Plussaa huhtikuun lopussa...
Alkuraskauden ultrassa rv 8 näkyi syke.
Raskaus sujui hienosti. Niskapussi ultrassa kaikki hyvin.
Raskaus jatkuu, liikkeet alkaa tuntua hentoisina jo rv 14, selvästi tuntuivat rv 16. Pieni liikkui päivittäin, maha kasvoi vauhdilla.
Kaikki siis paremmin kun hyvin, vai oliko sittenkään...
Viisi tervettä lasta, viisi tyttöä odottivat pikkusisarusta kovasti, tykkäsivät kuunnella pikkuisen sydänääniä. Meillä on kotona doppler.
Ei liikkeitä, ei liikkeitä vkl:na. Josko vauva on vain rauhallisella päällä.
Huoli ja pelko oli kuitenkin kova. Koitin etsiä kotidopplerilla pienen sydänääniä sunnuntaina, ei löytyny... Ei vaikka kuinka etsin.
Oma sykekkin oli varmaan yli sadan, kun pelko ja hätä oli kova.
Löytyi 120 syke, hyvin vaimea, hiljainen ja jostain kaukaa... Oliko se vauvan, en tiedä...
Maanantai aamuna ei kuulunut mitään, ei vaikka olisin päälläni seisonut.
Soitin maanantain aamuna äitiyspolille. Sieltä käskettiin neuvolaan.
Mies oli lähtenyt juuri töihin... En edes ollut hänelle huolestani vielä puhunut, en kyllä tiedä miksi.
Sain luvan mennä neuvolaan, kun soitin sinne. Kyydin sain miehen veljeltä.
Neuvolassa ääniä etsittiin varmaan puoli tuntia. Ei kuulunut ei...
Täti soitti äippäpolille ja käskivät sinne.
Miehen veli lähti kuskaamaan. Laitoin miehelle viestin, että menossa ollaan. Vauvan sydänääniä ei kuulunut neuvolassa.
Ultrassa lohduttoman surullinen näky, se näky raastoi sydäntä... Pieni oli kohdunsuun ja istukan päällä jotenkin kummallisessa asennossa mytyssä, pää vinossa. Sykettä ei näkynyt, ei liikettä.
Raskausviikkoja oli tuolloin 19+1, sikiön (meille VAUVA) koko vastasi rv 19+0, eli kauan ei ollut pieni ollut sydän sammuneena masussa.
Lääkäri katsoi, toinenkin lääkäri katsoi...
Johonkin omaan huoneeseen pääsin polilla. Hoitaja/kätilö/lääkäri, mikä lie kävi pyynnöstäni hakemaan kuskini huoneeseen.
En olisi miehen veljestä uskonut, mutta hän lohdutti hienosti, halasi, silitti selkää ja itki hänkin...
Soitin miehelleni ikävät uutiset. Sain lääkäriltä todistuksen ja mies sai sairaslomaa vaimon sairaalassa olon takia.
Vaikka kotiinhan ne mut laittoi, mutta en voi olla yksin täällä lasten kanssa, koska mulle annettiin kohdunsuuta kypsyttelevää tabua suun kautta ja istukka, kun on kohdunsuulla, niin on suuri vuotoriski ja jos vuoto alkaa kotona, niin ambulanssilla sairaalaan. Ihmettelen miten ne kotiin laittoivat. Matkaa sairaalaan kuitenkin noin 40km.
Huomenna sitten pitää mennä aamulla sairaalaan ja laitellaan tabletteja kohdunsuulle. Huomenna syntyy pieni enkelimme... Vauva, jota me kaikki kovasti odotimme, toivoimme saavamme luoksemme. Pieni joka on meille niin rakas. Miksi hänet otettiin meiltä pois, miksi??
Huominen pelottaa, ei se fyysinen kipu... Saanhan lääkettä kipuun, mutta se henkinen. Se tulee olemaan tuskaa...
Kaikki iskee varmasti tajuntaan huomenna vieläkin todellisempana.
Huomenna kohtu on tyhjä, kohtu jossa piti olla pienokaisen koti vielä monta viikkoa, pienokaisen jonka elämä sammui jo kohdussa.
Ei näin, eihän näin pitäisi käydä, ei näillä viikoilla.
Kaiken piti olla hyvin, vauva vilkas jne...
