Puran taas... nykyään 2,5v kauhukakara...

[Undomíel]

Ensimmäistä kertaa kirjoitin pojastani jo yli vuosi sitten. Silloin poika ei oikein puhunut, epäilin hetken autismiakin. Nyt poika kyllä puhua höpöttää ja muuta, mutta on vieläkin aivan hirviö. Tönii, puree, lyö, raapii... Sekä isoveljeänsä, pikkuveljeänsä että serkkuja ja kavereitakin. Minuakin kohtelee aika kovakouraisesti. Sen lisäksi ei reagoi omaan nimeensä mitenkään... Siis aivan erilainen kun tuo esikko ja kuopus. Tämä tuholainen käy rikkomassa aivan kaiken. Voin seistä aivan vieressä ja sanoa, että ei, nyt emme ota maitoa jääkaapista ja tää vaa jatkaa kiipeilyä sinne jääkaapille ja sitten kaataa maidot lattialle. Kärsi koliikista, sitten oli vaikea muuten vaan, nykyään mahdoton.

Olen vakavissani harkinnut, että tuuppaisin lapsen parvekkeelta alas ja väittäisin hänen itse kiivenneen sinne. Mutta ei hätää, ei musta sellaseen ole. Oon vaa niin väsyny. Kahden muun lapsen kasvatus kärsii kun äiti on väsynyt ja yksi sisarus on kokoajan satuttamassa ja rikkomassa. Toiset tekevät sitten perässä. Muuten ovat tottelevaisia, kilttejä, empaattisia... Mutta keskimmäisen keksiessä jotain älytöntä hyppäävät kaksi muuta kyytiin. Jotenkin musta välillä tuntuu, että tuo pilaa meidän elämän.

Muistan vielä sen päivän, kun rakkaus välillämme sammui. Olin keskellä kriisiä, suvussamme tapahtui eräs asia joka pisti perheemme tiukille moneksi kuukaudeksi. Jouduin hoitamaan omieni lisäksi muitakin lapsia paljon. Minua niin väsytti ja väsytti ja väsytti ja keskimmäisen käytös itketti. Kun hän sadankolmannenkymmenennen kerran kiipesi keittiön tasolle ja työnsi sieltä sitten huviksensa illan ruoat lattialle minä tiesin, että se oli siinä. Selviytyäkseni arjesta minun oli kuoletettava tunteeni häntä kohtaan. Muuten kärsisin liikaa ja olisin joutunut hullujenhuoneelle. Nyt mekaanisesti hoidan häntä ja yritän toki kasvattaa, mutta en tiedä miten kun mikään ei toimi.

Tänään oli taas sellainen päivä. Poika kynsi veljeään (nuorempaa) koska tämä hellästi paijaili. Hän heitti lelun leikkikaverinsa naamaan toistuvasti. Tämä pelästyi niin, että äiti katsoi parhaaksi lähteä kotiin lapsinensa. Hän huusi ruokapöydässä koko ruokailun ajan, että muut ottavat liikaa ruokaa, että hänelle ei jää. Ja sitten piti saada juuri se tietty lusikka ja sitten piti kaataa vedet lautaselle ja sitten piti kaiken lisäksi heittää se lautanen veljen päälle jolloin syttyi varsinainen ruokasota. Miten voin odottaakaan esikolta ja kuopukselta hyvää käytöstä kun yksi veljistä on kokoajan tuollainen?

Kiitos jälleen palstalle, että saan anonyyminä näitä asioita kertoa. Mieheni ei enää jaksa kuunnella enkä muille kehtaa tai kykene puhua. Neuvolassa en enää uskalla sanoa mitään. Eivät sieltä liiemmin auttaneet, haukkuivat vaan, kun huolestuin pojasta jo 1v tienoolla.

 

[kielletty]

Kamala tilanne :hug:

Mitä minä itse äitinä tekisin... hakisin ulkopuolista apua. Kenties joku diagnoosi, joku, jonka avulla ymmärrät, miksi noin on käynyt? Olisi hirvittävän väärin jos et pystyisi enää rakastamaan yhtä lapsistasi, kaikkia teitä kohtaan.

