Poika on kiinni äidissä koko ajan

[sleeping]

Meidän rakas kuopus, nyt 1v5kk on äidin poika. Joskus kun on oikein huono päivä niin juoksee ja itkee mun perässä niin kauan kunnes otan syliin. Jos menen vessaan, laitan oven kiinni, poika jää ulkopuolelle huutamaan. Isä kelpaa hyvin harvoin. Jos olen näköpiirissä, poika rimpuilee isän sylistä samantien, ei saa vaihtaa vaippaa, ei saa syöttää. Harvoin on hetkiä, jolloin poika tykkää isän seurasta. No, isä on tietenkin päivän töissä ja minä kotona. Poika myös pelkää muita ihmisiä, aluksi. Itkettyään ja istuttuaan äidin sylissä, niin uskaltautuu jo lähemmäksi ja loppujenlopuksi vie vieraille jo leluja yms seurustelee. Joskus olen yrittänyt jättää pojan lapsiparkkiin, elixiaan, mutta siitä tuli vain huutoa, joten jätin viemättä. Täytyy myöntää, että olen ehkä lellinyt tuota poikaa, pitänyt paljon sylissä yms, koska hän on sitä tarvinnut ja minä halunut. Nyt alkaa kuitenkin muuttua mahdottomaksi tämä takertuminen, kun minun pitäis olla siinä vieressä koko ajan, syöttääkin, jos poika sitä tahtoo ja kaupassa ei tahdo olla rattaissa vaan sylissä (tai kävellä ympäriinsä). Siis pitäisikö pojalle vaan antaa runsaasti läheisyyttä, vai vähän jarruttaa;välillä olla ottamatta syliin tai olla syöttämättä poikaa vaikka hän raivoaa syöttötuolissa. Ja sanomattakin on selvää, että esikoinen kärsii tästä kun ei saa samanlailla äidin huomiota kuin pikkuveljensä. Kuopus on erittäin mustasukkainen ja tulee heti väliin, jos halaan joko esikoista tai poikien isää. Joskus on hyviä päiviä, jolloin saan mennä vessaan rauhassa, pojat leikkivät keskenään tai molemmat yksikseen, mutta yleensä nuorimmainen on siis minussa kiinni. Ja miten saisin isänkin tähän mukaan, saisi syöttää (poika syö suurimmaksi osaksi itsekseen, mutta tarvitsee vielä apua siinä), vaihtaa vaippoja ja olla yhdessä. Silloin kun olen poissa (1-3 kertaa viikossa 2h kerralla) niin poika on ihan ok, ei tahdo isän syliin, mutta muuten kaikki menee hyvin syöttämisineen yms. Mitä minä teen?

 

[Pässinpää]

