitä?
kertokaa minulle miksi pitäisin lapsen? Vai pitäisikö sitä vain huomenna soittaa lekurille että saisi kohdun kaavittua tyhjäksi? (Typerä ilmaisu taas, pahoittelen)
Myöhäistä itkeä kun paskat on housuissa mutta en epäile hetkeäkään etteikö sun äidinvaistot herää ja tulet nauttimaan vauvasta. Jos taas ei mitään tulekaan niin aina on adoptio. Jos toteat että ei et halua sitä vauvaa ja se on hirveää niin suomessa monet pariskunnat haluavat.
