Heippa. Olen yhden 2 vuotiaan lapsen äiti. Lisäksi perheeseemme kuuluu 15-vuotias mieheni poika.
Suhteeni mieheni poikaan vaihtelee päivittäin. Välillä menee ihan hyvin parikin kuukautta, eikä ongelmia ole ollenkaan. Sitten taas on hirveää aikaa, jolloin ristiriitoja on helvetisti
'no mie ite olen 31 vuotias. Minusta vain tuntuu, etten jaksa yhtään tyhjänpäiväisiä jankutuksia ja kitinöitä. En myöskään siedä sitä että haistatellaan tai puhutaan rumasti. Minulla heti kilahtaa täydellisesti.
Olen tässä viimeaikoina miettinyt omaa ärsytyksensietokykyäni ja olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmuuteen pitää kasvaa ja sietokyky kasvaa sen vanhemmuuden mukana. Minulla tätä ei ole vaan pari vuotta sitten yhtäkkiä luoksemme muutti tämä poika äitinsä luota. Olen toki tuntenut lapsen 8 vuotta jo mutta 3 vuotta sitten hän muutti meidän luoksemme. Kuvani tästä lapsesta ei vastannut yhtään todellisuutta. Tämä poika on rääväsuinen, ei osaa yhtään kunnioittaa vanhempia ihmisiä, on aina oikeassa ja inttää 24/7. Ok,ok se kuuluu teini-ikään, tiedän. Nykyään vain odotan, että poika kasvaa sen verran että ymmärtää normaalipuhetta edes vähän.
Poika sinällään on fiksu ja filmaattinen jos haluaa. On perinyt äidiltään puhelahjat eli osaa tehdä vaikka mustasta valkoisen puhumalla jos haluaa. Silti hän on niin itsekeskeinen kun vain osaa olla, ei auta kotitöissä, ei tee mitään ylimääräistä jos ei ole pakko. Sitä ihmettelen kun hänessä ei ole yhtään tuttua piirrettä, jolla tarkoitan hänen isäänsä eli aviomiestäni. Mieheni on älyttömän ahkera ja jää vaikka ite vähemmälle jos tarve vaatii. Miehen pojan piirteet on ihan outoja, enkä tunnista hänen luonnettaan ollenkaan. Se on aika hassua, koska tosiaan hänen oma isänsä on ihan erilainen ja isänsäisä myös. Päivät pitkät he paiskivat töitä ja tämä teini ei pyllyä nosta tietsikan ääreltä.
Ristiriidat alkoivat pian hänen muuttamisen jälkeen. Olin raskaana ja pyysin että poika tyhjentämään tiskikoneen. Hän söi juuri silloin ja nosti päänsä ja sanoi: Luuletko että minä muutin tänne joksikin kotiorjaksi? Jäin suu auki vahtaamaan ja menin hämilleen. Poistuin paikalta sanomatta mitään ja palasin takaisin ja sanoin, että miksi hän kuvittelee, että tiskikoneen tyhjentäminen on kotiorjuuttamista? no tinka meni siihen että hän väitti ettei ole ikinä sanonut kyseisellä tavalla eikä käytä sanaa kotiorja! Mie vaan kuulemma keksin päässä kaikkea paskaa ja haastan riitaa.
No tätä samaa asiaa hän kyllä käyttää aika usein. Viimeksi eilen. Etsin laturia ja olimme vasta olleet reissussa. Muistin että laturi pistettiin pojan laukkuun ja pojan laukku on luonnollisesti purkamatta näin päälle viikon jälkeen reissusta. No menin pojan huoneeseen ja hänellä oli kaveri siellä. Kysyin pojalta laturista. Hän tokaisi että ota hänen laturi. No otin sen ja pistin laitteen lataukseen. Menin takasin ja kysyin että voitko kattoa että se toinen laturi on kuitenkin siellä laukussa, ettei se jäänyt sinne lomapaikkaan. Hän tiuskasi että en jaksa nyt! mene pois! No laukku oli siinä lattialla näkösällä joten sanoin että katon ite. No hän siinä vaiheessa huusi, että Ei nyt! älä koske siihen laukkuun! mie katon sitten kun olen katsonut elokuvan loppuun! Siinä vaiheessa minulla kilahti. Sanoin hänelle että kysyppä ite seuravvan kerran minulta jotian niin vastaan just samalla tavalla! Hän naureskeli kaverilleen.
No kaveri lähti ja hän tuli syömään ja alkoi naputtaa asiasta. Kun seitin tilanteen niin hän muutti jutun niin että hän sanoi sen lempeällä äänensävyllä ja sanoin: voisitko poistua, olisiko mahdollista. Voin katsoa sen ihan pienen hetken päästä. just joo. Ja vielä sanoi että mitä ite tykkäisin jos mulla ois kavereita niin hän ryntäisi paikalle ja alkaisi riehumaan. Just niihän se menikin.
