Raskaana ja mies ei ole yhtään innoissaan

["eeee"]

Ylläripyllärin pukkasi, olen ehkäisystä huolimatta raskaana. Np-ultra on ensi viikolla. Tasan kerran ollaan miehen kanssa puhuttu tästä raskaudesta, kun kerroin hänelle ja hän kysyi, että mitä tehdään, keskeytetäänkö raskaus. Kun sanoin etten voi aborttia tehdä hän murahti, ja sanoi kohta, että hänestä se olisi paras ratkaisu.

Meillä on jo kaksi lasta. Olen hoitovapaalla, suunnitelmissa oli, että minä palailen kohta töihin ja alettaisiin taloa rakentamaan. Kolmaskin lapsi oli toiveissa, mutta ei vielä. Ollaan kuitenkin yli kolmekymppisiä, joten montaa vuotta meillä ei lapsentekoaikas enää ole jäljellä.

Aborttiin en yksinkertaisesti pystyisi, tuntuisi väärältä, että olisin synnyttänyt ensin samalle miehelle kaksi lasta ja sitten niiden pikkusisarusta en enää haluaisikaan. En vain siksi, että raskaus sai alkunsa suunnittelematta vähän liian aikaisin miehen mielestä. Muut saavat abortteja tehdä vaikka kuinka monta, minä en siihen pysty.

Olo on aika yksinäinen, kun en voi mitenkään raskaudesta miehelle puhua, eipä hän kyllä ennenkään ole raskauksiin kovin osallistunut, mutta on sentään joskus mahaa paijannut ja oloa kysellyt. Tiedän ja uskon, että mies tulee kyllä vauvaa rakastamaan, jos sellainen meille tosiaan suodaan, mutta käytös on nyt todella mukavaa.
Ihan kuin koko raskautta ei olisi olemassa. Muiden vauvoja mies aina haluaa pitää sylissä ja kyselee heiltä kovasti kuulumisia, mutta minun raskauteni on kuin ilmaa vaan.

Mies on loistava isä lapsillemme ja seuravaasta lapsesta on kuitenkin ollut puhetta, sinänsä en ymmärrä käytöstä ollenkaan. Olin itsekkin järkyttynyt raskaudesta ensin, mutta kyllähän sen tietää, että tällaista voi tapahtua. Ei elämää voi aina suunnitella.

 

["Orange"]

Apua! Toi sun juttus on ihan kuin minun elämästäni tällä hetkellä. Minulla siis ihan SAMA tilanne, lukuunottamatta talonrakennusprojekti.

Meilläkin on asiasta puhuttu kerran, joka päättyi siis siihen, että mies haluaa abortin, minä en. Nyt käyttäydytään kotona kuin koko asiaa ei olisi. Eli arki on ihan normaalia ja tavallaan kai luullaan, että raskautta ei ole jos siitä ei puhu. Ahdistaa. Todella siis ymmärrän miltä sinusta tuntuu.

 

["vieras"]

Ei vittu (anteeksi kiroiluni) mikä pässi mies sulla. :x Ethän sä yksin raskaaksi tullut ja mies käyttäytyy kun koko homma olisi siis yksin sun aikaan saannostasi. Mä kyllä möyhentäisin miehesi kyllä huolella ja opettaisin käyttäytymään kunnioittavammin.

Itsekin raskaana tällä hetkellä ja hormonit herkillä. Niin vihainen olen sun puolesta. Älä anna kuitenkaan periksi vaan pidä pääsi ja vauva. Kyllä se mies siitä toivottavasti muuttaa kantaansa jos on yhtään älliä päässä. Jos ei niin ukko vaihtoon.

 

[Ken guru]

[QUOTE="vieras";29190828]Ei vittu (anteeksi kiroiluni) mikä pässi mies sulla. :x Ethän sä yksin raskaaksi tullut ja mies käyttäytyy kun koko homma olisi siis yksin sun aikaan saannostasi. Mä kyllä möyhentäisin miehesi kyllä huolella ja opettaisin käyttäytymään kunnioittavammin.

Itsekin raskaana tällä hetkellä ja hormonit herkillä. Niin vihainen olen sun puolesta. Älä anna kuitenkaan periksi vaan pidä pääsi ja vauva. Kyllä se mies siitä toivottavasti muuttaa kantaansa jos on yhtään älliä päässä. Jos ei niin ukko vaihtoon.[/QUOTE]


Noin pitkälle näiden syiden vuoksi tuskin kannattaa mennä.

Mutta kurja tilanne. Kyllä se puolison tuki ja kiinnostus on tärkeää. Miestäsi nyt vaan jotenkin ahdistaa tuo tilanne. Yritä hakea tukea nyt muualta ja ehkä jos annat miehen ns. "olla", hän siitä jossain vaiheesa heräilee ymmärtämään miten ihana juttu se uusi lapsi onkaan. Kerroithan että tiedät että miehesi tulee rakastamaan lasta kun hän syntyy.

Jos mies on ns. muuten hyvä, niin asiat kyllä varmasti vielä järjestyvät.

