E
Emmi_1
Vieras
Aion kirjoittaa nyt pitkän viestin. Kommentoikaa vapaasti.
Joululomalla ajatukset palaavat entiseen parisuhteeseeni. Olen halunnut selvittää tunteitani ja miettinyt pääni puhki. Erosin 2 vuoden suhteesta kesällä ja olin aivan rikki. Olin uupunut ja "menettänyt itseni": itsetunto oli hajalla, en osannut tehdä mitään luovaa, mistä aiemmin olin nauttinut, enkä tiennyt enää kuka olin ja mistä pidin. Yhä vielä tekee tiukkaa ymmärtää, mitä tapahtui. Olen nyt 34-vuotias, kauniiksi sanottu, hyväkäytöksinen, korkeasti koulutettu, urheilullinen, sosiaalinen ja monen mielestä hauska. Olen asunut pitkin maailmaa, mikä leimaa minua siten, että olen avoin ja ennakkoluuloton - ja rakastan Suomea yli kaiken
Teen tällä hetkellä unelmieni asiantuntijatöitä, mutta rakastan myös pulla leipomista, kodin sisustamista ja mökin remppaamista. Kaksi vuotta sitten, kun tapasin eksäni, asiat olivat lähes samoin - joskin sillä erotuksella, että viimeistelin väitöskirjaani apurahalla, enkä ollut varma tuloistani samaan tapaan kuin nyt kuukausipalkalla.
Mutta asiaan. Olin juuri palannut Suomeen opiskelujen jälkeen ja asetuin Helsinkiin. Tapasin nein kautta miehen, joka oli kuin unelmani. Hän oli älykäs, hyvinkoulutettu, fiksu ja luotettava. Ei viihtynyt baareissa ja tuntui omaavan samat arvot kuin minä. Hyvin pian aloimme seurustella. Jo silloin, kun vielä asuimme erillämme, tapahtui jotain mikä minusta on outoa. Mies ei sanonut mitään kivaa asunnostani (mitä olin hartaudella sisustanut), vaikka yleensä kaikki ihmiset sanovat jotain. No, mitäpä tuosta, ehkä se oli vain hyvin erilainen kuin mistä hän piti. Sen sijaan hän laukoi "humoristisia# huomautuksia esim. kellostani, hän kiinnitti huomiota kylppärin lattiaan (mikä on ainoa huonokuntoinen osa asuntoani), hän varoitteli että uusi jääkaappi-pakastimeni oli rikki (mitä se ei ollut) jne. No, ei sekään haitannut, tarkka mies hän oli. Joskin vähän ihmettelin, kun hän ei koskaan kysynyt mitään minun ulkomailla olemisestani - minä kyselin häneltä paljon ja kiinnostuneesti, häntä kiinnosti se tuppukylä, mistä olen lähtöisin. Lisäksi kävi niin, että mies ei koskaan tehnyt minulle ruokaa iltaisin. Minä tulin kotiin kaupan kautta kun oli vuoro olla minun luonani ja tein ruoan valmiiksi. Hänen kotiinsa mentäessä käytiin aina yhdessä kaupassa (ja tasattiin lasku) ja sitten tehtiin ruoka yhdessä.
Muutimme aika pian yhteen. Sitten alkoi tapahtua kunnolla. Mies alkoi jostain syystä laittaa minua jäihin (en tiedä tarkalleen koska se alkoi). Hän väisteli tulevaisuudesta puhumisesta. Minä otin asian tomerasti esille ja sanoin, että olimme sopineet kodin sisustamisesta yhdessä, yhteisen tulevaisuuden suunnittelusta, lapsista jne. Kysyin, oliko hän katumapäällä, mutta hänen mukaansa siitä ei ollut kyse. (ja tähän väliin lisään, että kävi ilmi, että hän oli laittanut exänsäkin jäihin samoi kuin minut...). Hän sanoi, että meillä on mainiot edellytykset olla yhdessä. Välillä itkin ja pahoitin mieleni, välillä yritin olla rakentava. Mikään ei tehonnut.
