Raskaana ja mies ei reagoi

["vieras"]

eikö tuo asia olisi pitänyt selvittää aikasemmin. Ihme pentuja ja todellakin outoa että raskauskeskeytetään vkolla 24 kun ei haluakkaan. kanna raskaus loppuun ja anna lapsi jollekkin kuka tahtoo.

 

["minä"]

Jos nyt teen lapsen ja jään yksin, jää haaveeni valmistumisesta taas.

No eiköhän tollaiset ajatukset olisi pitänyt miettiä ennen kuin se lapsi on siellä mahssa.

 

[nimmu]

Mä en näe mitään järkeä tehdä lapsi tilanteeseen, jossa naisen lapsiluku on täynnä, nainen ei tulisi pärjäämään yh:na, pariskunta on useasti eronnut ja palannut yhteen ja taas eronnut, ja mies on pettänyt lukuisia kertoja.

Enkä näe sitäkään vaihtoehtona, että raskautta jatketaan ja keskeytetään sitten joskus viikolla 24 kun mies muuttikin mielensä. Kun siitä viikon, kahden päästä syntyy jo vauvoja jotka jäävät eloon. Hyi helvetti. Terveydellisistä syistä tehtävät abortit ymmärrän ja hyväksyn, mutten "se jätti mut"-tyylisiä mielenmuutosabortteja.

Miksi sä ap haluat niin epätoivoisesti tuossa miehessä roikkua ja sille lapsen antaa?

Koska rakastan sitä, siksi. Se on ainut mies jota olen vilkuillut, Tai en minä vilkuillut vaan tuijotin. Olin ihan myyty jo heti ensikerran kun tapasin, ajattelin , että tässä on se ihminen jonka kanssa jaksan uuteen arkeen.
Oishan noita miehiä ollut matkanvarrella runsaastikkin, muuta tämä on ainoa joka todella vai jalat alta. Ja vaikka olin päättänyt, etten koskaan miestä ota, jouduin perumaan päätökseni. Se jokin vain veti puoleensa magneetin tavoin. aina me yhteen tullaan, vaikka kumpikin yrittäisi muuta elämää toisaalla.
Hänestä sydämeni sykkii jo pelkkä ajatus riittää saamaan hymyn kasvoille. Toivoisin, että myskyn jälkeen, on poutasää lopun elämää..

Ehkä myös toiveeni onnellisesta perheestä saa minut roikkumaan suhteessa.

Kun abortin tein, olin 20. tyttöni oli tuolloin vasta2 vee. Ja erityislapsena vei paljon aikaani ja vaati paljon sairaalakäyntejä sekä huolenpitoa. En tuntenut pystyväni huoltamaan toista lasta yksinään tuossa tilanteessa. Varsinkaan kun minulla ei ollut ystäviä eikä sukulaisia joihin luottaa. Olin siis aivan yksin.
Lapsen teimme kun silloinen mies, väitti sellaisen haluavansa ja pakeni sitten ulkomaille. Sen jälkeen ei ole ketään miestä ollut vuosiin. Kymmenen vuotta meni ennenkuin tapasin nykyisen mieheni. Ehkä nyt pelkään, että taas käy samoin kuin joskus ennen. Ei kai sitä muuten niin ressais

 

["minä"]

No et olisi ollut mitenkään liian vanha saamaan lapsia esim. 5 vuoden päästäkään, mutta sullahan on lapsiluku täynnä eli mun mielestä et olisi "saanut" hankkiutua raskaakasi ollenkaan. Etenkin kun et näytä oikeasti lapsesta välittävän vaan mietit aborttia. Mitäs sit jos teette tän lapsen ja mies jättää sut tai kuolee vaikka vuoden päästä? Annatko lapsen/lapset pois, että saat elettyä omaa elämääsi (mitä se sitten onkaan, kun ilmeisesti lapset ei siihen kuulu)?

 

["minä"]

Lapsen teimme kun silloinen mies, väitti sellaisen haluavansa ja pakeni sitten ulkomaille. Sen jälkeen ei ole ketään miestä ollut vuosiin. Kymmenen vuotta meni ennenkuin tapasin nykyisen mieheni. Ehkä nyt pelkään, että taas käy samoin kuin joskus ennen. Ei kai sitä muuten niin ressais

Siis teet lapsia jos mies sellaisen haluaa ja jos miehellä muuttuukin mieli niin teet abortin??

 

[KaikkeaSitä-*]

Olisikohan osansa sillä, että mies on tajunnut, että taas tulee uusi elätettävä lisää. Jos siis hänen elätettävänään olet. Eri asia, jos suhde vakaa ja kestänyt kauankin, mutta kuulostaa siltä, että olet lähinnä hätävara miehelle, eikä hän halua kanssasi oikeasti ollakaan. Asia selviää varmasti sinullekin, kun hän taas lähtee kävelemään. Tai sinähän siitä varmasti lähdet, jos talo hänen nimissään.