 

[Cassyput]

Siis ihan oikeasti sulla on 12 raskausviikkoa pian täynnä, ettekä ole keskustelleet asiasta? Tuota sanojenvaihtoa mistä kerroit EI kutsuta keskusteluksi.

Miten olet suostunut tähän?

 

[Äääh]

Anna miehen käydä läpi nuo tunteensa ja ota vastaan vaikka pahalta tuntuukin. Kuten itse sanoit, mies tulee rakastamaan lastansa varmasti, mutta ei sille voi mitään jos ajatus uudesta vauvasta juuri nyt ei tunnu hyvältä. Mieti, mies on tottunut jo ajatukseen että sinä lähdet töihin, voitte aloittaa talon rakennuksen jne. Pettymys, paniikki, pelko... kaikenlaisia tunteita voi tuossa tilanteessa punkea pintaan.

Meillä yllätysraskaus otettiin hyvin vastaan ja koko raskausaika meni mahalle höpötellessä, mutta mies oli lapsen syntymän jälkeen aivan järkyttynyt (ns. vaativa vauva), totesi mm ääneen että lapsi on pilannut elämän jne.. Mua itketti, mutta kuin ihmeen kaupalla pystyttiin kuitenkin puhumaan ihan suoraan näistä kaikista negatiivisista tunteista, ja kävi mm. ilmi että miestä itseäänkin harmitti omat tunteensa. Hän oli odottanut jotain maagista isänrakkautta, ja kun se ei heti leimahtanutkaan niin pettymys pääsi valloillee ja vauva tuntui vihoviimeiseltä virheeltä. Minä onneksi luotin siihen, että ajan kanssa tunteet muuttuvat, ja niinhän siinä kävi. Nyt 3 vuotta myöhemmin ovat erottamaton kaksikko.

Enkä nyt ole erityisesti puolustelemassa miestäsi, mutta halusin muistuttaa että hänenkin tunteet ovat sallittuja. Varsinkin, kun teillä on kolmas lapsi ollut suunnitelmissa niin tämä järkystys todennäköisesti koskee kaikki suunnitelmien uusiksi menemistä, rahahuolia tms. Kyllä se siitä ajan kanssa, usko pois! Mutta anna miehelle mahdollisuus käydä tunteensä läpi.

 

[Ken guru]

Samaa meinasin kirjoittaa kuin "ääh", mutta jätin sen ajatukseni pois kun tuntui että se kuulostaa niin karulta. Että anna miehen tuntea mitä tuntee. Tunteita kun kuitenkin on erilaisia, ja niitä ei oikein käskemällä saa pois.

Itsekin ajattelin edellisessä (erittäin toivotussa) raskaudessa välillä että: arhg, en haluakaan olla raskaana, haluanko tätä nyt todella, yms. yms. Kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia sitä välillä mielessä vilistää. Minulla naisena oli jotenkin enemmän oikeutta sanoa näitä, mutta miehen suusta ne olisi jotenkin kielletympiä?

 

["eeee"]

En ole vielä kenellekään muulle kertonut raskaudesta, paras ystäväni on lapsettomuushoidoissa, enkä todellakaan tätä tilannetta nyt aijo kaataa hänen niskaansa. Np-ultraan menen yksin ja sitten kun tiedän, että mahassa on varmasti elämää on tilanne ihan erilainen, varovasti vielä suhtaudun kaikkeen.

Raskausaika ei ole ollut minulle koskaan helppoa, nytkin olen todella väsynyt, kiukkuinen ja pahoinvoiva ( en oksenna, mutta olo on kamala). En nuku kunnolla, välillä kaipaisin hetken rauhaa ja mahdollisuuden nukkua vaikka päiväunet. Mutta koska meillä elellään ihan kuin en olisi raskaana, niin yritän vain pärjätä ja odotan koko päivän , että tulisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Ja toivon, että lapset eivät riehu ja huutele koko yötä.

Rakennusprojekti tässä siirtyy väistämättä, ei meillä ole rahaa, jos en ole töissä. Kyllähän se harmittaa. Tosin miehen kanssa jo aikaisemmin juteltiin sitä, että kyllä perhe on meille tärkeämpi, kuin omakotitalo. Siksi tämä tuntuu myös hassulta. Tuntuu, että en osaa nyt luottaa mieheen ollenkaan, kun ensin sanoo yhtä, sitten toista. Kesällä jo ehdotteli, että yritettäisiinkö sitä vauvaa jo nyt, mutten minä ollut valmis. Ja heti sen jälkeen alkanut ylläriraskaus onkin nyt paha juttu.

Mies on muuten hyvä ja rakastava puoliso, huolehtii meistä ja tekee kaikkensa, että minulla ja lapsilla olisi kaikki hyvin. On todella lapsirakas ja nytkin lähti muksujen kanssa leikkipuistoon vapaapäivänään. Siksi tämä myös tuntuu niin hassulta.

 

["Anne"]

Eihän miehet halua lapsia. Ei ne ainakaan niistä välitä. Yksin äiti lopulta joutuu ja saa ne hoitaa. Miestä ei tarvita kuin siitokseen. Mutta onneksi äidinrakkaus on parasta, ainut todellinen rakkaus. Kyllä sä pärjäät ilman miestäkin.