Poikaystävä "liian läheinen" pikkusiskonsa kanssa?

[Wiik-]

Ongelmani kuulostaa vähintäänkin naurettavalta, mutta viime aikoina minua on alkanut häiritsemään poikaystäväni erittäin hyvät ja läheiset välit siskonsa kanssa.

Olemme seurustelleet vasta alle vuoden ja olemme molemmet hieman yli parikymppisiä. Poikaystävälleni hänen 15-vuotias pikkusiskonsa on erittäin tärkeä ja heidän välinsä ovat hyvät. Poikaystäväni hymyilee ja on aina onnellisen ja iloisen näköinen kun näkee siskonsa. Hän leikittelee ja pelleilee hänen kanssaa täysin eri tavalla kuin minun kanssani. Poikaystäväni mainitsi sivumennen, että on erilainen minun seurassani kuin muiden. Sitten kysyin asiaan tarkennusta ja hän mainitsi esimerkkinä siskonsa, kuinka heillä on omaa sisäpiirihuumoria ja omanlaista hauskaansa. Kysyin, että millaista huumoria ja miksei hän voisi olla pelleilevä myös minun kanssani. Kuulemma en ymmärtäisi.

Aiemmin kysyin myös kuka on hänen elämänsä tärkein henkilö, mutten saanut siihen vastausta. Sitten totesin vain, että taidan tietää hänen elämänsä tärkeimmän ihmisen olevan tämä sisko. Vastaukseksi sain jotain epämääräistä, ettei nyt itsekään oikein tiedä. Poikaystäväni pikkusisko on perheen nuorin "lemmikki", jota kaikki on palvonut ahkerasti. Poikaystäväni ei vieläkään näe, että sisko olisi jo nuori nainen vaan lapsi. Myös aina jos juttelemme netin välityksellä illalla niin hän poistuu viideksi minuutiksi "sanomaan hyvätyöt" siskolleen? Mitä kummaa? Itseäni asia ihmetyttää, sillä meilläpäin vain huudetaan huoneesta toiseen yöt. Hän myös kertoo aina mitä kaikkea on siskonsa kanssa tehnyt ollessaan kotonaan käymässä. Eikö voisi vain sanoa, että tehtiin pipareita? On pakko sanoa, että tehtiin Nean kanssa pipareita...

Joskus olen asiaa ottanut hyvin hellävaroen puheeksi todeten, että teillä on aika läheiset välit suhteessa omiin sisarussuhteisiini. Siihen hän vain toteaa, että niin on.

Parisuhteessamme on myös toinen ongelmallinen kohta: poikaystäväni ei ole "varma" tunteistaan. Hän vain tykkää minusta - muttei rakasta. Rakastaakohan koskaan?

Asia jotenkin loukkaa ja vaivaa minua. Olen ikäänkuin mustasukkainen poikaystäväni ja hänen siskonsa läheisestä suhteesta, vaikka järjellä ajateltuna se on täysin tyhmää. Eihän sisarussuhteista saisi olla mustasukkainen? Ongelman ydin onkin kai se, että tunnen itseni ulkopuoliseksi ja "kakkoseksi", vaikka parisuhteessa kai kumppanin pitäisi olla tärkein ihminen? Epävarmuus koko suhteesta on piinaava.

Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia tai mietteitä mitä minun kannattaisi tehdä? Pystynkö koskaan saavuttamaan tärkeimmän ihmisen roolia? Jos ei ole varma rakastaako, kuinka kauan kannattaa odottaa varmuutta? Olenko vain liian epävarma, ja siksi asia vaivaa minua? Takokaa joku edes järkeä päähäni, että pääsisin tästä ikävästä mustasukkaisuuden tunteesta.

Kiitän vastauksistanne

 

[JJ]

Tyttöystäviä tulee ja menee tuossa iässä, mutta perhe pysyy. Lapsellista olla mustasukkainen toisen siskosta. Kannattaako tuossa iässä edes seurustella jos meno on tuollaista...

 

[Eee]

Ymmärrän huolenaiheesi hyvin. Itsekin olen perheen paapottu "vavva". Roolista on vaikea, jos ei jopa mahdotonta päästä irti. Itse koen helpoimmaksi "piilottaa" oman elämäni lapsuudenperheeltäni, ja antaa heidän lässyttää ja paapoa. Ulkopuolisille tuollainen näytelmä on varsin hullunkurinen, muu perhe sössöttää sen seitsemän kertaa osaatko/muistatko/pystytkö/autanko/näytänkö/tulenko mukaan/...

Ikävä kyllä perheen ulkopuoliset henkilöt monesti kuvittelevat että olisin itse jotenkin pakottanut muut hyysäämään itseäni, ilmeisesti näin minusta puhutaan muille. Mutta kun en saa tehdä mitään! Edes imurointi ei ole tarpeeksi yksinkertainen toimenpide minunlaiselleni ääliölle, kallis imuri menee rikki jos vavva koskee. Ja olen siis 30-vuotias aikuinen, imuroin omaa kotiani viikottain. Älä sinäkään ap tuomitse poikaystäväsi pikkusiskoa laiskaksi itsekkääksi kakaraksi, koska hänen käytöksensä on vain seurausta ympäristöstä. Poikaystäväsi vain haluaa itse alistaa toisen avuttomaksi rassukaksi että tuntisi olevansa tärkeä. Ehkäpä poikaystävä on aina ollut se vähemmän tärkeä lapsi, ja hän täten voi sitten lunastaa hyväksyntää ja rakkautta vanhemmilta.

