Ton on kyllä huomannut, että melkein missä maassa tahansa armeijajuttuihin suhtaudutaan kummallisesti. Nuorempana ei sitä tajunnut, vaan tuli melkeinpä ylpeydellä kerrottua että on armeija käyty. Siis ulkomailla. Vaikka pasifisti olenkin, niin tuli vedettyä se pidemmällä kaavalla (eli RUK tuli käytyä).
Sitä vaan jaksaa ihmetellä, miten pyhä tuo asepalvelus tässä maassa on. Toivottavasti se ei ole enää samassa asemassa 15 vuoden päästä kun oma poikani on siinä iässä, että sinne meno olisi ajankohtaista. En aio mitenkään vaikuttaa armeijaan menemiseen, mutta toivoakseni se on silloin aidosti vapaaehtoinen. EI silti, luonteesta se on vähän kiinni, voi se joillekkin sopiakkin. En usko, että poikani kuuluu siihen porukkaan. Niinkuin en minäkään kuulunut.
Sen verran mulla on kohteliaisuutta, että en oikeastaan koskaan aloita inttipuheita jos seurassa on naisia (elleivät ole kiinnostuneita jostain syystä) tai sivareita. Mutta jos joku (ja tosiaan on yleensä se joku) mies alkaa ne jaarittelut, pakkohan sitä on olla mukana. Yritän kyllä pysyä asiassa. Kun selviää, että olen reservinupseeri (jos selviää), yleensä kuvitellaan, että olen todella maanpuolustushenkinen. Toinen mitä kommentoidaan on yleensä se, että kaikki muutkin olisivat menneet RUK:kiin ja AUK:kiin, mutta eivät viittineet.
Itse olen pieneltä paikkakunnalta ja 90-luvun alkupuolella siellä ei edes harkittu sivaria. En itsekkään harkinnut, koska mua innosti armeija. Se innostus meni kyllä äkkiä, mutta tsemppasin sen verran, että RUK:kiin pääsin koska ajattelin että siitä olisi työelämässä ollut hyötyä. Ja varmaan siitä onkin, jos muuten olisi elämä mennyt hyvin. Niin paljon tuota arvostetaan tietyissä piireissä. Mutta ei tosiaan kaikissa.
Suomeen ei olla koskaan hyökätty yllättäin vaan sodan uhka on roikkunut pidempään ilmassa.
Pelottavia tällaiset sotaa ihannoivat ja odottavat! Mene vaikka Afganistaniin tai Sudaniin katsomaan sitä todellisuutta!