Tämän jälkeen mies alkoi karsia "hyvää käytöstä". Tämä sai minut havahtumaan. Pidän itse tärkeänä kannustusta - sitä en saanut, mutta huumoriin kätkettyä vähättelyä kyllä. Mies saattoi kysyä, koska saan väikkärini valmiiksi, ei niinkään tsempannut. Aina (siis ihan aina!) kun ostin uuden vaatteen, hän löysi siitä jotain vikaa tai humoristista. Ei koskaan kohteliaisuutta. Aloin yllättyä, kun töissä joku kehui tyyliäni. Sitten loppuivat ulkonäköön liittyvät positiiviset kommentit, yleensä taas sain huumorilla maustettua piruilua, seksi alkoi tuntua suorittamiselta ja kun minä tein aloitteen, hän kritisoi tapaani tehdä se. Kun kävimme kaupassa, mies saattoi maksattaa omia (ei kylläkään kalliita) ostoksia minulle - hän tienasi todella hyvin ja minun apurahani ei meinannut riittää juuri mihinkään.
Tämän jälkeen loppui aloitteellisuus. Mies ei halunnut tehdä mitään muuta kuin laittaa venettään ja minä olin oivaa apua siihen. Kuvittelin niin, että kunhan vene olisi talviteloilla, niin sitten voisimme käydä leffassa, syömässä ym. normaalia. Näin ei käynyt. Vene oli pakko saada kuntoon ja minä leivoin pullaa evääksi aherruksen lomaan. Kukaan ei kiittänyt. Sitten aloin tehdä yksin kaikki ruoat - lopulta astiat jäivät pöytään eikä kiitosta enää voinut sanoa. Hän ei koskaan vienyt minua ulos (synttäripäivällisen hän järjesti kun ensin itse olin ehdottanut paikkaa ja maksoi päivällisen lounareilla - loput 20 e minä maksoin ruoasta itse ja se oli iso raha minulle sillä hetkellä), kaikki leffatkeikat olivat minun varaamiani, minä järjestin kaikki menot ja hän kommentoi niitä kriittisesti.
Aloin uupua. Mies kulki perässäni ja kertoi, miten asiat piti tehdä "oikein". Tässä on muutama esimerkki. Sukat piti taitella tietyllä tavalla, samoin kuin pyykit. Pyysin, että hävitettäisiin vanhoja pyyhkeitä (mitkä olivat kuuluneet miehen exälle ja sitä paitsi haisivat), mutta se ei käynyt. Halusin, että kaapeissa olisi enemmän tilaa. Kotia emme sisutaneet (minun huonekaluni olivat vanhassa kodissani, mikä ei ollut vuokralla, koska mies ei sitä halunnut, sen hän pystyi sanomaan), kun halusin laittaa puutarhaa, en saanut laittaa kuin tiettyjä kukkia enkä tehdä mitään mitä halusin puutarhassa vaan ainoastaan kitkeä (mies oli suunnitellut kaiken, mutta ei hoitanut sitä), silitysrautaa ei saanut laittaa laudan pidikkeeseen, koska "siihen tulee naarmuja", mies neuvoi, miten astiat laitetaan "oikein" koneeseen ja järjesteli sitä minun jälkeeni.
Lopulta hän ei enää siivonnut eikä tehnyt kotitöitä, ei sanonut mitään positiivista, vastasi kaikkeen "emmä tiedä" ja piti minua fyysisesti ja henkisesti loitolla. Mitä tapahtui? En tajua vieläkään jutun ydintä. Minä toimin ihan niinkuin minusta suhteessa toimitaan: kannustin, kehuin, yritin keskustella, olin joskus pahalla mielellä, kerroin hyvistä uutisista jne. Hän ikäänkuin jätti mahdollisimman vähälle huomiolle kaiken hyvän minussa ja painotti huonoja puoliani. Jos vaikka keskustelin aamukahvin ääressä jostain asiasta innostuneesti ja pisara kahvia meni (muovi)pöytäliinalle, hän keskittyi pyyhkimään sitä. Hän neuvoi mm., miten minun kannattaisi meikata, miten hajuvettä laitetaaan "oikein", mutta hän ei noteerannut mitenkään esim. sitä, että kirjoitukseni oli päässyt valtalehteen.
Hän ei suostunut juomaan viiniä ja juttelemaan syvällisiä - tätä ei tapahtunut koskaan. Hän syytti minua siitä, että oli lihonut, hautautui nettiin (pornoaddiktio) jne. Hänen isänsä on alkoholisti, äiti on jotenkin "tunnekylmä", siskoon ei ole mitään kontaktia ja ystävät ovat enemmänkin kaverijoukko, joka kokoontuu muutaman kerran vuodessa puhumaan pinnallisia.
Voin kertoa ja kirjoittaa lisää... Minä siis lähdin lopulta kesällä ja voin paljon paremmin. Mutta: mitä tämä kaikki oikein oli?