 

[Hei.]

Parisuhteessamme on myös toinen ongelmallinen kohta: poikaystäväni ei ole "varma" tunteistaan. Hän vain tykkää minusta - muttei rakasta. Rakastaakohan koskaan?
Kiitän vastauksistanne

Tuohon ykkösongelmaan tulikin jo hyviä vastauksia.

Kysynkin tuosta kakkosongelmasta.
Miten tuo ilmenee käytännössä, kun hän vaan tykkää, mutta ei rakasta?

Miehille tuon rajan hahmottaminen tuottaa joskus vaikeuksia.

Eli mitä toimintoja jäätte kaipaamaan nyt, kun poikaystävä ei mielestänne rakasta?

Minun mielestä tykkääminenkin on jo rakastamista.

 

[Nainen]

Jotkut ei koskaan rakastu, loukkaako se sitten aina silloista kumppania, jos on rehellinen. Eikö tykkääminen, ihastuminen prinsessoille nykypäivänä riitä?

 

[Wiik-]

Kiitos vastauksistanne!

Poikaystävän pikkusisko ei ole ollenkaan sellainen avuton ja raasuinen, en siis häntä minään laiskamatona pidä, joka vain kerjäisi huomiota. Hän on aivan mukava eikä minulla häntä vastaan olekaan mitään siten. Harmittaa vain, koska tuntuu, että poikaystävälleni hänen pikkusiskonsa on paljon tärkeämpi, ihanampi, hauskempi jne. kuin minä. Onko minulla edes oikeutta toivoa olevani toiselle se tärkein? Tuntuu ikävältä olla "toinen nainen".

"Perhe pysyy, mutta tyttöystävät vaihtuvat..", tätä olen itsekin miettinyt. Uskoisin meidän kummankin olevan kuitenkin suhteessa tosissaan.

Rakastaminen ja tykkääminen kai näkyy niin, että ei sanota "rakastan sinua" vaan "tykkään susta". Myös tulevaisuuden suunnitteleminen ei onnistu ja pelkään heti hänen ahdistuvan, jos puhun vähänkään tulevaisuudesta. Puhun useimmiten sitten niin, että "sitten kun saan vakituisen työn niin rakennan talon" -tyylillä. Omista suunnitelmistani siis, mutta vältän puhumasta "kun me saamme vauvan ja rakennamme talon maalle".

Jään kaipaamaan ikäänkuin varmuutta, että hän on vieressäni pidempään kuin muutaman kuukauden. Tuntuu, että tykätä voi kenestä vain, mutta rakastaa vain yhtä - näin kliseisesti sanottuna. Kaipaan, että joku sanoisi rakastavansa ja kaikkea muuta yltiöihanaa ja -romanttista. Niitä en saa enkä saa suunnitella tulevaisuutta. Epävarmuus tulevaisuudesta on rastavaa. Eikö melkein vuoden seurustelun jälkeen pitäisi tietää rakastaako ja haluaako siinä vierellä olla?

Tälle prinsessalle ei ainakaan pelkkä tykkääminen tule riittämään. Haluan vielä joskus tuntea, että olen jollekin se tärkein ihminen, jonka vuoksi on valmis melkein mihin vain. Ehkä olen naivi tai katsonut liikaa romanttisia komedioita.

 

[Hei.]

Kiitos vastauksistanne!

Poikaystävän pikkusisko ei ole ollenkaan sellainen avuton ja raasuinen, en siis häntä minään laiskamatona pidä, joka vain kerjäisi huomiota. Hän on aivan mukava eikä minulla häntä vastaan olekaan mitään siten. Harmittaa vain, koska tuntuu, että poikaystävälleni hänen pikkusiskonsa on paljon tärkeämpi, ihanampi, hauskempi jne. kuin minä. Onko minulla edes oikeutta toivoa olevani toiselle se tärkein? Tuntuu ikävältä olla "toinen nainen".

"Perhe pysyy, mutta tyttöystävät vaihtuvat..", tätä olen itsekin miettinyt. Uskoisin meidän kummankin olevan kuitenkin suhteessa tosissaan.

Rakastaminen ja tykkääminen kai näkyy niin, että ei sanota "rakastan sinua" vaan "tykkään susta". Myös tulevaisuuden suunnitteleminen ei onnistu ja pelkään heti hänen ahdistuvan, jos puhun vähänkään tulevaisuudesta. Puhun useimmiten sitten niin, että "sitten kun saan vakituisen työn niin rakennan talon" -tyylillä. Omista suunnitelmistani siis, mutta vältän puhumasta "kun me saamme vauvan ja rakennamme talon maalle".

Jään kaipaamaan ikäänkuin varmuutta, että hän on vieressäni pidempään kuin muutaman kuukauden. Tuntuu, että tykätä voi kenestä vain, mutta rakastaa vain yhtä - näin kliseisesti sanottuna. Kaipaan, että joku sanoisi rakastavansa ja kaikkea muuta yltiöihanaa ja -romanttista. Niitä en saa enkä saa suunnitella tulevaisuutta. Epävarmuus tulevaisuudesta on rastavaa. Eikö melkein vuoden seurustelun jälkeen pitäisi tietää rakastaako ja haluaako siinä vierellä olla?

