Pakko kyllä nyt olla niiden puolella, joiden anoppiväleihin pääsyyllinen on anoppi.
Anoppini on hyvin hallitseva ja minä toisaalta en pätkääkään alistuva. Alusta asti anoppi ollut sitä mieltä etten ole sopivaa seuraa hänen pojalleen. Lähinnä kai siksi, että minulla on omat aivot joilla päätän elämästäni ja tekemisistäni. Minä olen myös aina syyllinen, mikäli mieheni tekee jotakin "tavallisuudesta" poikkeavaa: ostaa vaikka kotiteatterin tai syö karkkia (olen kuulemma opettanut hänen pojalleen kaikki paheet). Onhan se toisaalta järkyttävää, kun yrittää kasvattaa ihmisen tiettyyn muottiin ja tämä yhtäkkiä itsenäistyykin, valitsee naisen kysymättä äidiltään ja alkaa tehdä omia valintojaan. Välillä naureskelen sisäisesti, että onpahan opettavaista aikaa anopillekin siitä, ettei elämää ja ihmisiä voi hallita ja määräillä mielensä mukaan.
Ai niin.
Alussa appivanhemmat yrittivät kaikin keinoin erottaa meidät, uhkailivat, lahjoivat ja kiristivät poikaansa, jotta hän unohtaisi minut - haukkuivat vanhempiani pojalleen ja kielsivät meitä menemästä kihloihin. Ainoat kerrat, jolloin olen saanut heiltä hyväksyvän halauksen tai ilmeen on ollut, kun olen valmistunut jostakin koulusta. Raha, status ja työ ovat mieheni perheelle ykkösasia elämässä. Sen perusteella ihmiset laitetaan lokeroihin.
Minua saa kyllä arvostella kaikesta kodinhoidosta alkaen.. En kuulemma huolehdi miehestäni tarpeeksi, koska hän "joutuu" osallistumaan ruuanlaittoon, siivoamiseen, pyykinpesuun jne. Mieheni on toki asiasta eri mieltä, mutta ei itsekään jaksa vängätä hankalan äitinsä kanssa jatkuvasti kaikesta. Niinpä tilanne välillä näyttää siltä, että minä olisin se ongelmien alkulähde, kun toisinaan sanon napakasti mutta mahdollisimman ystävällisesti vastaan. Ja sitten välillä saan mieheltäni siitä huudot, koska vanhempansa ovat sitten vielä hankalampia, mikäli niille jotakin jostain sanoo. Mutta minä olen aikonut pitää puoleni vaikka sitten yksinäni. Aivan sama vaikka inhoaisivat minua. Alussa yritin tutustua, mutta siipeensähän siinä aina sai. Saa sitten nähdä kauanko jaksan tätä syyllisen roolia ja milloin alkaa oma vässykkä mieskin ärsyttää, kun laittaa minut tekemään likaisen työn.
Ai niin ja kun tässä ei olisi tarpeeksi mieheni isä on narsisti ja siksi anoppi roikkuu ainoassa pojassaan. Oman elämän selvittäminen on liian hankalaa, niin tykkää mieluummin puuttua muiden tekemisiin. Onhan se oikeastaan aika surullista. Kadekin hän on, koska meidän suhteessa on oikeaa välittämistä ja rakkautta.
Ja sitten on näitä palstoilla huutelijoita, jotka tulevat ja sanovat että minun pitäisi tässä tilanteessa jaksaa olla mukava maailman tappiin asti. Heitä, joilla on täydelliset perheet ja appivanhemmat ja jotka eivät aivan oikeasti ymmärrä tästä asiasta mitään. Mukavuus vaatii sitä, että kaksi osapuolta pääasiallisesti käyttäytyy hyvin toistaan kohtaan. En minäkään mikään yli-ihminen sentään ole. Pinna palaa siinä missä muillakin ennen pitkää, kun jatkuvasti sataa rapaa niskaan.