Joululomalla ajatukset palaavat entiseen parisuhteeseeni. Olen halunnut selvittää tunteitani ja miettinyt pääni puhki. Erosin 2 vuoden suhteesta kesällä ja olin aivan rikki. Olin uupunut ja "menettänyt itseni": itsetunto oli hajalla, en osannut tehdä mitään luovaa, mistä aiemmin olin nauttinut, enkä tiennyt enää kuka olin ja mistä pidin. Yhä vielä tekee tiukkaa ymmärtää, mitä tapahtui. Olen nyt 34-vuotias, kauniiksi sanottu, hyväkäytöksinen, korkeasti koulutettu, urheilullinen, sosiaalinen ja monen mielestä hauska. Olen asunut pitkin maailmaa, mikä leimaa minua siten, että olen avoin ja ennakkoluuloton - ja rakastan Suomea yli kaiken
Teen tällä hetkellä unelmieni asiantuntijatöitä, mutta rakastan myös pulla leipomista, kodin sisustamista ja mökin remppaamista. Kaksi vuotta sitten, kun tapasin eksäni, asiat olivat lähes samoin - joskin sillä erotuksella, että viimeistelin väitöskirjaani apurahalla, enkä ollut varma tuloistani samaan tapaan kuin nyt kuukausipalkalla. Mutta asiaan. Olin juuri palannut Suomeen opiskelujen jälkeen ja asetuin Helsinkiin. Tapasin nein kautta miehen, joka oli kuin unelmani. Hän oli älykäs, hyvinkoulutettu, fiksu ja luotettava. Ei viihtynyt baareissa ja tuntui omaavan samat arvot kuin minä. Hyvin pian aloimme seurustella. Jo silloin, kun vielä asuimme erillämme, tapahtui jotain mikä minusta on outoa. Mies ei sanonut mitään kivaa asunnostani (mitä olin hartaudella sisustanut), vaikka yleensä kaikki ihmiset sanovat jotain. No, mitäpä tuosta, ehkä se oli vain hyvin erilainen kuin mistä hän piti. Sen sijaan hän laukoi "humoristisia# huomautuksia esim. kellostani, hän kiinnitti huomiota kylppärin lattiaan (mikä on ainoa huonokuntoinen osa asuntoani), hän varoitteli että uusi jääkaappi-pakastimeni oli rikki (mitä se ei ollut) jne. No, ei sekään haitannut, tarkka mies hän oli. Joskin vähän ihmettelin, kun hän ei koskaan kysynyt mitään minun ulkomailla olemisestani - minä kyselin häneltä paljon ja kiinnostuneesti, häntä kiinnosti se tuppukylä, mistä olen lähtöisin. Lisäksi kävi niin, että mies ei koskaan tehnyt minulle ruokaa iltaisin. Minä tulin kotiin kaupan kautta kun oli vuoro olla minun luonani ja tein ruoan valmiiksi. Hänen kotiinsa mentäessä käytiin aina yhdessä kaupassa (ja tasattiin lasku) ja sitten tehtiin ruoka yhdessä.
Muutimme aika pian yhteen. Sitten alkoi tapahtua kunnolla. Mies alkoi jostain syystä laittaa minua jäihin (en tiedä tarkalleen koska se alkoi). Hän väisteli tulevaisuudesta puhumisesta. Minä otin asian tomerasti esille ja sanoin, että olimme sopineet kodin sisustamisesta yhdessä, yhteisen tulevaisuuden suunnittelusta, lapsista jne. Kysyin, oliko hän katumapäällä, mutta hänen mukaansa siitä ei ollut kyse. (ja tähän väliin lisään, että kävi ilmi, että hän oli laittanut exänsäkin jäihin samoi kuin minut...). Hän sanoi, että meillä on mainiot edellytykset olla yhdessä. Välillä itkin ja pahoitin mieleni, välillä yritin olla rakentava. Mikään ei tehonnut.