 

[äiti]

Hei

Ota yhteyttä perheneuvolaan ja juttele psykologin kanssa, pääsisitte tutkimuksiin ja saisitte apua kumpikin. Sinä tarvitset lepoa ja vahvistusta sille että olet hyvä vanhempi, kukaan erityislapsen äiti ei voi toisinaan olla epäilemättä taitojaan kasvattajana ja jos tilanne on teillä jatkunut jo noin pitkään..
poikasi saa apua ja tukea kasvuunsa ja kehitykseensä myös.

Oma poikani sai dg.n autismi ja aktiivisuuden ja tarkkaavuuden muutama kuukausi sitten, tutulta kuulosti tuo kirjoituksesi (tosin poikani ei ollut väkivaltainen ihmisiä kohtaan, vaan rikkoi tavaroita senkin edestä) Nyt pojalla on masennusta ja itsetunto ongelmia, koska on elänyt hämmentävässä ymäristössä koko elämänsä. Hän kokee asiat niin eritavalla kuin me muut ettei ihme jos suututtaa jne..
Minä myös yritin neuvolassa puhua lapsestani useaan otteeseen, mutta minuun suhtauduttiin hysteerisenä yliväsyneenä äitinä.. Eipä ihme kun poika ei juurikaan nukkunut ja muitakin lapsia perheessä on. Kyllä siinä väsyykin..

Voimia <3

 

[ilman apua et pärjää]

Sinä tarvitset nyt ihan välittömästi apua. Neuvolasta et sitä saa, tuollaisen hoitaminen ei kuulu heidän osaamiseensa eikä sen pidäkään kuulua MUTTA heidän olisi pitänyt tunnistaa milloin tulee vastaan lapsi joka tarvitsee ohjauksen eteenpäin JA tehdä sen ohjauksen.

Soita heti välittömästi huomenna neuvolapsykologille ja pyydä pikaista aikaa. Pääset juttelemaan tuosta ja saat vähän ammattilaisen vinkkejä ja varmasti ohjauksen neuvolalääkärille jonka tulee kirjoittaa lähete lasten neurologiselle poliklinikalle sairaalaan. Samalla voit kysyä häneltä miten teillä menee lastensuojelun jutut sossun puolella. Taidatte olla sellaistakin apua vailla.

Silloin kun äiti on sitä mieltä, että lasessa on jotain, niin näin myös yleensä on. Usko vaistoosi ja tuntemukseesi, sinä tunnet lapsesi parhaiten. Eikä tuo erityisen normaalilta käytökseltä ja toiminnalta kuulosta eikä sitä pidä ymmärtää vain siksi, että moni 2-vuotias on välillä aivoton apina. Te ette millään voi odottaa sinne viiteen vuoteen asti ennen kuin neurologisia oireita aletaan ottaa vähän enemmän todesta.

Iso :hug: sinulle!

 

[sosiaalialalla]

Madaltaisin kynnystä ja ottaisin yhteyttä perheneuvolaan, ilman ulkopuolista apua en itse selviäisi! Jos lapsellasi on oikeasti joku "vamma" tai häiriö siihen voisi löytyä apuja ja esim. tukiperhe joka ottaa tämän pojan luokseen viikonlopuksi ja te muut saatte "vapaata" . Tälläiseenkin olen törmännyt! Voimia!

 

[ap]

Kamala tilanne :hug:

Mitä minä itse äitinä tekisin... hakisin ulkopuolista apua. Kenties joku diagnoosi, joku, jonka avulla ymmärrät, miksi noin on käynyt? Olisi hirvittävän väärin jos et pystyisi enää rakastamaan yhtä lapsistasi, kaikkia teitä kohtaan.

Se on. Tunnen syyllisyyttä, kyllä, mutta suorastaan pelottavaa miten välinpitämättömästi osaan häneen suhtautua. Jotenkin vaan on pakko, muuten suhtautuisin vihamielisesti... Ja siitä lapsi kärsisi vielä enemmän, puhumattakaan sisaruksistaan.

