V
"vieras"
Vieras
Alkaa ahdistaa miehen kanssa yhteiselo. Asutaan yhdessä mutta periaatteessa olen yksinhuoltaja melkein.
Mies käy töissä, minä hoidan lapset kotona. Yleensä minulla on aina vähintään yksi lapsi mukana jos käyn jossain, mies käy monesti kavereillaan ihan yksinään. Noin kerran kuussa tai parissa käyn jossain pari tuntia yksin, muuten on aina osa tai kaikki lapset mukana.
Nyt alkoi syksyn harrastys pyöriä jossa käyn yksin. Odotin sitä innolla ja kävin pari kertaa. Toisen kerran jälkeen sitten kotona oli show pystyssä; lapset parkuivat ja itkivät ja mies oli ihan hermona ettei enää ikinä jää lasten kanssa kotiin. Olivat siis alkaneet itkeä perääni ja mies ei saanut niitä rauhoittumaan ja hermostui. On kiva tulla kotiin kun tyyliin "sota päällä". En ole tuon jälkeen käynyt harrastuksessani vaikka mies on sinne yrittänyt passittaakin. EI vaan kiinnosta ajatus että täällä sama parkukonsertti päällä kun tulen.
Mies kun on sellainen ettei osaa käsitellä lasten itkua ollenkaan vaan hermostuu ja ärähtää.
Eipä auta tuollanen ei.
Muutenkin jotenkin ajattelee että kyllä ne ymmärtää ja osaa ja tajuaa ja ja..... jos siis sanotaan että ole hiljaa ja sievästi niin silloin lapsen pitäisi ymmärtää se ja uskoa se. Hitto vie kun ei ne lapset ihan napista painamalla toimi.
Kaikki siis menee hyvin kun MINÄ olen lasten kanssa kotona mutta jos ovat isänsä kanssa niin tulee vaan sanomista. Ei aina mutta usein kuitenkin. Ongelma on se kun tarvisinhan minäkin omaa aikaa. Ja älkää sanoko että JSSP - paljon on hyviäkin asioita vaakakupissa. Tällä hetkellä vaan tuntuu että olen vaan niin väsynyt eikä tunteet miestä kohtaan ole kovin lämpimiä. Ei huvita edes vieressä nukkua.
Ja tästä johtuen olen sitten muutenkin kireä ja väsynyt, pahalla päällä ja hermostun pikkuasioista. En mä halua olla tällanen.
En tiedä haenko nyt tähän edes mitään kummempaa kommenttia - kunhan halusin avautua. Kiitos.
Mies käy töissä, minä hoidan lapset kotona. Yleensä minulla on aina vähintään yksi lapsi mukana jos käyn jossain, mies käy monesti kavereillaan ihan yksinään. Noin kerran kuussa tai parissa käyn jossain pari tuntia yksin, muuten on aina osa tai kaikki lapset mukana.
Nyt alkoi syksyn harrastys pyöriä jossa käyn yksin. Odotin sitä innolla ja kävin pari kertaa. Toisen kerran jälkeen sitten kotona oli show pystyssä; lapset parkuivat ja itkivät ja mies oli ihan hermona ettei enää ikinä jää lasten kanssa kotiin. Olivat siis alkaneet itkeä perääni ja mies ei saanut niitä rauhoittumaan ja hermostui. On kiva tulla kotiin kun tyyliin "sota päällä". En ole tuon jälkeen käynyt harrastuksessani vaikka mies on sinne yrittänyt passittaakin. EI vaan kiinnosta ajatus että täällä sama parkukonsertti päällä kun tulen.
Mies kun on sellainen ettei osaa käsitellä lasten itkua ollenkaan vaan hermostuu ja ärähtää.
Eipä auta tuollanen ei. Muutenkin jotenkin ajattelee että kyllä ne ymmärtää ja osaa ja tajuaa ja ja..... jos siis sanotaan että ole hiljaa ja sievästi niin silloin lapsen pitäisi ymmärtää se ja uskoa se. Hitto vie kun ei ne lapset ihan napista painamalla toimi.
Kaikki siis menee hyvin kun MINÄ olen lasten kanssa kotona mutta jos ovat isänsä kanssa niin tulee vaan sanomista. Ei aina mutta usein kuitenkin. Ongelma on se kun tarvisinhan minäkin omaa aikaa.
Ja älkää sanoko että JSSP - paljon on hyviäkin asioita vaakakupissa. Tällä hetkellä vaan tuntuu että olen vaan niin väsynyt eikä tunteet miestä kohtaan ole kovin lämpimiä. Ei huvita edes vieressä nukkua. Ja tästä johtuen olen sitten muutenkin kireä ja väsynyt, pahalla päällä ja hermostun pikkuasioista.
En mä halua olla tällanen. En tiedä haenko nyt tähän edes mitään kummempaa kommenttia - kunhan halusin avautua. Kiitos.