Tämän jälkeen mies alkoi karsia "hyvää käytöstä". Tämä sai minut havahtumaan. Pidän itse tärkeänä kannustusta - sitä en saanut, mutta huumoriin kätkettyä vähättelyä kyllä. Mies saattoi kysyä, koska saan väikkärini valmiiksi, ei niinkään tsempannut. Aina (siis ihan aina!) kun ostin uuden vaatteen, hän löysi siitä jotain vikaa tai humoristista. Ei koskaan kohteliaisuutta. Aloin yllättyä, kun töissä joku kehui tyyliäni. Sitten loppuivat ulkonäköön liittyvät positiiviset kommentit, yleensä taas sain huumorilla maustettua piruilua, seksi alkoi tuntua suorittamiselta ja kun minä tein aloitteen, hän kritisoi tapaani tehdä se. Kun kävimme kaupassa, mies saattoi maksattaa omia (ei kylläkään kalliita) ostoksia minulle - hän tienasi todella hyvin ja minun apurahani ei meinannut riittää juuri mihinkään.
Tämän jälkeen loppui aloitteellisuus. Mies ei halunnut tehdä mitään muuta kuin laittaa venettään ja minä olin oivaa apua siihen. Kuvittelin niin, että kunhan vene olisi talviteloilla, niin sitten voisimme käydä leffassa, syömässä ym. normaalia. Näin ei käynyt. Vene oli pakko saada kuntoon ja minä leivoin pullaa evääksi aherruksen lomaan. Kukaan ei kiittänyt. Sitten aloin tehdä yksin kaikki ruoat - lopulta astiat jäivät pöytään eikä kiitosta enää voinut sanoa. Hän ei koskaan vienyt minua ulos (synttäripäivällisen hän järjesti kun ensin itse olin ehdottanut paikkaa ja maksoi päivällisen lounareilla - loput 20 e minä maksoin ruoasta itse ja se oli iso raha minulle sillä hetkellä), kaikki leffatkeikat olivat minun varaamiani, minä järjestin kaikki menot ja hän kommentoi niitä kriittisesti.
Aloin uupua. Mies kulki perässäni ja kertoi, miten asiat piti tehdä "oikein". Tässä on muutama esimerkki. Sukat piti taitella tietyllä tavalla, samoin kuin pyykit. Pyysin, että hävitettäisiin vanhoja pyyhkeitä (mitkä olivat kuuluneet miehen exälle ja sitä paitsi haisivat), mutta se ei käynyt. Halusin, että kaapeissa olisi enemmän tilaa. Kotia emme sisutaneet (minun huonekaluni olivat vanhassa kodissani, mikä ei ollut vuokralla, koska mies ei sitä halunnut, sen hän pystyi sanomaan), kun halusin laittaa puutarhaa, en saanut laittaa kuin tiettyjä kukkia enkä tehdä mitään mitä halusin puutarhassa vaan ainoastaan kitkeä (mies oli suunnitellut kaiken, mutta ei hoitanut sitä), silitysrautaa ei saanut laittaa laudan pidikkeeseen, koska "siihen tulee naarmuja", mies neuvoi, miten astiat laitetaan "oikein" koneeseen ja järjesteli sitä minun jälkeeni.
Lopulta hän ei enää siivonnut eikä tehnyt kotitöitä, ei sanonut mitään positiivista, vastasi kaikkeen "emmä tiedä" ja piti minua fyysisesti ja henkisesti loitolla. Mitä tapahtui? En tajua vieläkään jutun ydintä. Minä toimin ihan niinkuin minusta suhteessa toimitaan: kannustin, kehuin, yritin keskustella, olin joskus pahalla mielellä, kerroin hyvistä uutisista jne. Hän ikäänkuin jätti mahdollisimman vähälle huomiolle kaiken hyvän minussa ja painotti huonoja puoliani. Jos vaikka keskustelin aamukahvin ääressä jostain asiasta innostuneesti ja pisara kahvia meni (muovi)pöytäliinalle, hän keskittyi pyyhkimään sitä. Hän neuvoi mm., miten minun kannattaisi meikata, miten hajuvettä laitetaaan "oikein", mutta hän ei noteerannut mitenkään esim. sitä, että kirjoitukseni oli päässyt valtalehteen.
Hän ei suostunut juomaan viiniä ja juttelemaan syvällisiä - tätä ei tapahtunut koskaan. Hän syytti minua siitä, että oli lihonut, hautautui nettiin (pornoaddiktio) jne. Hänen isänsä on alkoholisti, äiti on jotenkin "tunnekylmä", siskoon ei ole mitään kontaktia ja ystävät ovat enemmänkin kaverijoukko, joka kokoontuu muutaman kerran vuodessa puhumaan pinnallisia.
Voin kertoa ja kirjoittaa lisää... Minä siis lähdin lopulta kesällä ja voin paljon paremmin. Mutta: mitä tämä kaikki oikein oli?