Minulla siis rv 27 ja pitkän harkinnan tuloksena olen päättänyt ottaa eron miehestäni. Meillä esikoinen nyt 20kk. Suhteemme jatkuvat luottamus ongelmat ja mieheni henkinen väkivalta on kuluttanut minut loppuun. Olemme olleet yhdessä 5 vuotta ja siihen sisältyy huonompia ja parempia hetkiä. Olen antanut itsestäni 110% tälle suhteelle vaikka mieheni ei.
Olen kiduttanut itseäni tässä suhteessa nyt jo pidempään sillä sydäntäni raastaa ajatus siitä että lapseni joutuvat kasvamaan kahden kodin välillä. Tällä hetkellä tuntuu etten selviä tästä kaikesta, raha asiat, huoltajuus asiat...? En todellakaan haluaisi lapsiani antaa pois luotani edes joka toinen viikonloppu, saati sitten joka toinen viikko(jota mieheni tod. näk. tulee vaatimaan). Tällä hetkellä en pysty nauttimaan tulevasta vauvasta ja raskaudesta. Voinko selvitä tästä kaikesta? Ajatus avioerosta jopa hävettää, sillä tietenkin itse ajattelin sen kestävän. Toisaalta ajatus rauhallisesta elämästä ilman murehtimista mieheni aiheuttamasta pahasta olosta tuntuu helpottavalta. Tiedän itse ansaitsevani parempaa, mutta samalla tuntuu että vien lapsiltani ydinperheen.
Olen kiduttanut itseäni tässä suhteessa nyt jo pidempään sillä sydäntäni raastaa ajatus siitä että lapseni joutuvat kasvamaan kahden kodin välillä. Tällä hetkellä tuntuu etten selviä tästä kaikesta, raha asiat, huoltajuus asiat...? En todellakaan haluaisi lapsiani antaa pois luotani edes joka toinen viikonloppu, saati sitten joka toinen viikko(jota mieheni tod. näk. tulee vaatimaan). Tällä hetkellä en pysty nauttimaan tulevasta vauvasta ja raskaudesta. Voinko selvitä tästä kaikesta? Ajatus avioerosta jopa hävettää, sillä tietenkin itse ajattelin sen kestävän. Toisaalta ajatus rauhallisesta elämästä ilman murehtimista mieheni aiheuttamasta pahasta olosta tuntuu helpottavalta. Tiedän itse ansaitsevani parempaa, mutta samalla tuntuu että vien lapsiltani ydinperheen.