S
S.R.
Vieras
Olen tuntenut nykyisen miesystäväni muutaman vuoden ja suhteemme on vakavalla pohjalla, olemme kaksi aikuista jo elämää jonkin verran nähnyttä ihmistä. Rakastan miestä hulluna, kirjaimellisesti. Eli ongelmana on hänen mustasukkaisuutensa ja omistushaluisuutensa.
Olen nainen joka todella omistautuu suhteelle eikä haikaile muuta. Toki elämääni kuuluu myöskin työ ja liikuntaharrastus, mutta ei juuri muuta. Nyt tuntuu ettei miehelleni mikään riitä! Rakastelemme usein, haluamme molemmat toisiamme intohimoisesti. Jos olemme rakastelleet aamulla, ja olen illalla myöhempään liian väsynyt niin en kuulemma halua häntä niinkuin ennen. Sitten hän loukkaantuu jos olen ""liian huolitellusti"" pukeutunut töihin, haluan kuulemma pelata muiden miesten kanssa jotain pelejä, vaikka sellaiseen ei todellakaan ole ollut tarvetta. Ravintolaan minulla ei ole mitään asiaa ilman häntä ja jos yhdessä ollaan menty niin todella harvoin ilta on sujunut hyvin ilman riitoja. Milloin olen hänen mielestään katsonut liian pitkään jotain miespuolista tai milloin en ole osoittanut hänelle avoimesti tunteitani hänen mielestään tarpeeksi, vaikka roikkuisinkin koko illan käsipuolessa kiinni.
Ja niinkun kuviohin kuuluu, muutenhan hän on miltein täydellinen mies. Hellä, huolehtivainen, komea ja hyvän ammatin omaava. Jonkin verran hän tunnistaa oman mustiksensa, muttei näe sitä sellaisena ongelmana kuin minä.
Auttakee ystävää tai puhukaa vaikka järkeä! Auttaako esim. pariterapiaan meno näihin ongelmiin?
Olen nainen joka todella omistautuu suhteelle eikä haikaile muuta. Toki elämääni kuuluu myöskin työ ja liikuntaharrastus, mutta ei juuri muuta. Nyt tuntuu ettei miehelleni mikään riitä! Rakastelemme usein, haluamme molemmat toisiamme intohimoisesti. Jos olemme rakastelleet aamulla, ja olen illalla myöhempään liian väsynyt niin en kuulemma halua häntä niinkuin ennen. Sitten hän loukkaantuu jos olen ""liian huolitellusti"" pukeutunut töihin, haluan kuulemma pelata muiden miesten kanssa jotain pelejä, vaikka sellaiseen ei todellakaan ole ollut tarvetta. Ravintolaan minulla ei ole mitään asiaa ilman häntä ja jos yhdessä ollaan menty niin todella harvoin ilta on sujunut hyvin ilman riitoja. Milloin olen hänen mielestään katsonut liian pitkään jotain miespuolista tai milloin en ole osoittanut hänelle avoimesti tunteitani hänen mielestään tarpeeksi, vaikka roikkuisinkin koko illan käsipuolessa kiinni.
Ja niinkun kuviohin kuuluu, muutenhan hän on miltein täydellinen mies. Hellä, huolehtivainen, komea ja hyvän ammatin omaava. Jonkin verran hän tunnistaa oman mustiksensa, muttei näe sitä sellaisena ongelmana kuin minä.
Auttakee ystävää tai puhukaa vaikka järkeä! Auttaako esim. pariterapiaan meno näihin ongelmiin?