Elättelen toivoa, että löytyisi joku diagnoosi jonka alle tuo mahtuisi. Silloin olisi helpompi saada tukea ja apua. Neuvolasta eivät auta yhtään, siellähän tietenkin poika käyttäytyy hyvin kun on hyvällä tuulella ja huomion keskipisteenä.

Mä uskon, että tässä on kaksi tekijää. Yhden täytyy olla neurologinen; pojan nukkumisongelmat, koliikki ja nykyään sikeät päiväunet viittaavat siihen. Olen kerran jopa roikottanut poikaa nilkoista kun hänet piti saada hereille... Siis leikki, josta hän pitää erittäin paljon hereilläollessa, eli en yrittänyt kiusata. Herättelin poikaa ja kiepsautin sitten ylösalaisin mutta hän jatkoi nukkumista. Sitten taas vauvavuotena heräili kymmenisen kertaa yössä eikä meinannut nukahtaa uudelleen. Saattoi huutaa kirjaimellisesti kaksi tuntia vain satunnaisilla, minuutin tauoilla.

Toinen tekijä on liian tiheät ikäerot ja tuo kriisi, joka osui juuri kolmannen lapsen syntymän aikoihin. Kolmas lapsi ilmoitti tulostaan ihan yllätyksenä. Keskimmäinen oli aivan liian nuori joutuessaan isoveljeksi, varsinkin kun hänellä näitä ongelmia on. Tilanne olisi ehkä parempi, jos olisin voinut keskittyä keskimmäiseen enemmän aikoinaan, kun hän siirtyi vauvasta taaperoksi.

 

[äiti]

Lisään vielä että itseäni harmittaa kovasti etten pitänyt lapseni puolia hänen ollessaan pieni, poikani sai dg.n kymmenvuotiaana, ja siihen mennessä oli jo tilanne mennyt niin pahaksi että todettiin masennus siinä samalla.
Nyt meillä on lääkitys ja tiedämme mistä mikäkin johtuu, osaamme tehdä "maailmasta" hänelle vähän helpomman paikan elää ja hänkin saa apua sopeutuakseen (eikä enää ala automaattisesti raivoamaan)
Pojallani on huikea älykkyysosamäärä, uskoisinpa että teillä myös samoin
joten apua vaan hankkimaan niin kyllä asiat siitä paranevat

 

[ap]

Hei

Ota yhteyttä perheneuvolaan ja juttele psykologin kanssa, pääsisitte tutkimuksiin ja saisitte apua kumpikin. Sinä tarvitset lepoa ja vahvistusta sille että olet hyvä vanhempi, kukaan erityislapsen äiti ei voi toisinaan olla epäilemättä taitojaan kasvattajana ja jos tilanne on teillä jatkunut jo noin pitkään..
poikasi saa apua ja tukea kasvuunsa ja kehitykseensä myös.

Oma poikani sai dg.n autismi ja aktiivisuuden ja tarkkaavuuden muutama kuukausi sitten, tutulta kuulosti tuo kirjoituksesi (tosin poikani ei ollut väkivaltainen ihmisiä kohtaan, vaan rikkoi tavaroita senkin edestä) Nyt pojalla on masennusta ja itsetunto ongelmia, koska on elänyt hämmentävässä ymäristössä koko elämänsä. Hän kokee asiat niin eritavalla kuin me muut ettei ihme jos suututtaa jne..
Minä myös yritin neuvolassa puhua lapsestani useaan otteeseen, mutta minuun suhtauduttiin hysteerisenä yliväsyneenä äitinä.. Eipä ihme kun poika ei juurikaan nukkunut ja muitakin lapsia perheessä on. Kyllä siinä väsyykin..

