Raskaana ja yksin

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Yksin89
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Y

Yksin89

Vieras
Mulle kävi niin, että raskaus huomattiin vasta "myöhään", kun kuukautiset tuli ihan normaalisti enkä osannut epäillä mitään.
Suhde meni poikki poikaystävän kanssa, oltiin oltu yhdessä 2 vuotta ja 2 kuukautta.
Hän oli vielä täysin kiinni ex-tyttöystävässään, vaikka erosivat liki vuosi ennen tapaamistamme. Pitivät tiiviisti yhteyttä ja olivat kuulemma "vanhoja hyviä ystäviä" kaikesta huolimatta.. Joskus halusivat olla kahdestaan, niin etten saanut tulla poikaystäväni luokse. Kun he halusivat "muistella vanhoja hyiä aikoja". Se satutti mua niin paljon. Se vaan tuntu niin pahalta. Mä koin koko seurustelun ajan, etten riittänyt hänelle ja että olisin hänelle aina se toinen nainen.

Olen nyt noin viidennellä kuulla ja aikaahan synnytykseen vielä on, mutta se pyörii päässäni päivittäin ja pahasti. En vielä tiedä, joudunko menemään synnytykseen yksin. Lähimmätkin sukulaiset asuvat kaukana. Kavereita ei enään juuri ole, ainakaan sellaisia joita voisin pyytää mukaan tulemaan. He katosivat ylimustasukkaisen miehen myötä.. Mikään doula ei ihan ajatuksenakaan houkuta.

Mua pelottaa tulevaisuus. Pelkään sitä että joudun aina olemaan ja selviämään yksi. Etten kokisi enään rakkautta muuta kuin lastani kohtaan. Ja ettei kukaan enään tahtoisi huolehtia minusta, lohduttaa tarvittaessa ja ottaa kainaloon. Kuka nyt haluaisi elämässään epäonnistuneen teininä paksuksi pamahtaneen yh-äidin vaimokseen?
Onko se totta että yksinhuoltajan on liki mahdotonta löytää mistään miestä, ainakaan hyvää sellaista?

Entä miten te muut yksin odottaneet olette pärjänneet? Onko kukaan ollut niin yksin kuin minä. Mulla kun juuri ei todellakaan ole mitään ystäviä, vain kavereita joita näen tosi harvoin. En ikinä ole ollut "sosiaalisesti suosittu" henkilö. Mua myös pelottaa mun psyykkinen hyvinvointi. Tunnen olevani enemmän ahdistunut kuin masentunut. Mulla on todettu nuorempana paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden- ja paikkojenpelko, lisäksi Adhd..
Kävin ennen terapiassa, mutta kaupunki ei suostunut enään uuteen maksusitoumuksiin. Julkisiin palveluihin on täällä yli 6kk jonot.
Tunnen olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Olen miettinyt itsemurhaa viimeviikkojen aikana useaan otteeseen. Lisäksi itken paljon ja usein, mielialat vaihtelevat. Kai se tämä kaikki kuuluu raskauteen.. niin mulle sairaanhoitaja vasta sanoi, kun en päässyt terveyskeskuksessa lääkärin vastaanotolle vaan hoitajan. Kaikki mielialanvaihtelut ja itsetuhoiset ajatukset ovat kuulema normaaleja, varsinkin kun suhde päättynyt. Tuntuu että elän jotain painajaista.. Ja älkää nyt pliis kiltit tulko sanomaan, että "Olisit käyttänyt ehkäisyä paremmin". Mä en jaksa nyt just mitään näsäviisastelua vaan tarvisin jotain apua.
Olen nyt 23 vuotias..
 
