raskaana ja masentunut

[xyz123]

Rv 20 ja tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. En saa nukuttua ja jos nukahdan, herään aamuyöstä neljän aikaan ja pyörin väsyneenä sängyssä. Hirveä syyllisyys siitä, että en pysty antamaan esikoiselle tarpeeksi, olemaan oikea äiti. Hyvä kun jaksan ne välttämättömät.
Miehen mielestä olen kylmä ja etäinen. En jaksa innostua mistään, puhua mistään en tunne rakkautta vaikka kai se siellä jossain on sekin. En tiedä.

En pysty kunnolla hoitamaan työtäni, mutta vielä en haluaisi jäädä sairaslomallekaan. Töissä vielä yksi tärkeä juttu hoidettavana. Sitä paitsi töissä jaksan paremmin kuin kotona. Siellä ei ehdi ajattelemaan muuta. Siellä en koe syyllisyyttä siitä, että on huono äiti ja vaimo. kotona vain itken tai riitelen mieheni kanssa ja ahdistun.

En haluaisi erota, vaikka aviokriisi onkin päällä. Ollaan haettu siihen yhdessä apua, tällä hetkellä vaan tuntuu toivottomalta. voi olla että kaikki ongelmat johtuvat minusta ja masennuksestani. Tai sitten ei. Ehkä tälle liitolle ei ole enää mitään tehtävissä.

Mies syyllistää minua, jos aloitan masennuslääkityksen raskausaikana. Syyllistäisin itse itseänikin. Unilääkkeitäkään en haluaisi, mutta en tiedä miten kauan näin vähällä unella selviää. Koko elämä tuntuu toivottomalta ja tunnen että pilaan lasteni ja mieheni elämän.

Riitojen sattuessa mies uhkailee vievänsä lapsen, jos erotaan. Ainakin tekevänsä huoltajuuskiistasta ruman. Minusta tuntuu, etten voisi elää ilman esikoistani. Toisaalta tuntuu että en ehkä masennukseltani pystyisi olemaan hänelle hyvä äiti. Lapsen takia en haluaisi erota.

Seksihalut ovat kadonneet raskauden myötä kokonaan. Ei niitä liikaa ollut ennenkään. Tunnen olevani epäonnistunut myös sillä alueella. Kun me vain kestettäisiin toisiamme saman katon alla, ihan kaveripohjalta vaikka. Se ei miehelle riitä, enkä haluaisi tehdä häntä onnettomaksi. Tuntuu että teen liian monta ihmistä onnettomaksi.

Neuvolapsykologille on varattu aika ja kelakorvattua terapiaa olen hakemassa. Liekö apua siitäkään, en tiedä.
Selviääkö tästä? muutamia kannustavia sanoja kaipaisin tai jos jollain on samanlaisia kokemuksia. Jo tämän kirjoittaminen auttoi vähän.

 

[nyt jo onnellinen]

Voimia sinulle. Tuo vaihe on rankka jo ilman masennustakin, kun on raskaana ja esikoinen vielä pieni. Minusta sinun kannattaa nyt hakeutua lääkäriin ja sitä kautta mahdollisesti miettiä raskausaikana sopivaa lääkitystä. Terapiasta voi myös olla paljon hyötyä. Itse en raskausaikana ollut myöskään yhtään itseni, kyseenalaistin koko parisuhteemme ja näin mieheni lähes hirviönä. Myös mieheni koki, että olin raskausaikana jotain kaukana itsestäni. Voi olla, että olet masentunut, ja lisäksi raskausajan hormonit ja muutenkin monesti rankka pikkulapsiperheaika on nyt vaan viemässä liikaa voimiasi. Tarvitset varmasti apua, ja sitä ei kannata lykätä kovin pitkälle, jos maailma tuntuu mustalta.
Minusta raskausaikana tai vauva-aikanakaan ei kannata erota, jos jotenkin pystyy yhdessä elämään. Se aika on niin vaikeaa monelle, ja esim mainitsemasi seksi kaukana mielestä. Silti, jos nyt katkeroitumatta toisiinne tulisitte toimeen, puhuisitte avoimesti, että nyt on vaikeaa / riitaa / masennustakin, ja antaisitte ajan kulua, voisitte löytää toisenne uudestaan. Tärkeää on mielestäni puolisoiden sanoa se ääneen. Ja jos miehesi suostuu, käydä vaikka muutamakin kerta pariterapeutilla.
Koeta jaksaa ajatella, että hyväänkin elämään mahtuu vaikeita aikoja ja masennusta, ehkä käyt läpi jotain tärkeitä tunteita, kasvaessasi toisen lapsenne vanhemmuuteen. Rankkaa se varmasti on. Olosi voi olla jo pian paljon parempi. Puhun kokemuksesta, vaikka jokaisen kokemus tietysti erilainen onkin. Ja koeta jaksaa ajatella, että hyväänkin parisuhteeseen mahtuu aika, jolloin tekisi mieli erota ja tuntee jopa vihaavansa tai halveksivansa puolisoaan oman pahan olonsa keskellä. Tämäkin voi mennä ohi ja mietit myöhemmin, miten on mahdollista, että näitte kaiken umpikujana ja rakkaudenkin kadonneena.