Voimia <3

Tuo osuu juuri asian ytimeen: Kokee asiat niin eri tavalla... Keskimmäiseni ei tunnu ymmärtävän, että muita sattuu. Jos esimerkiksi torun häntä pikkuveljen tönimisestä, niin hän itkee aivan lohduttomasti. Hän saattaa kesken kivan yhteisleikin ruveta kynsimään leikkikaveria ja nauraa hekottelee siihen päälle, ihan kuin ei ymmärtäisi mistä on kyse, vaikka mielestäni normaali 2,5v kyllä ymmärtää. Ja tuo, että ei reagoi omaan nimeensä tai ei ymmärrä, kun minä sanon ei... Kyselivät siitä jo 1v neuvolassa, että ymmärtääkö lapsi kieltoja. Sanoin ettei ymmärrä, mutta kun asiasta myöhemmin juteltiin (2v neuvola) sanoivat, että kyllähän hän ymmärtää kun noin hyvin kielellisesti kehittynyt. Mutta ei ymmärrä! Kieltäminen ei vaikuta hänen toimiinsa millään lailla.

 

[äiti]

Meillä myös pienillä ikäeroilla lapset.
kahdella ensimäisellä autismikirjon dg on, joten heidän vauva-ajastaan en juurikaan muista mitään.
Toinen oli niin energinen ettei voinut nukahtaa, piti itseään väkisin hereillä. ja toinen taas heräili kymmenen kertaa yössä, eikä nukkunut muuten kuin minun mahani päällä.
kun pienempi oli päälle vuoden laitoin molemmat hoitoon kolmeksi päiväksi viikossa ja nukuin univelkojani pois

 

[psykologin kautta lääkäriin]

Tuo osuu juuri asian ytimeen: Kokee asiat niin eri tavalla... Keskimmäiseni ei tunnu ymmärtävän, että muita sattuu. Jos esimerkiksi torun häntä pikkuveljen tönimisestä, niin hän itkee aivan lohduttomasti. Hän saattaa kesken kivan yhteisleikin ruveta kynsimään leikkikaveria ja nauraa hekottelee siihen päälle, ihan kuin ei ymmärtäisi mistä on kyse, vaikka mielestäni normaali 2,5v kyllä ymmärtää. Ja tuo, että ei reagoi omaan nimeensä tai ei ymmärrä, kun minä sanon ei... Kyselivät siitä jo 1v neuvolassa, että ymmärtääkö lapsi kieltoja. Sanoin ettei ymmärrä, mutta kun asiasta myöhemmin juteltiin (2v neuvola) sanoivat, että kyllähän hän ymmärtää kun noin hyvin kielellisesti kehittynyt. Mutta ei ymmärrä! Kieltäminen ei vaikuta hänen toimiinsa millään lailla.

Eli näin äkkiseltään nettidiagnoosina vaikuttaa että lapsellasi on joku autismin kirjoon kuuluva kehityshäiriö. Oletko lukenut autismista ja Aspergerista, kuinka tutulta kuulosti? Varsinkin autismi pystytään diagnosoimaan jo pieneltäkin. Toisaalta usein nuo ovat "epäpuhtaita", lapsella on oireita vähän siitä ja tästä ja tuosta. Diagnosointiakin vältellään: ei siis leimata alle kouluikäistä autistiksi tai aspergeristiksi koska se leimaa koko loppuiäksi vaan diagnoosiksi annetaan keskeisimmät elämää haittaavat oireet.

 

[äiti]

vanhempi lapseni oli ihan samanlainen pienenä, ssaattoi juosta suoraan tielle vaikka autoja kulki tms.. eikä muuten edelleenkään usko että hänelle jotain voisi sattua. saattaa kiipeillä korkealle puihin koska "tietää" ettei putoa.. Poika on kyllä todella kehittynyt motorisesti, eikä hänelle ole ihme kyllä vahinkoja sattunutkaan. Enää en edes aina jaksa alkaa kieltämään ja väittelemään hänen kanssaan.. vakaasti uskoo että tämän haltsaa ja osaa eikä siinä yhden äipän mielipiteet paina. Uhmakkuushäiriön oireita tuo taitaa olla, mutta sitä meillä ei varsinaisesti diagnosoitu.
Poikani myös tosi kehittynyt kielellisesti, alkoi puhumaan vasta yli 2vuotiaana mutta sen jälkeen on tekstiä tullut taukoamatta ja täsmällistä ja kunnon suomenkieltä
kiellot ei vaan kosketa häntä, vaikka ne ymmärtääkin. Pienenä saattoi jopa nauraa kun kiellettiin jotain tekemästä