Tälle prinsessalle ei ainakaan pelkkä tykkääminen tule riittämään. Haluan vielä joskus tuntea, että olen jollekin se tärkein ihminen, jonka vuoksi on valmis melkein mihin vain. Ehkä olen naivi tai katsonut liikaa romanttisia komedioita.

Ensinnä tuosta viestistänne tuli mieleen, että teillä poikaystävän kanssa on erilainen rakkaudenkieli.
Te kaipaatte niitä helliä sanoja ja poika imeisesti jotain muuta.
Tai ne ei ainakaan ole yhtä tärkeitä hänelle.

Monelle miehelle on tuo rakastan sana vaikea sanoa, jota korvaamaan on helpompi sanoa tykkään sinusta.

Sitten pisti silmään myös tuo puhetyyli, kun minä valmistun rakennan talon, tai kun saamme lapsen niin rakennamme talon.
Mielestäni olisi parempi kysellä pojan tulevaisuuden haaveista ja omista, josko ne olisivat yhdensuuntaisia.
Ja jos eivät ole, niin miten ne olisi sovitettavissa yhteen.
Mistä kumpikin olisi valmis luopumaan.

Siinä olette ihan oikeassa, että puolison tulee olla se tärkein henkilö.
Joten pojalla on vielä kesken se omasta perheestä luopuminen.
Luulen ja toivon sen tulevan aikanaan.

 

[no]

Eiköhän poikaystävä voi vähemmästäkin ahdistua. Poikaystävän suhde perheeseen on mitä läheisin ja osoittaa vain sen, että hänellä on tunne-elämä hallussa. Ilmeisesti hän on herkkä ja se toisaalta osoittaa sen, että hän pelkää vaatimuksia, ehkä suoraviivaisuuttakin. Tykkääminen on todellakin rakastamista. Olette ehkä liian erilaisia toisillenne.

 

[XX]

Sitten pisti silmään myös tuo puhetyyli, kun minä valmistun rakennan talon, tai kun saamme lapsen niin rakennamme talon.
Mielestäni olisi parempi kysellä pojan tulevaisuuden haaveista ja omista, josko ne olisivat yhdensuuntaisia.
Ja jos eivät ole, niin miten ne olisi sovitettavissa yhteen.
Mistä kumpikin olisi valmis luopumaan.

Siinä olette ihan oikeassa, että puolison tulee olla se tärkein henkilö.
Joten pojalla on vielä kesken se omasta perheestä luopuminen.
Luulen ja toivon sen tulevan aikanaan.

Jos parikymppinen luopuu haaveistaan tyttö/poikaystävänsä takia niin se on vain yksinkertaisesti väärin Liian nuorena ei kannattaisi sitoutua, koska elämää ja haaveita jää silloin toteutumatta ja ne kostautuu myöhemmin.

 

[Pikkusisko 50v]

Olemme veljeni kanssa todella läheisiä. Näin on ollut aina. Johtunee siitä, että lapsuutemme koti oli risa ja täynnä erinäisiä ongelmia. Myös nuoruuteen kuului paljon murhetta, useiden ystäviemme ja läheisten poismenon johdosta ja muutenkin. Teininä hän piti puoltani kun liikuimme samoissa porukoissa. Hän myös auttoi minua, kun perheemme (minä ja mieheni ja teini-ikäinen lapseni) ajautui kriisiin. Olemme aina uskoneet toisillemme asiat, joita ei välttämättä kerrota edes omalle kumppanille. Veljeni vaimo ei jaksa illanistujaisissa kuunnella meidän muisteloita ja jorinoita. Veljeni rakastaa vaimoaan ja perhettään ja se on hänelle ykkönen.

Jos pitäisi valita vaimo tai minä, pikkusisko, niin hän ei edes miettisi asiaa. Tiedätkö miksi? Sen takia, koska tuollaisista asioista ei tehdä valintoja. Voit arvuutella, ostatko kaupasta kotimaisia vai ulkolaisia tomaatteja, ihmisten välillä ei pitäisi "kauppaa" käydä. Olemme kuin identtiset kaksoset. Myös lapsemme, eli serkukset, ovat keskenään todella läheisiä ja veljeni pojan tyttö on minulle rakas kuin omat lapsenlapseni.

Et ehkä (vielä) ole yhtä rakas poikaystävällesi, kuin hän on sinulle ja haet erinäisiä syitä asioille?

Meillä muuten miehen isä on miehelleni todella tärkeä. Ei tulisi mieleenikään olla mustis. Älä sinäkään ole, äläkä murehdi asioita joille et voi mitään!

 

[Wiik-]

Rakkaudenkieli.. todellakin kaipaisin rakastetuksi tulemista ja sitä, että kuulisin sitä usein. Jotenkin aina olen kuvitellut, että kun toista rakastaa, sitä haluaisi koko ajan sanoa ja näyttää myös. Voiko rakkaudenkieltä muuttaa? Kannattaako sitä edes yrittää muuttaa?

Mistä tietää onko liian erilainen toiselle? Kuinka kauan kannattaa odottaa, että tietää onko poikaystäväni vielä kasvuvaiheessa pois perheestään vai tulenko aina olemaan se kakkossijalla oleva?

