V
vierailija
Vieras
Pohjustuksena että mietittiin toista lasta monta vuotta. Saatiin sellainen yli 5v ikäerolla vaikka mies ei koskaan ihan varmaksi tullut asian kanssa. Nyt se on meillä sitten ollut ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin uutena vauvaperheenä (ei ollenkaan niin kuin viimeksi).
Mutta mies. Kiukuttelee, ottaa kaiken itseensä. Jos vähänkin sanon jostain lapsiin liittyvästä (kysyin yksi ilta että teithän iltapesut) niin alkaa marmatus että enkö mä muka mitään osaa. Osaa mielestäni hyvinkin ja yhtä vähän kiinni olen ollut vauvassa nyt kuin ekallakin kerralla, käynyt jumpassa heti kun voinut jne. Asia ei minua stressaa.
Nyt se kauan odottamani puolison lomakin alkoi. Mennyt jo kohta viikko, mutta yhtään aikaa perheenä ei vielä ollut (koska oli opiskelurästejä ja poikien mökkireissu), edelleen olen lapsia yksin suunnilleen hoitanut. No, mies ilmoitti että olisi menoa, ottaa vauvan ja jättää esikoisen. Kai luuli tarkoittavansa hyvää, mutta minulta katkesi selkä kokonaan koska olin odottanut kovasti että nyt helpottaa.
Ja lopputulos oli se,että puoliso NAURAA ivallisesti ja vihaisena sille että itken ja yritän selittää että on ihan ok mennä vauvan kanssa kavereita katsomaan, mutta jään taas yksin keksimään esikoisen kanssa puuhaa ja se väsyttää minua. Ja sitä olen odottanut, ettei tarttisi kokoajan olla esikoisen kanssa. (Ihana kun onkin, mutta kuluneen 2kk olen aikana kun hän on kotihoidossa ollut (jäi heti vauvan synnyttyä), olen lukenut miljoona kirjaa, rakentanut kaikki legot, piirtänyt, jutellut, ulkoiluttanut ja käyttänyt kaikissa niissä paikoissa mihin nyt vaan ilman autoa päästään. Kavereita ei ole (ja ikää siis jo reilu 5v), joten kyllä sitä vuporovaikuttamista on juu ollut...)
Mies tosiaan suuttui minulle nyt ihan lopullisesti siitä että en ollut tyytyväinen (vaikkakin ok) hänen menoistaan, vaikka ottaa vauvankin. Sanoin, että ei nyt ihan mitä kaipasin ekalta lomapäivältä, jäädä kaksin isomman kanssa, pumppailla maitoa pulloon miehelle ja olla taas jumissa kun ei ole autoa ja sille kuljettajaa.
Kun en kuulemma yhtään arvosta hänen yrityksiään. Olen kovasti yriittänyt kyllä arvostaa, mutta tuntuu jotenkin että mikään ei riitä. liekö jotain masennusta tästä uudesta elämäntilanteesta,puhua ei voi mutta sen verran sanonut että minusta ei ole muuta kuin harmia.
Haluan vain jonkun jakamaan sen isomman lapsen kanssani, vauvahan vain nukkuu, syö ja hymyilee. Mutta ei, sitten on viikko lomasta jo mennyt ja edelleen mä yritän vaan jotain väkisin keksiä. Ja mieskin nauraa ivallisesti. Oon ihan hiton loppu. Taisi vaan olla virhe hankkiutua tähä tilanteeseen, en tiedä miten tästä solmusta pääsee
Mutta mies. Kiukuttelee, ottaa kaiken itseensä. Jos vähänkin sanon jostain lapsiin liittyvästä (kysyin yksi ilta että teithän iltapesut) niin alkaa marmatus että enkö mä muka mitään osaa. Osaa mielestäni hyvinkin ja yhtä vähän kiinni olen ollut vauvassa nyt kuin ekallakin kerralla, käynyt jumpassa heti kun voinut jne. Asia ei minua stressaa.
Nyt se kauan odottamani puolison lomakin alkoi. Mennyt jo kohta viikko, mutta yhtään aikaa perheenä ei vielä ollut (koska oli opiskelurästejä ja poikien mökkireissu), edelleen olen lapsia yksin suunnilleen hoitanut. No, mies ilmoitti että olisi menoa, ottaa vauvan ja jättää esikoisen. Kai luuli tarkoittavansa hyvää, mutta minulta katkesi selkä kokonaan koska olin odottanut kovasti että nyt helpottaa.
Ja lopputulos oli se,että puoliso NAURAA ivallisesti ja vihaisena sille että itken ja yritän selittää että on ihan ok mennä vauvan kanssa kavereita katsomaan, mutta jään taas yksin keksimään esikoisen kanssa puuhaa ja se väsyttää minua. Ja sitä olen odottanut, ettei tarttisi kokoajan olla esikoisen kanssa. (Ihana kun onkin, mutta kuluneen 2kk olen aikana kun hän on kotihoidossa ollut (jäi heti vauvan synnyttyä), olen lukenut miljoona kirjaa, rakentanut kaikki legot, piirtänyt, jutellut, ulkoiluttanut ja käyttänyt kaikissa niissä paikoissa mihin nyt vaan ilman autoa päästään. Kavereita ei ole (ja ikää siis jo reilu 5v), joten kyllä sitä vuporovaikuttamista on juu ollut...)
Mies tosiaan suuttui minulle nyt ihan lopullisesti siitä että en ollut tyytyväinen (vaikkakin ok) hänen menoistaan, vaikka ottaa vauvankin. Sanoin, että ei nyt ihan mitä kaipasin ekalta lomapäivältä, jäädä kaksin isomman kanssa, pumppailla maitoa pulloon miehelle ja olla taas jumissa kun ei ole autoa ja sille kuljettajaa.
Kun en kuulemma yhtään arvosta hänen yrityksiään. Olen kovasti yriittänyt kyllä arvostaa, mutta tuntuu jotenkin että mikään ei riitä. liekö jotain masennusta tästä uudesta elämäntilanteesta,puhua ei voi mutta sen verran sanonut että minusta ei ole muuta kuin harmia.
Haluan vain jonkun jakamaan sen isomman lapsen kanssani, vauvahan vain nukkuu, syö ja hymyilee. Mutta ei, sitten on viikko lomasta jo mennyt ja edelleen mä yritän vaan jotain väkisin keksiä. Ja mieskin nauraa ivallisesti. Oon ihan hiton loppu. Taisi vaan olla virhe hankkiutua tähä tilanteeseen, en tiedä miten tästä solmusta pääsee
ihan oikeasti, parin tunnin päästä huomaat että olette molemmat aurinkoisemmalla tuulella.