 

[äiti]

lisäänpä vielä että nuoremman lapseni kanssa käymme ryhmäterapiassa harjoittelemassa
empatiaa, kasvojen ilmeitä ym ym. miten pitää toimia jos joku on loukannut itsensä jne..
Näistä on ollut tosi paljon apua ja lapsi osaa jo tulla kertomaan vanhemmalle jos kaverilla on hätä (kerrankin pienenä ajeli rauhassa pikkuautoillaan vieressä, vaikka huimapäinen veljensä oli jäänyt killumaan aidan tolppaan takin helmasta ja kiljui täyttä kurkkua..)

tällä nuoremmalla lapsellani on autismi/asperer dg

 

[autistin äiti]

Meillä autistinen poika, hän on sellainen, ettei tee kiusallaan mitään, mutta siis täysin ymmärtämätön, ohjattava ja valvottava. Tekee paljon "hölmöjä" ja kummallisia juttuja. Saattaa satuttaa itseään tai muitakin tietämättään, mutta tarkoituksena ei ole satuttaa. Hän on kylllä erittäin vaikeahoitoinen, mutta ei missään nimessä ilkeä edes "osaa" olla. Hänen älykkyys on melko alhainen. Muuta kai autisteja on erilaisia.

 

[kielletty]

Tämä jäi nyt miun mieleen, kävin netistä vähän katselemassa aiheesta. Moni kertomasi asia, kuten nuo levottomuudet jo vauva-aikana voivat kertoa add:sta, adhd:sta, tai jostain muusta tarkkaavaisuus/keskittymishäiriöstä. Paljonhan tuota nykyään viljellään, mutta minusta sinulla on nyt tässä ihan selvä "keissi", joka pitäisi tutkia pikimmiten.

Ja mitä puhuit tuosta tunteiden sivuuttamisesta, mie ikävä kyllä ymmärrän siuta oikein hyvin. Kun meidän pojalle syntyi pikkusisko, jouduin sivuuttamaan kaikkien tunteet hetkeksi kokonaan selvitäkseni alkuun, ja että pystyisin huolehtimaan kahdesta vauvasta. En sano, ettäkö se olisi oikein, mutta minun oli alkuun vaan PAKKO heittäytyä täysin tunnekylmäksi ja suoriutua. Se on inhimmillistä, ja teillä on ollut vielä suuri suru siinä kaupanpäällisinä, ei ihme että paloit loppuun.

Itse olen kyyneleet silmissä täällä näytön toisella puolella, hirveä päivä takana ja tunnen oloni tällä hetkellä maailman huonoimmaksi äidiksi :ashamed: Minullakin on vilkas taapero, joka kaipaa ihan omanlaistaan huomiota, ihan kunnon ulkoiluttamista että pysyy aisoissa. Olen ollut jo viikon tosi kipeä (salmonellaepäily) ja en päässyt tänään(kään) viemään poikaa ulos ja tämä sisälläolo on ihan yhtä helvettiä meille kaikille. Minä huusin, taapero huusi ja itki.

Pientähän tuo on tähän verrattuna, kun tämä ei kuitenkaan suinkaan ole jokapäiväistä, mutta tällä hetkellä mieleni on tosi musta ja välillä pelottaa että onkohan tuo lapsi ihan normaali... :ashamed: Ja niinä mustina hetkinä saan ihan tosissaan muistuttaa itseäni siitä että minä rakastan sitä jätkää niin vietävästi. Minulta vaan tahtoo tällä hetkellä loppua voimat kesken, eikä kukaan auta :ashamed: Tulisi edes joku, kuka hetkeksi veisi pojan leikkimään ja riehumaan johonkin niin että saisin edes pienen ajan koota taas itseni, että jaksaisin taas.