Tyhmältä tuntuu myös se, että tätä pikkusisko-ongelmaa ei olisi, jos hän olisi yhtä läheinen veljensä kanssa. Silloin en tuntisi olevani kakkonen naisena. Poikaystäväni ei ymmärtäisi ikinä, jos sanoisin hänelle, että tunnen olevani kakkonen hänelle. Ehkä hän ei haluakaan "erota" päivänsäde-pikkusiskostaan.

Olen kysellyt häneltä tulevaisuudesta, miten hän näkee meidän seurustelun ja missä itsensä viiden vuoden päästä, mitä hän haluaisi aikuisena tehdä jne. Usein saan vastaukseksi "en tiedä"... Unelmiemme yhteensovittamista en edes uskalla kokeilla, koska hän ahdistuisi varmasti siitä. Onko tulevaisuuden suunnittelu ja yhteisten haaveiden luominen miehille yleisesti ottaen vaikeaa vai olenko väärä ihminen hänelle?

Itse olen siinä vaiheessa, että olisin valmis sitoutumaan pysyvästi. Haluan rakkautta, turvaa, muuttumattomuutta ja perheen sekä kodin. Poikaystävästäni en ole varma.

Kumpaa kannattaa seurata; tunnetta vai järkeä?

 

[no]

"Pikkusisko 50v" kirjoitti asioita, joita en ollut ottanut huomioon. Ap, tiedätkö sinä, että heillä olisi perheessä ongelmia tai pikkusiskolla olisi ongelmia. Ongelmat eivät tulleet minulle mieleen ja on toinen mahdollisuus , että on ripustautumista, mutta pitäisi tietää enemmän. Minä vain oletin kaiken olevan hyvin heillä?

Ei erilaisuuskaan ole ongelma, jos se ei ole vaatimuksia.

 

[Tärkeä minäkin]

Ongelma ei taida olla tuo sisko vaan sinun oma epävarmuutesi. Naisilla tuntuu olevan merkillinen tarve verrata itseään muihin miehelle tärkeisiin ihmisiin. Sukulaisiin, kavereihin, exiin jne. Samaan aikaan suurin osa äideistä sanoo, että heidän elämänsä tärkein ihminen on heidän lapsensa eikä suinkaan miehensä. Miesten enemmistölle se tärkein on puoliso.

Että vissiin parempi kun vaan lakkaan kiusaamasta itseäsi aatoksillasi.

 

[Hei.]

Rakkaudenkieli.. todellakin kaipaisin rakastetuksi tulemista ja sitä, että kuulisin sitä usein. Jotenkin aina olen kuvitellut, että kun toista rakastaa, sitä haluaisi koko ajan sanoa ja näyttää myös. Voiko rakkaudenkieltä muuttaa? Kannattaako sitä edes yrittää muuttaa?

Mistä tietää onko liian erilainen toiselle? Kuinka kauan kannattaa odottaa, että tietää onko poikaystäväni vielä kasvuvaiheessa pois perheestään vai tulenko aina olemaan se kakkossijalla oleva?

Tyhmältä tuntuu myös se, että tätä pikkusisko-ongelmaa ei olisi, jos hän olisi yhtä läheinen veljensä kanssa. Silloin en tuntisi olevani kakkonen naisena. Poikaystäväni ei ymmärtäisi ikinä, jos sanoisin hänelle, että tunnen olevani kakkonen hänelle. Ehkä hän ei haluakaan "erota" päivänsäde-pikkusiskostaan.

Olen kysellyt häneltä tulevaisuudesta, miten hän näkee meidän seurustelun ja missä itsensä viiden vuoden päästä, mitä hän haluaisi aikuisena tehdä jne. Usein saan vastaukseksi "en tiedä"... Unelmiemme yhteensovittamista en edes uskalla kokeilla, koska hän ahdistuisi varmasti siitä. Onko tulevaisuuden suunnittelu ja yhteisten haaveiden luominen miehille yleisesti ottaen vaikeaa vai olenko väärä ihminen hänelle?

Itse olen siinä vaiheessa, että olisin valmis sitoutumaan pysyvästi. Haluan rakkautta, turvaa, muuttumattomuutta ja perheen sekä kodin. Poikaystävästäni en ole varma.

Kumpaa kannattaa seurata; tunnetta vai järkeä?

No onhan se rakkaudenkielen muuttaminen vaikeaa, mutta ei mahdotonta.
Pojalle se on yhtä vaikeaa kun teillekin.
Ettehän tekään ole aikeissa muuttaa omaanne.
Yhä haluaisitte niitä sanoja kuulla.
Poika ei osaa niitä käyttää, koska ne eivät ole hänelle itselleen tärkeitä.

Keskenänne puhumalla tuosta on mahdollista selvitä.
Ensin kumpikin kertoo mistä pitää, ja sen jälkeen kumpikin alkaa toteuttamaan toiselle hänen haluamiaansa rakkaudenkieltä.
Jos kumpikin toimitte toisen halun mukaisesti, niin silloin kumpikin saa sitä rakkautta ja voitte hyvin.
Kevennyksenä sanon, ja elätte onnellisena elämänneloppuunasti.

Edellytyksenä on myös, ettei kumpikaan vaadi toiselta tekoja, vaan kumpikin lupaa omastatahdosta tehdä toisen haluamia asioita.

Jos poika ei vaan halua kertoa tulevaisuuden suunnitelmistaan.
Ja tuskin ne noin nuorellaiällä kovin selkeät välttämättä ovatkaan.