 

["vieras"]

Nyt kyllä ottaa päähän!!! Tuntematta tilannettasi yhtään paremmin totean vaan että ota vastuu elämästäsi. Itse jäin yksin monen lapsen kanssa eikä todellakaan tullut vaikeasta tilanteesta huolimatta mielenkään tappaa tätä viimeisintä joka vielä mahassa asustaa.

 

[iipunen]

teet kärpäsestä härkäsen, mun ukko on vähän samanlainen... Tai siis, jos nyt oikein ymmärsin, miksi miehesi ei puhu asiasta. Pelkää, että on vielä mahdollisuus että raskaus menee kesken. Iloitsee varmasti sitten, kun vauva on oikeastikkin maailmassa.
Mun mies reagoi asioihin hillitysti, jos ei voi olla 100%sen varma vielä asiasta, eikä halua pahentaa tilannetta hehkuttamalla ja kylille huutelemalla, jos on vielä mahdollisuus että tulee mutkia matkaan... Mä kun taas oon sellanen, että innostun liikaakin asioista, mutta aina se ei ole niin hyvä, koska sitä pettyy todella paljon, kun jo kuvittelee elävänsä tilanteessa missä ei vielä olekaan, eikä se alunperin ollutkaan varmaa.

 

["jep"]

Nuo ovat sen verran isoja juttuja, etten ulkopuolisena rupea arvostelemaan.

Mutta mietin vaan, mikset voisi valmistua ammattiin, jos saat lapsen? Lapsihan voi parin vuoden päästä mennä hoitoon (makuasia, mutta 1-3 -vuotiaana), ja esikoisella on varmaan koulun puolesta jotain iltapäivätoimintaa, jos on sellainen erityislapsi, ettei voi lainkaan olla yksin. Silloin voisit hyvin opiskella päätoimisesti.

Tämä ei siis kannanottona siihen, mitä teet, mietin vaan, maalailetko nyt hiukan piruja seinille ajatellessasi, ettet voi mitään omaa tehdä ennen kuin kaikki lapsesi ovat täysi-ikäisiä. Miten tuon esikoisesi kanssa, kuinka "erityinen" hän on? Esim. autistisilla ja kehitysvammaisilla lapsillahan on mahdollisuus joskus viettää parin päivän jaksoja jossain hoitokodissa, mikä lienee hyvä ratkaisu, jos vanhempi/vanhemmat eivät muutoin saa lainkaan hengähtää. Ei kukaan jaksa vastuussa olemista 24/7. Myös kotihoitopalvelua on tuollaisissa tilanteissa käsittääkseni saatavilla.

 

[yuuuu]

No minä hyvin iloisesti ilmoittin miehelle asiasta, kun olimme talolla sisäseiniä maalaamassa, et "pitäisköhän tosta vierashuoneesta tehdä lastenhuone?" Mies tuumas et," jaa kannattaakohan?" Minä selventävästi tähän tuumasin, et sillä voi olla ehkä käyyttöö tuossa yhdeksän kuukauden päästä. Mies ei sanonut tähän mitään vaan jatkoi hommia...

Sittten se kysyy, että miks mulla on pahaolo ja oksettaa ja minä vastaan et ku oon raskaana, johon tuumaa et "Ai".
Sitten ku minä koetan että "laskeskelin tässä juuri, että tulokkaamme ajankohta on tosiaan tuossa minun syntymäpäivien aikaan, olispa jännää jos syntyi samana päivänä. Mies katto pitkään ja vastaa "Niin" ja "turha sitä on miettiä".

No melko kepeästi heitit tiedon asiasta, joka keskenmenojen jälkeen saattaa olla miehellesi kipeäkin. Kyllä mä ainakin olisin kertonut heti plussatestin jälkeen enkä tuolla tavalla sivulaiseessa niin, että miehelle jää vielä epäselväksi Tuon ensimmäisen "kertomisen" jälkeen, että ollaanko sitä raskaana vai ei.

Voisiko olla, että miehesi tuntee avuttomuutta, kun ei voi vaikuttaa mihnkään ja asiat tapahtavat sinulle (no näinhän se menee, kun vain naiset voivat raskautua). Se, että kerrot asiasta tuolla tavalla, saattaa saada miehesi tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi, voimattomaksi osallistumaan. Hän ei ehkä tiedä, milloin on ollut parhaat hetket yrittää, milloin olet tehnyt raskaustestin, milloin keskenmenon vaara pienenee jne... Mies kun on. Ota hänet enemmän osalliseksi ja anna aikaa toipua aikaisemmista menetyksistä. Osoita, että iloitset asiasta (jos nyt siis pystyt iloitsemaan), vaikka kaikki vielä onkin epävarmaa raskauden alkuvaiheessa. Kokekaa siis tuo epävarmuusaikakin yhdessä ja puhukaa asiasta, niin kummankaan ei tarvitse olla tietämätön, miten toinen suhtautuu.