 

[kielletty]

vanhempi lapseni oli ihan samanlainen pienenä, ssaattoi juosta suoraan tielle vaikka autoja kulki tms.. eikä muuten edelleenkään usko että hänelle jotain voisi sattua. saattaa kiipeillä korkealle puihin koska "tietää" ettei putoa.. Poika on kyllä todella kehittynyt motorisesti, eikä hänelle ole ihme kyllä vahinkoja sattunutkaan. Enää en edes aina jaksa alkaa kieltämään ja väittelemään hänen kanssaan.. vakaasti uskoo että tämän haltsaa ja osaa eikä siinä yhden äipän mielipiteet paina. Uhmakkuushäiriön oireita tuo taitaa olla, mutta sitä meillä ei varsinaisesti diagnosoitu.
Poikani myös tosi kehittynyt kielellisesti, alkoi puhumaan vasta yli 2vuotiaana mutta sen jälkeen on tekstiä tullut taukoamatta ja täsmällistä ja kunnon suomenkieltä
kiellot ei vaan kosketa häntä, vaikka ne ymmärtääkin. Pienenä saattoi jopa nauraa kun kiellettiin jotain tekemästä

Okei, minun lapseni on vasta 1v9kk mutta tämä kuulostaa tosi tutulta... kuinka vanha lapsi on nyt ja mitä myöhemmin tapahtui?

 

[äiti]

voimia ja jaksamista kielletty, toivottavasti paranet pian!
kyllähän noita tunteita toisinaan tulee.. mutta niin kauan kun vanhempi malttaa pitää suunsa kiinni ei lapsi niistä tiedä mitään
Paraskin neuvoja täällä.. juurikin tänään menetin hermoni kavereiden "kisastudioon.." ovat kantaneet kaiken maailman elektroniikan huoneeseensa taas eikä sisään meinaa mahtua.. ja äiti huutaa kun ei muutakaan osaa..

 

[äiti]

vanhempi lapseni oli ihan samanlainen pienenä, ssaattoi juosta suoraan tielle vaikka autoja kulki tms.. eikä muuten edelleenkään usko että hänelle jotain voisi sattua. saattaa kiipeillä korkealle puihin koska "tietää" ettei putoa.. Poika on kyllä todella kehittynyt motorisesti, eikä hänelle ole ihme kyllä vahinkoja sattunutkaan. Enää en edes aina jaksa alkaa kieltämään ja väittelemään hänen kanssaan.. vakaasti uskoo että tämän haltsaa ja osaa eikä siinä yhden äipän mielipiteet paina. Uhmakkuushäiriön oireita tuo taitaa olla, mutta sitä meillä ei varsinaisesti diagnosoitu.
Poikani myös tosi kehittynyt kielellisesti, alkoi puhumaan vasta yli 2vuotiaana mutta sen jälkeen on tekstiä tullut taukoamatta ja täsmällistä ja kunnon suomenkieltä
kiellot ei vaan kosketa häntä, vaikka ne ymmärtääkin. Pienenä saattoi jopa nauraa kun kiellettiin jotain tekemästä

Okei, minun lapseni on vasta 1v9kk mutta tämä kuulostaa tosi tutulta... kuinka vanha lapsi on nyt ja mitä myöhemmin tapahtui?

samanlaisena meno jatkui., ihme kyllä emme koskaan "hukanneet" kumpaakaan lapsistamme vaikka välillä molemmat juoksivat eri suuntiin.
isompana oli ongelmia kaverisuhteissa, eikä mikään paikka ollut kiva jossa sääntöjä joutui noudattamaan. Harrastukset loppuivat aina lyhyeen sen vuoksi. Pettymyksiaan ei osaa edelleenkään käsitellä, hakkaa päätään toisinaan vieläkin ja raivoaa. tämä on jo onneksi vähentymään päin.
poika pääsi vasta 9-vuotiaana tutkimuksiin ja joku aika sitten saimme dg.n
Alkaa pikkuhiljaa elämä kirkastua

En välttämättä heti ajattelisi että sinun lapsellasi mitään erityispiirteitä on, kyllähän pienet kokeilevat rajojaan. kaipa se perustuu siihen luottamukseen että vanhemmat pystyvät suojelemaan kaikelta

 

[kielletty]

Niin, kyllä taas toisaalta kun järjellä ajattelen niin lukuisat asiat puoltaa sitä että poika on vain, noh, poika... On kuitenkin empaattinen ja ymmärtää pitkiäkin kehoituksia ja pyyntöjä, keskittyy ruokapöydässä syömiseen ja "lukee" välillä pitkiäkin aikoja kirjoja ihan itsekseenkin.