Kertokaa hänelle omista haaveistanne, jolloin voitte myös kysyä häneltä, olisiko hän niistä kiinnostunut ja olisiko kiinnostunut niiden toteuttamisesta.
Vastauksesta vedätte sitten omat johtopäätökset.

Seuratkaa sitä miten hän reakoi teidän tekemisille ja puheisiin.
Siis onko kiinnostunut, vai jotain muuta.

 

[Wiik-]

Niin, ehkä vain haen syitä sille, miksei poikaystäväni ole rakastunut minuun? Ihmisistä ei saisi käydä kauppaa, mutta itselleni tuntuisi tärkeältä, että tietäisin ja kuulisin olevani se tärkein. Ettei minun tarvitsisi yrittää olla se tärkein, vaan että tietäisin täysin varmasti, että olen.

Poikaystäväni perheessä vanhemmat ovat eronneet, mikä taitaa olla ainut tragedia sielläpäin. Kuitenkin poikaystävälleni tämä pikkusisko on aina ollut jo ennen eroa, todella tärkeä ja hänen silmäteränsä. En siis uskoisi kiintymyksen johtuvan ikävistä perhetapahtumista.

Ei tällaisia asioita kai pitäisikään murehtia, mutten voi sille mitään, että asia vaivaa minua. Minulla on todella palava kaipuu olla jollekin se tärkein ihminen. Haluan olla arvostettu, rakastettu ja "palvottu". Romanttisia haaveita vai realistisia toiveita? Samalla tietenkin haluan antaa rakkautta, kunnioitusta jne. toiselle. Jos tuntee, ettei itseä rakasteta "tarpeeksi", johtuuko se vain omasta epävarmuudesta? Tuntuisi todella kurjalta alkaa vaatia poikaystävältäni muuta mitä hän on. Ehken koskaan voi saavuttaa haluamaani asemaa hänen kanssaan?

Aina toisinaan tunnen, etten saa hänen puolestaan arvostusta. Hän ei asiaa ymmärrä ollenkaan. Voiko todella olla niin, että ymmärrämme toisiamme niin väärin? Vaikka vain mainitsen asiasta, hän tuntee, että syyllistän, vaikken mitenkään niin tarkoitakaan.

Olen yrittänyt puhua hänelle, että kaipaisin enemmän sanoja, mutta niitä tulee vain pari viikkoa ja sitten ne taas jäävät melkein kokonaan. Olen lähes poikkeuksetta aina se, joka sanoo tykkäävänsä toisesta. Enkä halua häntä pakottaa sanomaan sellaista, mitä hän ei tarkoita.

Olen aika hukassa mitä pitäisi tehdä. En voi nostaa pikkusisko-asiaa pöydälle, koska hän ei ymmärtäisi sitä eikä haluaisi "jättää" pikkusiskoaan, koska en ole hänelle se tärkein. En voi haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta, koska taustalla on epävarmuus olemmeko vielä viikon päästä yhdessä. Olen yrittänyt sanoa, että minua vaivaa tämä epävarmuus, muttei hän voi vain asialle mitään. Hän ei voi olla varma kuulemma tunteistaan. Tämä taas loukkaa, vaikkei hän tarkoitakaan asialla mitään pahaa. Niin vain on. Olen kysynyt myös kuinka kauan hän aikoo olla tässä, muttei hän osaa siihenkään vastata mitään.

Jos ei ole seurustelukumppanilleen se tärkein, mitä järkeä on seurustella?

Mikä on seurustelussa tärkeintä?

 

[Vanhempi nainen]

Olen kysellyt häneltä tulevaisuudesta, miten hän näkee meidän seurustelun ja missä itsensä viiden vuoden päästä, mitä hän haluaisi aikuisena tehdä jne. Usein saan vastaukseksi "en tiedä"... Unelmiemme yhteensovittamista en edes uskalla kokeilla, koska hän ahdistuisi varmasti siitä. Onko tulevaisuuden suunnittelu ja yhteisten haaveiden luominen miehille yleisesti ottaen vaikeaa vai olenko väärä ihminen hänelle?

Itse olen siinä vaiheessa, että olisin valmis sitoutumaan pysyvästi. Haluan rakkautta, turvaa, muuttumattomuutta ja perheen sekä kodin. Poikaystävästäni en ole varma.

Olette hieman yli kaksikymppisiä, eli oletan sen tarkoittavan reilusti alle 25. Ja sinulla on "pakkomielle" miettiä jo talon rakennusta ja vauvoja? Huh, en yhtään ihmettele jos samanikäistä poikaystävääsi moinen ahdistaa, etenkin jos joskus olet jo puhunut muodossa "sitten kun ME saamme vauvan ja rakennamme talon" jne. Tai edes omalta osaltasi. Tyttö hyvä, ei useimmilla tuossa iässä ole vielä vauva- ja talokuumetta! Ei ole väärin jos on, mutta ei todellakaan kannata vetää mitään johtopäätöksiä siitä, jos jollakin ei ole.

