T
"Tittulitii"
Vieras
Mietin tässä kun elelen perheellisenä, että miten yleistä on olla kokoajan pikkaisen univelallinen? Siis en nyt tarkoita mitään vauva-ajan megavelkoja, jotka nyt tulevat luonnostaan ja melkeinpä jokaiselle, vaan sitä taapero/kouluikäiseten vanhempien univelkaantumista.
Meillä on nukuttu kohta 2-vuotta ilman yökukkumisia, jos nyt lapsukaisen pissareissuja ja ajoittaisia viereenkönyämisiä ei lasketa. Silti elämä on sellaista tasaista univelallista. Mietin just yks päivä, että miten silloin aikoinaan nukuin 10 tuntia yössä ja ajattelin etten koskaan selviäisi pienemmällä. Miten silloin tuntui maailmanlopulle kun kerran viikossa unet jäivät kuuteen tuntiin.
Nyt sitten elämä on oikein tasaista mukavaa arkea. Unta tulee yössä sellainen 6-7 tuntia, mikä on mulle pieni määrä (tietty vaihtelee unentarve ihmisillä), mutta sillä menee loistavasti päivät eteenpäin. Aamulla yleensä tekis mieli kääntää kylkee, mut kun saa itsensä kammettua ylös, olo on aivan normaali. Aamulla aina mietin, että tänään menen aikaisin nukkumaan ja sitten iltaisin ajattelen, että miksi vielä menisin kun saan kuitenkin nukkua sen, että pärjään.
Onko siis muilla samanlaista? Jokapäiväinen univaje, vaikka lapset nukkuu normaalisti? Vaikuttaako jotenkin elämäänne tai luuletteko sillä olevan pitemmän päälle haittavaikutuksia? Onko tätä nyt sitten koko loppuikä sinne asti kun lapset lentää kodistaan ja jatkuuko näillä unilla pärjääminen loppuelämän, eikä enää osaakaan nukkua koskaan kunnolla? Itsessä en ole muuta huomannut kuin hajamielisyyden ja sen tunteen, ettei koskaan ole sellainen olo kun silloin joskus kun jaksoi vaikka illalla yhdeksältä lähteä baariin. Nyt valitsee mielummin sen soffanpohjan.
Meillä on nukuttu kohta 2-vuotta ilman yökukkumisia, jos nyt lapsukaisen pissareissuja ja ajoittaisia viereenkönyämisiä ei lasketa. Silti elämä on sellaista tasaista univelallista. Mietin just yks päivä, että miten silloin aikoinaan nukuin 10 tuntia yössä ja ajattelin etten koskaan selviäisi pienemmällä. Miten silloin tuntui maailmanlopulle kun kerran viikossa unet jäivät kuuteen tuntiin.
Nyt sitten elämä on oikein tasaista mukavaa arkea. Unta tulee yössä sellainen 6-7 tuntia, mikä on mulle pieni määrä (tietty vaihtelee unentarve ihmisillä), mutta sillä menee loistavasti päivät eteenpäin. Aamulla yleensä tekis mieli kääntää kylkee, mut kun saa itsensä kammettua ylös, olo on aivan normaali. Aamulla aina mietin, että tänään menen aikaisin nukkumaan ja sitten iltaisin ajattelen, että miksi vielä menisin kun saan kuitenkin nukkua sen, että pärjään.
Onko siis muilla samanlaista? Jokapäiväinen univaje, vaikka lapset nukkuu normaalisti? Vaikuttaako jotenkin elämäänne tai luuletteko sillä olevan pitemmän päälle haittavaikutuksia? Onko tätä nyt sitten koko loppuikä sinne asti kun lapset lentää kodistaan ja jatkuuko näillä unilla pärjääminen loppuelämän, eikä enää osaakaan nukkua koskaan kunnolla? Itsessä en ole muuta huomannut kuin hajamielisyyden ja sen tunteen, ettei koskaan ole sellainen olo kun silloin joskus kun jaksoi vaikka illalla yhdeksältä lähteä baariin. Nyt valitsee mielummin sen soffanpohjan.