Mulle kävi niin, että raskaus huomattiin vasta "myöhään", kun kuukautiset tuli ihan normaalisti enkä osannut epäillä mitään.
Suhde meni poikki poikaystävän kanssa, oltiin oltu yhdessä 2 vuotta ja 2 kuukautta.
Hän oli vielä täysin kiinni ex-tyttöystävässään, vaikka erosivat liki vuosi ennen tapaamistamme. Pitivät tiiviisti yhteyttä ja olivat kuulemma "vanhoja hyviä ystäviä" kaikesta huolimatta.. Joskus halusivat olla kahdestaan, niin etten saanut tulla poikaystäväni luokse. Kun he halusivat "muistella vanhoja hyiä aikoja". Se satutti mua niin paljon. Se vaan tuntu niin pahalta. Mä koin koko seurustelun ajan, etten riittänyt hänelle ja että olisin hänelle aina se toinen nainen.

Olen nyt noin viidennellä kuulla ja aikaahan synnytykseen vielä on, mutta se pyörii päässäni päivittäin ja pahasti. En vielä tiedä, joudunko menemään synnytykseen yksin. Lähimmätkin sukulaiset asuvat kaukana. Kavereita ei enään juuri ole, ainakaan sellaisia joita voisin pyytää mukaan tulemaan. He katosivat ylimustasukkaisen miehen myötä.. Mikään doula ei ihan ajatuksenakaan houkuta.

Mua pelottaa tulevaisuus. Pelkään sitä että joudun aina olemaan ja selviämään yksi. Etten kokisi enään rakkautta muuta kuin lastani kohtaan. Ja ettei kukaan enään tahtoisi huolehtia minusta, lohduttaa tarvittaessa ja ottaa kainaloon. Kuka nyt haluaisi elämässään epäonnistuneen teininä paksuksi pamahtaneen yh-äidin vaimokseen?
Onko se totta että yksinhuoltajan on liki mahdotonta löytää mistään miestä, ainakaan hyvää sellaista?

Entä miten te muut yksin odottaneet olette pärjänneet? Onko kukaan ollut niin yksin kuin minä. Mulla kun juuri ei todellakaan ole mitään ystäviä, vain kavereita joita näen tosi harvoin. En ikinä ole ollut "sosiaalisesti suosittu" henkilö. Mua myös pelottaa mun psyykkinen hyvinvointi. Tunnen olevani enemmän ahdistunut kuin masentunut. Mulla on todettu nuorempana paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden- ja paikkojenpelko, lisäksi Adhd..
Kävin ennen terapiassa, mutta kaupunki ei suostunut enään uuteen maksusitoumuksiin. Julkisiin palveluihin on täällä yli 6kk jonot.
Tunnen olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Olen miettinyt itsemurhaa viimeviikkojen aikana useaan otteeseen. Lisäksi itken paljon ja usein, mielialat vaihtelevat. Kai se tämä kaikki kuuluu raskauteen.. niin mulle sairaanhoitaja vasta sanoi, kun en päässyt terveyskeskuksessa lääkärin vastaanotolle vaan hoitajan. Kaikki mielialanvaihtelut ja itsetuhoiset ajatukset ovat kuulema normaaleja, varsinkin kun suhde päättynyt. Tuntuu että elän jotain painajaista.. Ja älkää nyt pliis kiltit tulko sanomaan, että "Olisit käyttänyt ehkäisyä paremmin". Mä en jaksa nyt just mitään näsäviisastelua vaan tarvisin jotain apua.
Olen nyt 23 vuotias..

No voin ainakin yhteen kysymykseen vastata. Mun kaksi serkkua ovat yh-huoltajia ja heillä on vientiä enemmän kuin monella muulla! Joten sitä se ei ainakaan mielestäni katso. Miehet fiksuuntuvat, kun ikää tulee lisää ja jos he oikeasti tykkäävät jostakin naisesta, niin ei heitä aiemmat lapset haittaa :) Eikä maha, eikä pienet/riippu tissit yms. yms. mitä nuorilta miehiltä voi kuvitella. Eli nou hätä!
 