Mietipä, jos et olisi ikinä edes ajatellut esim. ulkomaille muuttoa ja isovanhempien hoitamista kotona. Sitten poikaystäväsi alkaisi puhua, että "sitten KUN muutamme Ranskaan ja vanhempani muuttavat saman katon alle asumaan" ja niin edelleen. Tai mikä tahansa muu erittäin iso elämänmuutos, joka ei (ainakaan vielä) olisi edes käynyt mielessäsi. Ja kumppanisi puhuisi moisista asioista itsestäänselvyyksinä! Varmasti alkaisi mietityttää, ja ajattelisit että mitä hittoa, ei sinua tuollaiset asiat kiinnosta ollenkaan. Vaikka kuinka olisit miettinyt yhteistä tulevaisuutta sen toisen kanssa, voisi sinulle silti tulla mieleen, että tarkoittaako sitoutuminen sitä että samalla se kumppani saa päättää moiset suuret linjat. Eli jos sanot rakastavasi, tarkoittaako se että samalla lupaudut muuttamaan ranskaan ja ottamaan appivanhemmat luoksesi asumaan. Ymmärrätkö, mitä ajan takaa?

Jos poikaystäväsi ei ole vielä ajatellutkaan talojen rakentamisia, lapsista puhumattakaan (harva kai tuossa iässä on, etenkään mies), niin suunnitelmasi voivat kuulostaa hänestä hyvin ahdistavilta - niinkuin hänellä ei olisi siihen mitään sanomista, kuinka hänen oma elämänsä menee. Vaikka periaattessa hänkin saattaisi jossain vaiheessa noita asioita haluta, painostaminen niihin on täysin eri asia. (Ja painostamiselta puheesi varmasti tuntuvat, ja itsekin myönnät että haluaisit niihin mieheltä vastakaikua). Jos johonkin asiaan ei ole valmis, tulee vain vastareaktio, ja asia ei varmasti tunnu hyvältä. Myös pelkkä kyselysi voivat tuntua samalta - mieshän jo tietää, mikä on sinun mielestäsi "oikea" vastaus. Ja varmaan hän pelkää reaktiotasi, jos hän ei vastaisikaan samalla lailla. Ja voihan olla, ettei hän oikeasti todellakaan TIEDÄ mitä haluaa tehdä. Ei tuossa iässä tarvitsekaan tietää.

Jos sinun pitää saada talo ja lapsia muutaman vuoden sisällä, niin todennäköisesti mies on sinulle "väärä" kun ei niitä nyt halua. Jos taas olet valmis odottamaan 5-10 vuotta, miehenkin tulevaisuuden suunnitelmat varmaan selkiytyvät siinä ajassa.

PS: eniten olisin sinuna huolestunut tuosta "tyttöystävän kanssa ei hassutella" periaatteesta. Mies on ilmeisesti vielä siinä kehitysvaiheessa, että tyttöystävä on "vain" tyttöystävä. Ei hauskanpitokaveri, tai edes ystävä. Siskon, kaverien ja kaverityttöjenkin kanssa voidaan pitää hauskaa, mutta tyttis vain "on". Koska pitäähän sellainen olla olemassa, vaikka sen kanssa ei oikeastaan mitään tekisikään. Jos haluat miehestä itsellesi kumppanin ja ystävän, ei tuollainen mies ole sinulle oikea. Jos haluat vain lapsillesi isän, perheelle elättäjän ja "perinteisen miehen", sitten mies voisikin olla ok - siis jos hän joskus nyt sille kantille kallistuu, että perheen ja perinteisen elämän haluaa.

 

[Hei.]

Jos ei ole seurustelukumppanilleen se tärkein, mitä järkeä on seurustella?

Mikä on seurustelussa tärkeintä?

Seurustelussa on tärkeintä puhuminen.

Johan sana seurustella tarkoittaa puhumista.

Tärkeintä on tuolloin puhua toiveista ja haaveista.

Jos ne tuntuvat yhteisiltä, ja haluatte puhaltaa yhteiseenhiileen, niin silloin hyvä pohja jatkaa yhdessä.
Ja tuossavaiheessa voitte rakastua syvällisemmin.

Mutta muistakaa, mutkiakin matkaan voi tulla.

Jos ette seurustellessa löydä selkeää yhteistä tavoitetta, niin siitäkin pitää osata vetää oikeat johtopäätökset, vaikka kipeää tekisi sillähetkellä.

 

[Wiik-]

Kiitos vanhempi nainen, sain tekstistäsi paljon pohdinnan poikasia!

Olen itse lähempänä kahtakymmentä kuin kahtaviittä, mutta poikaystäväni on lähempänä kahtaviittä kuin kahtakymmentä. Eli kaiken järjen mukaan hänellä pitäisi olla aiheellisempaa ajatella taloa, vauvoja sun muuta? Mutta tosiaan minä olen se, joka on elämää suunnittelemassa jo pitkällekin. Tähän voi vaikuttaa sekin, että olen juuri valmistumassa kun taas hänellä on vielä opiskeluita edessä monta vuotta. Olisin siis nyt jo valmis perheenperustussuunnitelmiin, mutta hän ei ilmeisesti.

Olen yrittänyt juuri nimenomaan välttää sitä, että puhuisin meistä ja tulevaisuudesta yhdessä lauseessa. Kuitenkin se on voinut viestittää hänelle "vaatimuksia" tulevaisuudesta kun olen selittänyt omia kuvitelmia ja haaveita ja tivannut häneltä. Appivanhemmat ja ranska -esimerkki avasi silmiäni tässä asiassa

Olisiko parempi, etten hetkeen puhuisi tulevaisuudesta ja sanoisi aina ensimmäisenä, että tykkään hänestä?