Tsemppiä ja voimia sinulle, kaikki tunteesi ovat tärkeitä ja myös se, ettet jaksa nyt antaa kaikkeasi esikoiselle, ihan ymmärrettävää ja ok. Anna armoa itsellesi, mutta hae myös apua ja ota sitä vastaan.

 

[Tuttua]

Voimia! <3

Hyvä että kuitenkin olet hakenut/saamassa apua. Se on tärkeää! Itse käytin masennuslääkettä (sepram) raskausaikana ja lopetin nyt joulukuussa lääkkeen koska se pitää lopettaa hyvissä ajoin ennen synnytystä. Lääkkeestä oli ainakin minulle apua ja lopettamisen jälkeen olo on ollut toisinaan melko tukala henkisesti... Raskauden jälkeen on todennäköisesti neuvoteltava uudelleen lääkkeen aloittamisesta..

Jo raskaus pelkästään on henkisesti ja fyysisesti suurten muutosten aikaa, saatika sitten että kärsii lisäksi masennusoireista. Ymmärtävä ja tukeva kumppani on kaikki kaikessa selviytymisen kannalta. Ymmärrän tilanteesi täysin, koska itselläni ei sellaista kumppania ole. Helpointa on silloin kun olen yksin lasten kanssa, vaikeinta kun mieskin on kotona.. Ei osaa lohduttaa jos itken, ei osaa keskustella, ei tunnu olevan kiinnostunut toisen pahasta olosta.

Mikäli aloittaisit jonkun lääkityksen, on se pienempi paha kuin jatkuva stressitila, itkeminen ja paha olo.. Koska näillä asioilla on kuitenkin tutkitusti vaikutusta vauvan vointiin.

Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, että ei tämä naisen elämä helppoa ole. Kyllä tässä syyllisyyttä saa tuntea asiasta jos toisesta. Aina ja ikuisesti.

Tsemppiä ja muista, että se mikä tekee hyvää sinulle, tekee myös hyvää vauvalle. Ja toisin päin...

 

[xyz123]

Kiitos lohduttavista sanoista, ne antavat voimia.

Apua olenkin jo hakenut ja pariterapiassakin käydään, mutta välillä tuntuu ettei kertakaikkiaan vain jaksa. Tuntuu ettei elämästä löydy mitään ilon aiheita. Olen päättänyt että lääkityksenkin otan, jos muu ei auta. Yritän kuitenkin vielä sinnitellä raskauden loppuun ilman lääkkeitä.

Minunkaan mieheni ei oikein osaa olla tukena, luulen hänenkin olevan vähän masentunut tai ainakin väsynyt. Siksi onkin hyvä että käymme terapiassa myös yhdessä. Vaikka minusta se tuntuu siltä kuin olisimme epäonnistuneet parisuhteessakin. En jaksa puhua näistä asioista paljon miehen kanssa, koska se untuu siltä kuin kaataisin kaiken hänen niskaansa eikä hän kuitenkaan asioille mitään mahda.

Hassua, kun on itse masentunut, tuntuu siltä että kukaan muukaan ihminen ai voi olla onnellinen. Sitten sitä miettii, miten muut pärjää ja miten voin olla niin heikko yksilö, etten kestä elämää.

Mutta kuitenkin, pidän toivoa yllä. Ehkäpä olenkin aivan väärässä elämän suhteen. Ehkä se onni on tässä ihan lähellä. kun vaan oppii sen näkemään.