Pelottaa, itketää, ahdistaa... Sattuu sydämeen...
Aiomme hyvästellä pienen, pitää lähellä... Kertoa kuinka häntä halusimme, kuinka rakastamme, kuinka isosiskot häntä odottivat.
Kamerakin on pakattuna laukkuun, en kuitenkaan ole varma otetaanko kuvaa/kuvia... Sen näkee sitten, miltä siinä vaiheessa tuntuu.
Enkelimme hautaamisesta on puhuttu. Mahdollista on haudata alle 22 viikkoinen sikiökin, en vaan ole ihan varma miten, mutta on kuitenkin.
Haluamme pienelle enkelillemme paikan, jossa voimme käydä "hänen luonaan"...
Välillä vähän supistelee, pieniä ja kivuttomia ja selkää särkee.
Haluan enkelillemme rauhallisen syntymän, en haluaisi paniikkia...
Luultavasti siinä kuitenkin ollaan tuon kohdunsuun istukan takia tiukassa tarkkailussa, kun on suuri se vuotoriski.
Sairaalalle on varattu mulle kolme yksikköä punasoluja...
Miten mä selviän huomisesta, no pakkohan se on... Pakko tästä on selvitä. Kotona on viisi niin rakasta, niin ihanaa ihmislasta.
Kaipuu pieneen vauvaan on kova... Miehen kanssa on jo puhuttu, että uskalletaan me yrittää... Mutta haluan ensin kyllä oikeasti palautua tästä kunnolla fyysisesti.
Psyykkisesti tulee mahdollinen uusi raskaus olemaan rankka ja pelottava, uskon sen ja tiedän sen.
Sekavaa tekstiä, mutta saman kokeneet ymmärtävät varmasti, että pää ei tässä tilanteessa ole ihan normaali.
Alkuraskauden ultrassa rv 8 näkyi syke.
Raskaus sujui hienosti. Niskapussi ultrassa kaikki hyvin.
Raskaus jatkuu, liikkeet alkaa tuntua hentoisina jo rv 14, selvästi tuntuivat rv 16. Pieni liikkui päivittäin, maha kasvoi vauhdilla.
Kaikki siis paremmin kun hyvin, vai oliko sittenkään...
Viisi tervettä lasta, viisi tyttöä odottivat pikkusisarusta kovasti, tykkäsivät kuunnella pikkuisen sydänääniä. Meillä on kotona doppler.
Ei liikkeitä, ei liikkeitä vkl:na. Josko vauva on vain rauhallisella päällä.
Huoli ja pelko oli kuitenkin kova. Koitin etsiä kotidopplerilla pienen sydänääniä sunnuntaina, ei löytyny... Ei vaikka kuinka etsin.
Oma sykekkin oli varmaan yli sadan, kun pelko ja hätä oli kova.
Löytyi 120 syke, hyvin vaimea, hiljainen ja jostain kaukaa... Oliko se vauvan, en tiedä...
Maanantai aamuna ei kuulunut mitään, ei vaikka olisin päälläni seisonut.
Soitin maanantain aamuna äitiyspolille. Sieltä käskettiin neuvolaan.
Mies oli lähtenyt juuri töihin... En edes ollut hänelle huolestani vielä puhunut, en kyllä tiedä miksi.
Sain luvan mennä neuvolaan, kun soitin sinne. Kyydin sain miehen veljeltä.
Neuvolassa ääniä etsittiin varmaan puoli tuntia. Ei kuulunut ei...
Täti soitti äippäpolille ja käskivät sinne.
Miehen veli lähti kuskaamaan. Laitoin miehelle viestin, että menossa ollaan. Vauvan sydänääniä ei kuulunut neuvolassa.
Ultrassa lohduttoman surullinen näky, se näky raastoi sydäntä... Pieni oli kohdunsuun ja istukan päällä jotenkin kummallisessa asennossa mytyssä, pää vinossa. Sykettä ei näkynyt, ei liikettä.
Raskausviikkoja oli tuolloin 19+1, sikiön (meille VAUVA) koko vastasi rv 19+0, eli kauan ei ollut pieni ollut sydän sammuneena masussa.
Lääkäri katsoi, toinenkin lääkäri katsoi...