Onkohan huono seikka, jos poikaystävä ei pysty nopeasti keksimään kun kysyn häneltä mistä hän minussa pitää? Yleensä saan vastaukseksi "kokonaisuus" tai sitten jotain ulkoisia seikkoja. Haluaisin, että hän olisi ihastunut sisimpääni eikä siihen mitä olen ulkoisesti.

Poikaystäväni kanssa meillä on kyllä hauskaakin, muttei ilmeisesti samalla tavalla kuin hänellä on siskonsa kanssa. "Eri seurassa on aina erilainen", on hänen vastauksensa... liekö huolestuttavaa?

 

[peruskaura]

Rakastaminen ja tykkääminen kai näkyy niin, että ei sanota "rakastan sinua" vaan "tykkään susta".
Olen lähes poikkeuksetta aina se, joka sanoo tykkäävänsä toisesta.

Mikään ei kai pakota sanomaan sellaista mitä ei tarkoita, mutta mikä pakottaisi sanomaan sellaista mitä tarkoittaa?

Tuntuu, että tykätä voi kenestä vain, mutta rakastaa vain yhtä - näin kliseisesti sanottuna.
Niin, ehkä vain haen syitä sille, miksei poikaystäväni ole rakastunut minuun?

Rakkautta on monenlaista, rakastua voi vain yhteen kerrallaan.
Hakisiko poikaystäväsi syitä sille mikset ole rakastunut häneen?

Eikö melkein vuoden seurustelun jälkeen pitäisi tietää rakastaako ja haluaako siinä vierellä olla?
Tälle prinsessalle ei ainakaan pelkkä tykkääminen tule riittämään.

Entä riittäisikö poikaystävän yksipuolinen rakastuminen?

 

[sallametukka]

Sinun ja poikaystäväsi suhde kehittyy, jos on kehittyäkseen. Sillä pitää olla oma tila kehittyäkseen ja suhde kehittyy omaa rataansa riippumasta siskosta. Sen kanssa minusta sinun pitäisi olla kärsivällinen. Jos mielestäsi poikaystävä ja sisko ovat liian läheisiä, se on voi-voi. Juuri siksi, koska poikaystävä valitsisi siskonsa, jos joutuisi tiukkaan valintatilanteeseen.
Ymmärrän haaveilua mutta en tässä vaiheessa alkaisi puhumaan vauvoista vielä.

 

[Kolmekymppinen]

Olen itse lähempänä kahtakymmentä kuin kahtaviittä, mutta poikaystäväni on lähempänä kahtaviittä kuin kahtakymmentä. Eli kaiken järjen mukaan hänellä pitäisi olla aiheellisempaa ajatella taloa, vauvoja sun muuta?

Väärin, naiset voivat olla valmiita perheenperustamiseen, paikalleen asettumiseen yms. jo kahdenkympin tienoilla, kun taas miehet yleensä aikuistuvat vasta kolmenkympin tienoilla, joskus vasta 35 tienoilla. Joskus eivät koskaan. Mutta useimmat alle kolmekymppiset miehet eivät ajattele tulevaisuutta perheenperustamisen tai vakiintumisen kannalta, vaan kokevat sen ahdistavaksi. Poikkeuksena ne, joiden tyttöystävät tulevat raskaaksi aiemmin, jolloin miehen on "pakko" aikuistua nopeammin. Kaikki eivät tietysti aikuistu silloinkaan, ja nekin jotka aikuistuvat tekevät sen vastahakoisesti ja kokevat menettävänsä jotain kun joutuvat luopumaan huolettomasta elämästä niin aikaisin.

Poikaystäväni kanssa meillä on kyllä hauskaakin, muttei ilmeisesti samalla tavalla kuin hänellä on siskonsa kanssa. "Eri seurassa on aina erilainen", on hänen vastauksensa... liekö huolestuttavaa?

Minun miehenikin on aina erilainen eri seurassa (hän on yli kolmekymppinen), tärkeintä on kuitenkin se, että hän on minun seurassani se aito itsensä. Itseasiassa hän on ainoastaan minun seurassani täysin oma itsensä, ei edes perheensä kanssa kokonaan. Minä olen ainoa jolle hän kertoo kaikki asiat, ilot ja surut, ainoa jonka kanssa hän koskaan on aikuisena itkenyt. Minä olen siis ainoa jolle hän näyttää heikkoutensa. Yhdessä voimme myös olla todella lapsellisia, pitää hauskaa erilailla kuin muiden kanssa, parhaiden ystäviemme seurassakin olemme kuitenkin astetta jäykempiä mitä kaksistaan, vaikka hauskaa ystävienkin kanssa on.

Mietin myös tuota, että ehkä hän tosiaan kokee että olet "vain" tyttöystävä, valitettavasti. Elämänkumppanin kun pitäisi olla se paras ystävä, luotettu, se jonka kanssa itketään ja nauretaan, se jonka puolta pidetään, ja minusta myös se joka tulee aina ykkösenä. Aina. Tiedän itse että olen kaikkea tätä miehelleni ja hän minulle, toivottavasti sinäkin (ja kaikki muut) löytävät sellaisen suhteen. En jotenkin tuon kuvauksesi perusteella usko, että tämän miehen kanssa saavuttaisit sellaisen suhteen koskaan.

 

[Hei.]

Olisiko parempi, etten hetkeen puhuisi tulevaisuudesta ja sanoisi aina ensimmäisenä, että tykkään hänestä?