[QUOTE="meemi";26607945]No voin ainakin yhteen kysymykseen vastata. Mun kaksi serkkua ovat yh-huoltajia ja heillä on vientiä enemmän kuin monella muulla! Joten sitä se ei ainakaan mielestäni katso. Miehet fiksuuntuvat, kun ikää tulee lisää ja jos he oikeasti tykkäävät jostakin naisesta, niin ei heitä aiemmat lapset haittaa :) Eikä maha, eikä pienet/riippu tissit yms. yms. mitä nuorilta miehiltä voi kuvitella. Eli nou hätä![/QUOTE]

niin ja tarkennan vielä, että toinen nykyisin onnellisesti naimisissa ja toisella poikaystävä. Molemmat kunnon miehiä! Parempia, kuin lasten isät...
 
Pidä itsestäsi huolta henkisesti ja fyysisesti, niin ei ole ongelmia miehen saamisen suhteen :) Onnistui se mullakin. Ihana mies joka rakastaa lastani.

Onko adoptio poissuljettu asia?
 
Pidä itsestäsi huolta henkisesti ja fyysisesti, niin ei ole ongelmia miehen saamisen suhteen :) Onnistui se mullakin. Ihana mies joka rakastaa lastani.

Onko adoptio poissuljettu asia?

Voi herregyyd, sitä oot silti yksin synnyttämässä vaikka pois lapsen antaisikin.. Hyi tämmösiä ihmisiä, jotenkin puistattaa. "Anna se vaan pois, ei murhetta", ihan ku heittäis vauvansa vaan roskiin tyyliin poissa silmistä, poissa mielestä.. : /

Tosirakkauden löytää, fyysisestäkin kunnosta riippumatta. Ei kunnon miehet ole niin pinnallisia!

Et ole kovinkaan nuori edes enään, et mikään teini. Varmasti saat seuraa ja rakkautta (muultakin kuin lapselta) ennen pitkään, varsinkin kun vähiten sitä odotat :)
 
Mä odotin lastani yksin. Mä synnytin yksin, ilman tukuhenkilöitä tai doulaa. Mä tiedän osan niistä ajatuksista, jotka sulla pyörii nyt päässä.
Luo profiili ja laita yksityisviestiä, niin voin tsempata ja olla vertaistukena.
 
Heipä hei! Itse olen saanut nyt neljännen lapseni kokonaan yksin, koko odotusajan ja synnytyksen sekä vauva-ajan (nyt 4kk) olen ollut yksin.. Oikeastaan kokonaan ilman tukiverkostoja.

Synnytykseen voit ottaa äidin, siskon... Yksinkin siitä selviää, voit hyvin sanoa kätilölle että toivot läsnäoloa, koska olet yksinhuoltaja -minulla oli synnytyksessä ihana kätilö joka istui tuolille ja jutteli kanssani koko synnytyksen ajan!

Miehiä riittää, niitäkin, jotka pitävät lapsista. Älä sitä murehdi. Voit laittaa minullekin yksityisviestiä jos tarvitset vertaistukea :) Kova prässi se on, mutta kun siitä selviää, saa palkinnoksi jotain niin ihanaa.. lapsen, joka tarjoaa sinulle varauksettoman rakkautensa. Omaa pikkupoikaani kun katselen, tajuan etten minä ole se, joka tässä häviää, vaan isä joka ei halua tavata poikaansa ja jää näinollen paljosta paitsi..
 
http://kaksplus.fi/keskustelu/lapsen-saaminen/lapsettomuus/970473-yksinainen-nainen-keinohedelmoityksessa/sivu45.html#post26593822

Sinkkunaisilla on oma suljettu kerhonsa KenguRuu. Laita postia sinne, niin pääset mukaan hyvään porukkaan. Saat paljon tietoa ja tukea. Pk-seudulla on tapaamisia usein.

Yksin ei tarvitse olla synkkien ajatusten kanssa. Olen myös yksin saanut lapseni, synnytyksessä ilman tukihenkilöä ja myös ilman tukiverkkoa.
 

Yhteistyössä