Överiksi menee vaan yleensä juuri tällaisina päivinä kun on itseltään voimat loppu ja yleensä vika on ihan kertakaikkiaan vaan minussa itsessäni, poika tietää heti jos on ärtymystä tai muuta ilmoilla.

Kiitos juttuseurasta, voisin nyt yrittää työntää nukkumaan vähän kepeimmin mielin, joskin ei tämä aloitus minun edes ollutkaan.

Ap, voimia sinulle ihan mielettömästi :hug: Hae nyt rohkeasti apua ja ole itsellesi rehellinen. Kaikki voi vielä muuttua, jos vain oikein kovasti haluat sitä! :hug:

 

[p]

*Olit keskellä kriisiä*. *Rakkaus välillänne sammui*.
Mitä sä ajattelisit, kun näet nämä lauseet? Lapsi on lapsi. Lapsi ei ole hirviö, eikä kauhukakara, vaikka käyttäytyisikin kamalalla tavalla. Sun pitäisi miettiä, mitä on mennyt pieleen tän lapsen kanssa.
Äläkä ajattele, mitä lapsi olisi tehnyt väärin, vaan että mitä sun olisi pitänyt tehdä eri tavalla.

 

[vieras]

Anna lapselle mahdollisuus. Hän on luultavasti hyvin viisas ja purkaa turhautumistaan kun ei saa toteuttaa itseään. Itse ollut samanlainen, nuorin olin ja meni aikansa kun ymmärrettiin että tarvin erinlaisia virikkeitä kuin sisarukset aiemmin. Mulla ollut ihana perhe ja sain harrastuksen johon halusin ja jossa menestyin ja lisäksi mun vanhemmat lainas ja osti kirjoja jotka mua kiinnosti! Jos mun vanhemmat ei ois ollu niin ihania, niin kasvaisin varmaan rikkaa kaatopaikalla.

 

[joo]

*Olit keskellä kriisiä*. *Rakkaus välillänne sammui*.
Mitä sä ajattelisit, kun näet nämä lauseet? Lapsi on lapsi. Lapsi ei ole hirviö, eikä kauhukakara, vaikka käyttäytyisikin kamalalla tavalla. Sun pitäisi miettiä, mitä on mennyt pieleen tän lapsen kanssa.
Äläkä ajattele, mitä lapsi olisi tehnyt väärin, vaan että mitä sun olisi pitänyt tehdä eri tavalla.

Paitsi että jos lapsella erityispiirteitä on ei normikonstit hänen kanssaan toimi.. Onhan ap.lla kuitenkin myös kaksi ns"hyvinkäyttäytyvää ja kasvatettua" lasta..
Ei erityislasta voi kasvattaa normaaliksi, hänen erityispiirteensä ovat silti aina olemassa, MUTTA häntä voidaan opettaa ja sopeuttaa elämään osana yhteiskuntaa ja sen sääntöjä.

Omalla pojallani on esim ääni ja tuntoyliherkkyyttä. Kovat äänet saavat hänet suunniltaan ja esim vaatteiden täytyy olla väljiä ja kiristämättömiä.
Tälläisillekään asioille ei vanhempi vaan voi mitään, vaikka olisi kuinka hyvä.. ja nämä kaksi olivat vain esimerkkejä kasan päältä.