Sanoin hänelle että jos tilanne ois ollut toisinpäin niin siltikkin minä olisin ollut se pahis tässä tapauksessa. Mie olisin ollut kahvipöydän ääressä ja hän olisi tullut kysymään laturiaan. Mie olisin murissut että mene pois. Ja hän ois sanonut että se on varmaan tuossa sinun käsilaukussa siinä vieressä. Mie olisin huutanut että älä koske siihen laukkuun, mie katon sen kun olen juonut kahvit. Mitä muuta se olis ollut kuin mielivaltaista vittuilua? Ja minun käytöksessä olis taas ollut vikaa.
Olen monesti selittänyt pojalle, että mulle eikä hänen isällekkään tarvi puhua kuin kavereille. Me ollaan aikuisia eikä siedetä tollaista puhetta. Välillä hän ymmärtää, välillä tuntuu että hän vaan haluaa olla vittumainen. Tiedän kyllä että asia ei ollut iso ja olisin voinut niellä taas raivon mutta kun niitä asoita tulee liian monta putkeen niin oikeasti kilahtaa.
Olen myös kertonut pojalle, että miekin olen vain ihminen enkä aina jaksa enkä osaa suhtautua oikein hänen tempuilleen. Hän ei ikinä pyydä anteeksi mitään. Minä olen yrittänyt näyttää esimerkkiä ja olen joka ikinen kerta kun ollaan otettu yhteen, selittänyt miksi näin kävi ja olen myöntänyt sen jos olen suuttunut liian helposti ym. Hän vain tokaisee että niin suutuit. Ja mulla oikeasti ärsyttää kun hän ei näe omassa käytöksessä mitään parantamisen varaa.
No se ei auta kuin oottaa että poika kasvaa. Luultavasti pahin alkaa olemaan ohi, kun parempia kausia on paljon enemmän. Mulla ärsyttää se etten osaa olla hiljaa kun hän tinkaa tai väittelee. Miksi en osaa olla lähtemättä matkaan siihen? Mieheni sanoo, että poika on täys kopio äidistään. Siis luonteeltaan. Mieheni on jo avioliittonsa aikana oppinut taidon olla välittämättä asioista. No tämä on elämänkoulu minullekkin ja ehkä osaan sitten vähän paremmin suhtautua ja käsitellä omaa poikaani kun hän tulee murrosikään.
Olisiko kenelläkään ajatuksia asian tiimoilta?
Suhteeni mieheni poikaan vaihtelee päivittäin. Välillä menee ihan hyvin parikin kuukautta, eikä ongelmia ole ollenkaan. Sitten taas on hirveää aikaa, jolloin ristiriitoja on helvetisti
'no mie ite olen 31 vuotias. Minusta vain tuntuu, etten jaksa yhtään tyhjänpäiväisiä jankutuksia ja kitinöitä. En myöskään siedä sitä että haistatellaan tai puhutaan rumasti. Minulla heti kilahtaa täydellisesti.
Olen tässä viimeaikoina miettinyt omaa ärsytyksensietokykyäni ja olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmuuteen pitää kasvaa ja sietokyky kasvaa sen vanhemmuuden mukana. Minulla tätä ei ole vaan pari vuotta sitten yhtäkkiä luoksemme muutti tämä poika äitinsä luota. Olen toki tuntenut lapsen 8 vuotta jo mutta 3 vuotta sitten hän muutti meidän luoksemme. Kuvani tästä lapsesta ei vastannut yhtään todellisuutta. Tämä poika on rääväsuinen, ei osaa yhtään kunnioittaa vanhempia ihmisiä, on aina oikeassa ja inttää 24/7. Ok,ok se kuuluu teini-ikään, tiedän. Nykyään vain odotan, että poika kasvaa sen verran että ymmärtää normaalipuhetta edes vähän.
Poika sinällään on fiksu ja filmaattinen jos haluaa. On perinyt äidiltään puhelahjat eli osaa tehdä vaikka mustasta valkoisen puhumalla jos haluaa. Silti hän on niin itsekeskeinen kun vain osaa olla, ei auta kotitöissä, ei tee mitään ylimääräistä jos ei ole pakko. Sitä ihmettelen kun hänessä ei ole yhtään tuttua piirrettä, jolla tarkoitan hänen isäänsä eli aviomiestäni. Mieheni on älyttömän ahkera ja jää vaikka ite vähemmälle jos tarve vaatii. Miehen pojan piirteet on ihan outoja, enkä tunnista hänen luonnettaan ollenkaan. Se on aika hassua, koska tosiaan hänen oma isänsä on ihan erilainen ja isänsäisä myös. Päivät pitkät he paiskivat töitä ja tämä teini ei pyllyä nosta tietsikan ääreltä.