Hei!
Kuulostaa ihan meidän 1,5v. pojalta! Luulin jo ettei kellään samanlaista olekaan, mutta löytyipä kohtalotoveri. Meidän takertumisvaihe alkoi 8kk:n iässä ja siitä lähtien on oltu aika tasaisesti äidin lahkeessa kiinni koko ajan. Itse olin syksyllä tilanteeseen niin puhki, että aloitin koulun käynnin uudestaan, jotta saisin itse vähän hengähtää, sillä rupesi jo masennusoireita pukkaamaan kun ei oikeasti siellä vessassakaan saanut yksin käydä, saati osoittaa minkäänlaista hellyyttä esikoiselle tai edes omalle miehelle. Lisäksi selkä alkoi pettämään jatkuvasta lapsen kanniskelusta. Nyt kuitenkin, kun isä on päivisin nuoremman kanssa kotona kun minä opiskelen, niin kuulemma tulevat keskenään hyvin toimeen eikä äitiä ole ikävä niin paljoa. Mutta aina kun olemme molemmat kotona, niin vanhemmista minä kelpaan mieluummin kuin isä. Olen myös antanut molemmat lapset välillä omalle äidilleni yöksi, ihan vain sen takia että tottuisi nuorempikin poika toisiin ihmisiin ja hieman "vieroittuisi" äidistä. Tiedän että kuulostaa ehkä julmalta tuo että noinkin pientä äidistä ehdoin tahdoin aletaan vieroittaa - mutta toisaalta, onhan pienempiäkin lapsia esim. päivähoidossa väh. 8h/pvä.
Nyt on siis tilanne hieman parempi; poika on jo paljon sosiaalisempi kuin aikaisemmin - vaikka edelleenkään en aina pääse yksinään vessaan Olen kyllä miettinyt paljon tuota, että tuleeko nyt pojalle jotain kamalia traumoja tyyliin perusturvallisuus kärsii tms., kun noinkin "äitiriippuvainen" joutuu olemaan välillä erossa äidistään, mutta toisaalta, niinkuin neuvolassakin sanoivat, niin kaipa se on vain itsestä kiinni mihin antaa lapsensa tottua.. Eli ilmeisesti pikkusormea ei enää tarvi joka käänteessä lapselleen antaa, ettei sitten myöhemmin ole käsiään myöten hukassa lapsen kanssa.
Pyydä rohkeammin vain isäkin mukaan hoitohommiin, otat enemmän aikaa itsellesi, jotta isä ja poikakin saavat keskinäistä suhdettaan muodostaa rauhassa. Varmaan tuntuu aluksi hankalalta, mutta jos kuitenkin jo viihtyy jollain tapaa isän kanssa kahdestaan niin luulisi että suuremmilta ongelmilta säästyisitte. Onko teillä mahdollisuuksia antaa poikia hoitoon esim. vanhemmillenne tai muille sukulaisille vaikka tunniksi tai pariksi joskus? Meillä ainakin vaikutti ennen myös se, että meillä kävi todella harvoin ketään vieraita saati itse olimme missään puistoa kauempana, joten poika oli tottunutkin vain omaan perheeseensä, mutta nyt kun on vähän sosiaalisempi elinympäristö; paljon lapsiperheitä samassa pihapiirissä ja tosiaan isä hoitaa lasta päivän, niin eron kyllä huomaa. En tiedä auttoiko tämä sekava vastaus varsinaisesti tilannettasi ollenkaan, varsinkin kun välillä itsekin vielä miettii tekeekö nyt oikein vai ihan väärin, mutta jospa ainakin tieto kohtalotoverista helpottaa

 

[möömi]

Musta aika normaalia, ettei 1,5v halua jäädä lapsiparkkiin ja jää huutaa oven taakse, kun menee vessaan. Itse otankin suosiolla vessaan mukaan. Mutta siis nauttisin sinuna siitä, että pysyy vielä sylissä. Ei pysy enää kauan. Sitten toivoisit takaisin syliin. Onko ongelma erityisesti silloin, kun yrität tehdä kotitöitä? Minä jätän suosiolla tekemättä ja keskityn leikkeihin. Nämä ovat pieniä niin vähän aikaa. En oikeasti näe teillä varsinaista ongelmaa, mikä pitäisi jotenkin ratkaista.Aivan normaali 1,5v. Miksi ihmiset tekevät lapsia, jos odottavat,että heti ovat itsenäisiä...Sorry nyt vain.

 

[kolmastulossa]

normaalia minustakin. meillä oli äidin, eli minun, perään vaikka olin jo töissä, ja isä hoitovapalla. ei siis koskaan jäänyt itkemään kun aamulla töihin lähdin, eikä mitään ongelmia ollut kun oli (tai on) kotona ilman äitiä. mutta edelleen (olen nyt kolmatta viikkoa äikkärillä, tyttö 2v2kk) niin tyttö yleensä haluaa että minä hoidan (autan pukemisesssa, ruokailussa, pottailussa, nukuta jne).

 

[Pässinpää]

Ehkä tässä nyt ei välttämättä ole kysymyksessä ihan sekään, että oletetaan aivan heti lasten olevan itsenäisiä, ainakin omalla kohdalla, jos nyt joku edes vaivautui tarinani lukemaan, kysymys on myös omasta mielenterveydestä ja huomion jakamisesta muillekin kuin sille yhdelle ainoalle perheenjäsenelle. Meillä ei lapsia muuten ole edes tekemällä tehty, eikä siis todellakaan oletettu heidän daltaan yhtään mitään. Näissäkin asioissa on tapansa kullakin, eikä toisen tapaa voi moittia huonommaksi kuin toisen..
Meillä ongelma kesti joskus koko päivän, ja aivan sama mitä oli tekemässä niin AINA olisi pitänyt olla sylissä - siis huom! myös silloin kun olin antamassa suosiolla huomiotani molemmille, esim. leikkien legoilla lattialla niin silloinkin täytyi nuoremman istua jämerästi minun sylissäni enkä saanut juuri edes kommunikoida esikoisen kanssa. Pieni "vieroitus" tuli kyseeseen omassa tapauksessani myöskin fyysisten oireiden takia (selkä kramppasi muutaman kerran minut ambulanssikuntoon).