Onkohan huono seikka, jos poikaystävä ei pysty nopeasti keksimään kun kysyn häneltä mistä hän minussa pitää?

Poikaystäväni kanssa meillä on kyllä hauskaakin, muttei ilmeisesti samalla tavalla kuin hänellä on siskonsa kanssa. "Eri seurassa on aina erilainen", on hänen vastauksensa... liekö huolestuttavaa?

Kyllä tulevaisuudesta voi puhua ja tykkäämisestä myös.
Mutta silti kannattaa seurata miten poika niihin reagoi.
Jos vaivaantuu, niin silloin kannattaa välttää niitä.

En minäkään nopeasti puolisostani osaa sanoa yhtä asiaa josta pidän.
Varsinkin jos sen asian pitäisi osua sellaiseen minkä te haluaisitte kuulla.

Kyllä minäkin reagoin selvästi muihin ihmisiin sillälailla, että olen ihan erilainen eri ihmisten seurassa.
Ainakin silloin jos on ollut jonkun kanssa negatiivisia kokemuksia.

 

[Voi teitä]

Mietin myös tuota, että ehkä hän tosiaan kokee että olet "vain" tyttöystävä, valitettavasti. Elämänkumppanin kun pitäisi olla se paras ystävä, luotettu, se jonka kanssa itketään ja nauretaan, se jonka puolta pidetään, ja minusta myös se joka tulee aina ykkösenä. Aina. Tiedän itse että olen kaikkea tätä miehelleni ja hän minulle, toivottavasti sinäkin (ja kaikki muut) löytävät sellaisen suhteen. En jotenkin tuon kuvauksesi perusteella usko, että tämän miehen kanssa saavuttaisit sellaisen suhteen koskaan.

No hei, kundi on parikymppinen ja näiden kirjoitusten perusteella häneltä odotetaan jotain vakaan aviomiehen käyttäytymistä Mielestäni nuoruudesta pitää nauttia, tyttö- ja poikaystävistä eikä ajatella vielä mitään vakavia parisuhteita kaikkine vastuineen. Jos ap haluaa jo perheen, niin etsiköön sellaisen miehen, joka haluaa äidin itselleen. Silloin löytyy palvova mies.

 

[Wiik-]

Hmm... poikaystäväni "aikuistuisi" oman aikatauluni mukaan aika myöhään, jos hän olisi valmis perheen perustamiseen vasta kolmekymppisenä. Itsellänikään ei ole siten mikään erityinen kiire lapsille, mutta sellaisen pysyvyyden ja "turvan" haluaisin jo muutaman vuoden sisällä. Eli naimisiin parin vuoden sisällä ja lapsi ehkä viiden vuoden sisällä. Tietenkään ikinä ei tiedä, miten ajatukset muuttuu, mutta näin ainakin nyt kuvittelisin haluavani.

Olisi helppoa, jos pystyisi tietämään sormia napsauttamalla, onko kyseinen miekkonen "se oikea". Pidän hänestä aivan valtavasti, mutta en kyllä halua monia vuosia odottaa miehen varmuutta, haluaako hän minusta tyttöystävää enempää.

Mistä tunnistaa, jos poikaystävä pitää minua "vain tyttöystävänä"? Sillä sellainen en halua olla. Voiko tilanne muuttua? Että minusta tulisikin enemmän kuin vain tyttöystävä?

Äidin korvikkeeksi en halua. Haluan elämänkumppanin, jolle olen ykkönen ja joka on minulle ykkönen tilanteessa kuin tilanteessa. Taitaa olla tämän ikäisenä mahdotonta?

 

[Kolmekymppinen]

No hei, kundi on parikymppinen ja näiden kirjoitusten perusteella häneltä odotetaan jotain vakaan aviomiehen käyttäytymistä Mielestäni nuoruudesta pitää nauttia, tyttö- ja poikaystävistä eikä ajatella vielä mitään vakavia parisuhteita kaikkine vastuineen. Jos ap haluaa jo perheen, niin etsiköön sellaisen miehen, joka haluaa äidin itselleen. Silloin löytyy palvova mies.

Niin, tämä oikeastaan olikin se pointtini jota en ehkä niin selvästi sanonut. Mies ei mitä luultavimmin ole valmis samanlaiseen sitoutumisentasoon mitä ap. Vanhemman miehen kanssa voisi olla helmpompaa saavuttaa se pysyvyyden ja turvallisuuden tunne jota ap. kaipaa, mutta ei välttämättä. Riippuu miehestä.

Oma mieheni oli "vain" 26-vuotias kun tapasimme, ja siitä lähtien hän on ollut sitä mieltä että minä olen "se oikea". Hän puhui aikaisessa vaiheessa naimisiinmenosta ja muutenkin yhteisestä tulevaisuudestamme (lapsia emme tosin kumpikaan halua), mutta hän oli kuitenkin tuolloin vielä myös osittain kiinni ystävissään ja halusi käydä ulkona paljon enemmän kuin nykyään. Siinä kolmenkympin tienoilla hän rauhoittui, nyt on siis 32-vuotias.

Todella vaikea tietysti sanoa muuttuuko ap:n mies, oppiiko hän rakastamaan (vai rakastaako muttei vaan tiedä sitä) jne. Minusta on hieman huolestuttavaa jos mies vuoden yhdessäolon jälkeen sanoo vain tykkäävänsä.