 

[ap]

*Olit keskellä kriisiä*. *Rakkaus välillänne sammui*.
Mitä sä ajattelisit, kun näet nämä lauseet? Lapsi on lapsi. Lapsi ei ole hirviö, eikä kauhukakara, vaikka käyttäytyisikin kamalalla tavalla. Sun pitäisi miettiä, mitä on mennyt pieleen tän lapsen kanssa.
Äläkä ajattele, mitä lapsi olisi tehnyt väärin, vaan että mitä sun olisi pitänyt tehdä eri tavalla.

Juu, syyllisyyshän se tästä kuopasta auttaisi ylös. Tunnen jo mielestäni tarpeeksi syyllisyyttä. En kykene käsittelemään yhtään enempää juuri nyt. Lapsi on syntymästään asti ollut "erilainen", epäilen jotain neurologista ongelmaa. Siihen ei mun tekemiset kauheasti vaikuta ainakaan vielä. Nuorempaa sisarusta en olisi tehnyt moneen vuoteen, vahinkohan tuo kuopus oli. Ja kuopus käyttäytyy kuten "tavallinen" lapsi vaikka syntyi kriisin keskelle.

Neurologinen ongelma tuskin katoaa vaikka päälläni seisoisin. Selvitäkseni arjestani minun on sivuutettava syyllisyys ja keskityttävä niihin asioihin joihin voin vaikuttaa. Kiikuttelen poikaa aina silloin tällöin jollekin lääkärille. Jospa joku heistä voisi joskus auttaakin. Tähän mennessä olemme neuvolassa puhuneet ongelmista 3-4 kertaa ja yksityisiä lääkäreitä olemme tavanneet kaksi kertaa. Päiväkodissa tuo ei ole ollut. Kohta tulee sen aika. Ehkä sieltä voisivat sitten auttaa, kun näkisivät sitten enemmän pojan käytöstä.

Ei, lapseni ei ole "paha", mutta hirviömäisesti hän kyllä käyttäytyy. Ja minä en jaksaisi muuten, mutta pakkohan tässä on.

 

[kohtalotoveri]

Mulla on vuotta vanhempi lapsi, jolla on todettu moniasteinen kehitysviive ja asperger-oireita. Samoja tunteita kuin ap olen minäkin kokenut. Miehellekin sanonut suoraan vaikeana viikkona, että kohta lähtee lapsi hoitolaitokseen.

Joo, ei ole kukaan lapsi aina enkeli. Mutta erityislapsemme kanssa on hankalaa aina, ja kun puheentuotossa on suuria ongelmia eikä mitään empaattisia tunteita näytä ... niin tuntuu että olen kotona palkattomassa hoitotyössä. Yhtä siivoamista ja takamuksen pyyhintää ilman vastakaikua. Lapsi rajoittaa elämäämme tosi paljon, missään ei voi enää oikein käydä kun missään ei viihdytä. Mikään ruoka ei kelpaa ja se sotkun määrä (jopa pk:ssa valittavat). Juu, on valmisteltu siirtymätilanteita ihan kuvien kera. Eipä juuri auta.

Avun hankkiminen on tietenkin välttämätöntä, mutta sen tahtoisin sanoa, että ei kannata liikaa odottaa. Olemme jo juosseet jos jonkinmoisissa palavereissa lapsemme osalta, ja hyöty on ollut tähän asti tasan nolla. Tai oikeastaan miinusmerkkinen, kun vajaaksi jääneitä työpäiviä on pitänyt tehdä perjantaisin klo 19:ään asti.

Tsemppiä, ei me olla asian kanssa yksin, vaikka kanssaeläjät ja yhteiskunta meidät mieluusti sivuuttaisi...

 

[ekavekara3]

mene hae pian apua! pyydä lääkäriltä lähetettä neurolle,kuvaa poikaa kotona normaali oloissa siltä varalta etteivät muuten sinua usko.itse sain apua vasta poijan ollessa 3v.neuvola ei uskonut olin vain nuori väsynyt äiti mistäs mä mitään tietäisin..

 

[ekavekara3]

entiedä toimisiko tämä teidän kohdallanne mutta ehdotan kuitenkin.laita laita lapsi päiväkotiin sitä kautta sain itse avun lapselleni kun kukaan muu ei uskonut.