 

[sleeping]

Mukavaa, että jollain toisellakin on takertuvainen lapsi. Möömille: En odotakaan, että lapset ovat itsenäisiä heti. Minä nautin siitä kun lapsi haluaa syliini, mutta välillä se menee liian pitkälle. Esikoinen ei ollut lainkaan tuollaisen. Hän oli itsenäinen pienestä pitäen, ja sosiaalinen. Ei pelännyt ketään. Ei edelleenkään. Esikoinen oli ehkä enemmänkin isän, kuin äidin poika ja nyt olen vallan iloinen, että kuopus on enemmän äidin poika kuin isän. Mutta siis kohtuus kaikessa....
Kerrompa mitä tänään tapahtui. Minun äitini tuli käymään. Minun piti käydä asioilla (ok, oisin voinut ottaa pojat mukaanikin, mutta en ottanut...) eikä isä ollut kotona. Heti kun mummu tuli ovesta sisään, alkoi kuopuksen takertuminen. Piti minusta kiinni kuin pieni apinanpoikanen emostaan. Kun yritin laittaa hänet lattialle, alkoi kamala itku ja takaisin syliin. Tällaista ei ole ennen ollut ainakaan näin pitkään (ehkä tunnin kesti) ja sitten kun yritin tarjota pojille ruokaa, poika ei suostunut istumaan syöttötuoliinsa vaan itki ja halusi syliin. Kun viimein sain pojan istumaan niin ei halunut ruokaa vaan itki ja katsoi epäluuloisesti äitiäni. Siis äitini on käynyt lukemattomia kertoja meillä ja ei ole ikinä ollut tällaista. Poika on enemmän pelännyt sellaisia vieraita, jotka käyvät harvemmin. Ja viimeksi näimme mummun jouluna, joten siitä ei ole kauaakaan. No, minä olin jo valmis sanomaan äidilleni, ettei hänen tarvitsekaan jäädä poikien kanssa, mutta sitten poika rauhottuikin. Mummu pisti kaiken peliin, hauskuutti, näytti leuluja yms ja sitten poika oli taas normaali itsensä ja leikki mummun kanssa iloisesti. Siis paheneeko tämä tästä?? Jos ennen ei pelännyt mummun vierailua näin ja nyt pelkäsi niin tämä siis vain pahenee? Eikö vierastuskausi pitäis olla jo kauan sitten mennyt? Ja sitten tämä pahin asia; äitini haukkui minua ja sanoi, että olen kasvattanut pojan ihan väärin ja lellinyt hänet pilalle, että ei saisi ottaa häntä syliin aina kun hän tahtoo. Että jos nyt opetan hänet siihen, hän on kiinni minussa koko loppuelämän...? Minusta se on väärin. Minä haluaisin pitää hänet sylissä, kun hän syliä kaipaa, VAIKKA se välillä onkin raskasta ja välillä huudetaan kun ei pääse sillä hetkellä syliin. En nyt tiedä kuin päin olisin. Kuopus on ollut isoveljensä kanssa hoidossa aina välillä, just muutamia tunteja, kun olen käynyt lääkärissä yms. Yötä kuopus on ollut poissa ehkä 4 kertaa elämänsä aikana. Nää aikasemmat kerrat ovat menneet hyvin ilman tuota takertumisvaihetta.