Ristiriidat alkoivat pian hänen muuttamisen jälkeen. Olin raskaana ja pyysin että poika tyhjentämään tiskikoneen. Hän söi juuri silloin ja nosti päänsä ja sanoi: Luuletko että minä muutin tänne joksikin kotiorjaksi? Jäin suu auki vahtaamaan ja menin hämilleen. Poistuin paikalta sanomatta mitään ja palasin takaisin ja sanoin, että miksi hän kuvittelee, että tiskikoneen tyhjentäminen on kotiorjuuttamista? no tinka meni siihen että hän väitti ettei ole ikinä sanonut kyseisellä tavalla eikä käytä sanaa kotiorja! Mie vaan kuulemma keksin päässä kaikkea paskaa ja haastan riitaa.
No tätä samaa asiaa hän kyllä käyttää aika usein. Viimeksi eilen. Etsin laturia ja olimme vasta olleet reissussa. Muistin että laturi pistettiin pojan laukkuun ja pojan laukku on luonnollisesti purkamatta näin päälle viikon jälkeen reissusta. No menin pojan huoneeseen ja hänellä oli kaveri siellä. Kysyin pojalta laturista. Hän tokaisi että ota hänen laturi. No otin sen ja pistin laitteen lataukseen. Menin takasin ja kysyin että voitko kattoa että se toinen laturi on kuitenkin siellä laukussa, ettei se jäänyt sinne lomapaikkaan. Hän tiuskasi että en jaksa nyt! mene pois! No laukku oli siinä lattialla näkösällä joten sanoin että katon ite. No hän siinä vaiheessa huusi, että Ei nyt! älä koske siihen laukkuun! mie katon sitten kun olen katsonut elokuvan loppuun! Siinä vaiheessa minulla kilahti. Sanoin hänelle että kysyppä ite seuravvan kerran minulta jotian niin vastaan just samalla tavalla! Hän naureskeli kaverilleen.
No kaveri lähti ja hän tuli syömään ja alkoi naputtaa asiasta. Kun seitin tilanteen niin hän muutti jutun niin että hän sanoi sen lempeällä äänensävyllä ja sanoin: voisitko poistua, olisiko mahdollista. Voin katsoa sen ihan pienen hetken päästä. just joo. Ja vielä sanoi että mitä ite tykkäisin jos mulla ois kavereita niin hän ryntäisi paikalle ja alkaisi riehumaan. Just niihän se menikin.
Sanoin hänelle että jos tilanne ois ollut toisinpäin niin siltikkin minä olisin ollut se pahis tässä tapauksessa. Mie olisin ollut kahvipöydän ääressä ja hän olisi tullut kysymään laturiaan. Mie olisin murissut että mene pois. Ja hän ois sanonut että se on varmaan tuossa sinun käsilaukussa siinä vieressä. Mie olisin huutanut että älä koske siihen laukkuun, mie katon sen kun olen juonut kahvit. Mitä muuta se olis ollut kuin mielivaltaista vittuilua? Ja minun käytöksessä olis taas ollut vikaa.
Olen monesti selittänyt pojalle, että mulle eikä hänen isällekkään tarvi puhua kuin kavereille. Me ollaan aikuisia eikä siedetä tollaista puhetta. Välillä hän ymmärtää, välillä tuntuu että hän vaan haluaa olla vittumainen. Tiedän kyllä että asia ei ollut iso ja olisin voinut niellä taas raivon mutta kun niitä asoita tulee liian monta putkeen niin oikeasti kilahtaa.
Olen myös kertonut pojalle, että miekin olen vain ihminen enkä aina jaksa enkä osaa suhtautua oikein hänen tempuilleen. Hän ei ikinä pyydä anteeksi mitään. Minä olen yrittänyt näyttää esimerkkiä ja olen joka ikinen kerta kun ollaan otettu yhteen, selittänyt miksi näin kävi ja olen myöntänyt sen jos olen suuttunut liian helposti ym. Hän vain tokaisee että niin suutuit. Ja mulla oikeasti ärsyttää kun hän ei näe omassa käytöksessä mitään parantamisen varaa.
No se ei auta kuin oottaa että poika kasvaa. Luultavasti pahin alkaa olemaan ohi, kun parempia kausia on paljon enemmän. Mulla ärsyttää se etten osaa olla hiljaa kun hän tinkaa tai väittelee. Miksi en osaa olla lähtemättä matkaan siihen? Mieheni sanoo, että poika on täys kopio äidistään. Siis luonteeltaan. Mieheni on jo avioliittonsa aikana oppinut taidon olla välittämättä asioista. No tämä on elämänkoulu minullekkin ja ehkä osaan sitten vähän paremmin suhtautua ja käsitellä omaa poikaani kun hän tulee murrosikään.
Olisiko kenelläkään ajatuksia asian tiimoilta?