Johonkin omaan huoneeseen pääsin polilla. Hoitaja/kätilö/lääkäri, mikä lie kävi pyynnöstäni hakemaan kuskini huoneeseen.
En olisi miehen veljestä uskonut, mutta hän lohdutti hienosti, halasi, silitti selkää ja itki hänkin...
Soitin miehelleni ikävät uutiset. Sain lääkäriltä todistuksen ja mies sai sairaslomaa vaimon sairaalassa olon takia.
Vaikka kotiinhan ne mut laittoi, mutta en voi olla yksin täällä lasten kanssa, koska mulle annettiin kohdunsuuta kypsyttelevää tabua suun kautta ja istukka, kun on kohdunsuulla, niin on suuri vuotoriski ja jos vuoto alkaa kotona, niin ambulanssilla sairaalaan. Ihmettelen miten ne kotiin laittoivat. Matkaa sairaalaan kuitenkin noin 40km.
Huomenna sitten pitää mennä aamulla sairaalaan ja laitellaan tabletteja kohdunsuulle. Huomenna syntyy pieni enkelimme... Vauva, jota me kaikki kovasti odotimme, toivoimme saavamme luoksemme. Pieni joka on meille niin rakas. Miksi hänet otettiin meiltä pois, miksi??
Huominen pelottaa, ei se fyysinen kipu... Saanhan lääkettä kipuun, mutta se henkinen. Se tulee olemaan tuskaa...
Kaikki iskee varmasti tajuntaan huomenna vieläkin todellisempana.
Huomenna kohtu on tyhjä, kohtu jossa piti olla pienokaisen koti vielä monta viikkoa, pienokaisen jonka elämä sammui jo kohdussa.
Ei näin, eihän näin pitäisi käydä, ei näillä viikoilla.
Kaiken piti olla hyvin, vauva vilkas jne...
Pelottaa, itketää, ahdistaa... Sattuu sydämeen...
Aiomme hyvästellä pienen, pitää lähellä... Kertoa kuinka häntä halusimme, kuinka rakastamme, kuinka isosiskot häntä odottivat.
Kamerakin on pakattuna laukkuun, en kuitenkaan ole varma otetaanko kuvaa/kuvia... Sen näkee sitten, miltä siinä vaiheessa tuntuu.
Enkelimme hautaamisesta on puhuttu. Mahdollista on haudata alle 22 viikkoinen sikiökin, en vaan ole ihan varma miten, mutta on kuitenkin.
Haluamme pienelle enkelillemme paikan, jossa voimme käydä "hänen luonaan"...
Välillä vähän supistelee, pieniä ja kivuttomia ja selkää särkee.
Haluan enkelillemme rauhallisen syntymän, en haluaisi paniikkia...
Luultavasti siinä kuitenkin ollaan tuon kohdunsuun istukan takia tiukassa tarkkailussa, kun on suuri se vuotoriski.
Sairaalalle on varattu mulle kolme yksikköä punasoluja...
Miten mä selviän huomisesta, no pakkohan se on... Pakko tästä on selvitä. Kotona on viisi niin rakasta, niin ihanaa ihmislasta.
Kaipuu pieneen vauvaan on kova... Miehen kanssa on jo puhuttu, että uskalletaan me yrittää... Mutta haluan ensin kyllä oikeasti palautua tästä kunnolla fyysisesti.
Psyykkisesti tulee mahdollinen uusi raskaus olemaan rankka ja pelottava, uskon sen ja tiedän sen.
Sekavaa tekstiä, mutta saman kokeneet ymmärtävät varmasti, että pää ei tässä tilanteessa ole ihan normaali.
Itse tulin raskaaksi kun tapahtumasta oli 7kk, ja raskaus oli psyykkisesti suoraan sanottuna ihan h.elvetillinen. :/ Aika parantaa haavoja hiljalleen, mutta ikinä tapahtuma ei unohdu, eikä tarvikaan. Itselläni tuosta on aikaa ensi kuussa viisi vuotta. Neljä kertaa sen jälkeen tullut raskaaksi joista kaksi lasta, yksi alkuraskauden keskenmeno ja nyt "päällä oleva" tuulimuna. Alkuraskaus on aina yhtä hirveää, heti sen alun hetken huuman jälkeen. Mutta ei auta kuin luottaa tulevaisuuteen, kyllä se aurinko joskus paistaa risukasankin. 