 

[sleeping]

Ehkä tässä nyt ei välttämättä ole kysymyksessä ihan sekään, että oletetaan aivan heti lasten olevan itsenäisiä, ainakin omalla kohdalla, jos nyt joku edes vaivautui tarinani lukemaan, kysymys on myös omasta mielenterveydestä ja huomion jakamisesta muillekin kuin sille yhdelle ainoalle perheenjäsenelle. Meillä ei lapsia muuten ole edes tekemällä tehty, eikä siis todellakaan oletettu heidän daltaan yhtään mitään. Näissäkin asioissa on tapansa kullakin, eikä toisen tapaa voi moittia huonommaksi kuin toisen..
Meillä ongelma kesti joskus koko päivän, ja aivan sama mitä oli tekemässä niin AINA olisi pitänyt olla sylissä - siis huom! myös silloin kun olin antamassa suosiolla huomiotani molemmille, esim. leikkien legoilla lattialla niin silloinkin täytyi nuoremman istua jämerästi minun sylissäni enkä saanut juuri edes kommunikoida esikoisen kanssa. Pieni "vieroitus" tuli kyseeseen omassa tapauksessani myöskin fyysisten oireiden takia (selkä kramppasi muutaman kerran minut ambulanssikuntoon).

Just tätä minäkin tarkoitan. Että välillä KOKO AJAN sylissä. Mulla ei ole kyllä kinä tullut mitään fyysisiä vaivoja sylissä pitämisestä kun on niin kevyt lapsi.

 

[Bbbbbb]

Meillä myös 1 v 5 kk tyttö,esikoinen, joka takertuvaa sorttia. Meille myös syntyy maaliskuussa toinen lapsi, joten oikeastaan kauhulla jo vähän odotan, mitä on tulossa kun ei äidillä ole aikaa koko ajan viihdyttää. Meillä onneksi isä on kelvannut tytölle kotona ollessaan siinä missä äitikin ja isä myös yleensä aina nukuttaa tytön (jostain syystä nukahtaa isän kanssa nopeammin). Olenkin nyt jo tahallaan alkanut "vierottaa" lasta itsestäni eli vähentänyt leikkimistä ja viihdyttämistä tässä parin viikon ajan. Aluksi tuli kitinää ja kovaa kiukuttelua, kun en jättänytkään kotihommia kesken kun tyttö tuli lahkeeseen roikkumaan ja pyytämään leikkimään. Olin vaan niin kuin en huomaisikaan. Ensin itkeskeli ja kiukutteli, mutta n. 5-10 minuutissa tajusi, että äiti ei nyt vaan tule ja tyttö lähti omiin leikkeihinsä. Tätä olen toistanut nyt jo useamman kerran ja on tyttö kyllä muuttunut lähiviikkoina huomattavasti oma-aloitteisemmaksi ja itsenäisemmäksi. Toki vielä yhdessä paljon leikimme ja sylittelemme, luemme kirjaa jne, mutta nyt en jokaista hetkeä käytä enää tytön viihdyttämiseen. Mielestäni tuon ikäinen ei siitä "rikki" mene että välillä antaa olla vain omissa oloissaan ja tehdä selväksi että äiti ei koko ajan ole saatavilla.

Mielestäni myös kommentit:"Miksi ihmiset tekevät lapsia, jos odottavat,että heti ovat itsenäisiä" voi jättää omaan arvoonsa. Kukin toimii kuitenkin tavallaan...Myös itselläni oli ajoittain todella tuskainen ja osittain masentunutkin olo, kun tyttö koko ajan vaati seuraa. Tähän on auttanut yksinkertaisesti oman ajan ottaminen välillä, eli isä hoitamaan lasta ja itse olen päässyt "tuulettumaan".

Nim. sleeping, meillä oli taannoin samanlainen kokemus kun äitini tuli kylään, tyttö aiemmin tykännyt tosi paljon mummustaan, nyt ei halunnut syliin, oli koko ajan minussa kiinni jne. Tähän tosiaan auttoi meilläkin se, että mummu vaan alkoi lukea tytölle kirjaa ja näyttämään leluja eli yhdessä touhuaminen. Kohta tyttö ei enää huomannutkaan minua. Tämäkin vaihe meni onneksi ohi ja viimeksi kun äitini joulun jälkeen kävi, tyttö oli heti mummua taas ovella vastassa ja lelujaan näyttämässä. Isovanhempien pitäisi myös mielestäni tajuta että tämän ikäinen tarvitsee jo seuraa ja leikkikaveria aikuisista. Mielestäni voit unohtaa äitisi kommentin, aika paljon ovat myös kasvatustavat muuttuneet siitä kun itse olimme lapsia, eikä välttämättä tosiaankaan huonompaan suuntaan...

Joka tapauksessa jaksamista kaikille "takiaisten" äideille! :hug: