Y
Yksin89
Vieras
Mulle kävi niin, että raskaus huomattiin vasta "myöhään", kun kuukautiset tuli ihan normaalisti enkä osannut epäillä mitään.
Suhde meni poikki poikaystävän kanssa, oltiin oltu yhdessä 2 vuotta ja 2 kuukautta.
Hän oli vielä täysin kiinni ex-tyttöystävässään, vaikka erosivat liki vuosi ennen tapaamistamme. Pitivät tiiviisti yhteyttä ja olivat kuulemma "vanhoja hyviä ystäviä" kaikesta huolimatta.. Joskus halusivat olla kahdestaan, niin etten saanut tulla poikaystäväni luokse. Kun he halusivat "muistella vanhoja hyiä aikoja". Se satutti mua niin paljon. Se vaan tuntu niin pahalta. Mä koin koko seurustelun ajan, etten riittänyt hänelle ja että olisin hänelle aina se toinen nainen.
Olen nyt noin viidennellä kuulla ja aikaahan synnytykseen vielä on, mutta se pyörii päässäni päivittäin ja pahasti. En vielä tiedä, joudunko menemään synnytykseen yksin. Lähimmätkin sukulaiset asuvat kaukana. Kavereita ei enään juuri ole, ainakaan sellaisia joita voisin pyytää mukaan tulemaan. He katosivat ylimustasukkaisen miehen myötä.. Mikään doula ei ihan ajatuksenakaan houkuta.
Mua pelottaa tulevaisuus. Pelkään sitä että joudun aina olemaan ja selviämään yksi. Etten kokisi enään rakkautta muuta kuin lastani kohtaan. Ja ettei kukaan enään tahtoisi huolehtia minusta, lohduttaa tarvittaessa ja ottaa kainaloon. Kuka nyt haluaisi elämässään epäonnistuneen teininä paksuksi pamahtaneen yh-äidin vaimokseen?
Onko se totta että yksinhuoltajan on liki mahdotonta löytää mistään miestä, ainakaan hyvää sellaista?
Entä miten te muut yksin odottaneet olette pärjänneet? Onko kukaan ollut niin yksin kuin minä. Mulla kun juuri ei todellakaan ole mitään ystäviä, vain kavereita joita näen tosi harvoin. En ikinä ole ollut "sosiaalisesti suosittu" henkilö. Mua myös pelottaa mun psyykkinen hyvinvointi. Tunnen olevani enemmän ahdistunut kuin masentunut. Mulla on todettu nuorempana paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden- ja paikkojenpelko, lisäksi Adhd..
Kävin ennen terapiassa, mutta kaupunki ei suostunut enään uuteen maksusitoumuksiin. Julkisiin palveluihin on täällä yli 6kk jonot.
Tunnen olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Olen miettinyt itsemurhaa viimeviikkojen aikana useaan otteeseen. Lisäksi itken paljon ja usein, mielialat vaihtelevat. Kai se tämä kaikki kuuluu raskauteen.. niin mulle sairaanhoitaja vasta sanoi, kun en päässyt terveyskeskuksessa lääkärin vastaanotolle vaan hoitajan. Kaikki mielialanvaihtelut ja itsetuhoiset ajatukset ovat kuulema normaaleja, varsinkin kun suhde päättynyt. Tuntuu että elän jotain painajaista.. Ja älkää nyt pliis kiltit tulko sanomaan, että "Olisit käyttänyt ehkäisyä paremmin". Mä en jaksa nyt just mitään näsäviisastelua vaan tarvisin jotain apua.
Olen nyt 23 vuotias..
Suhde meni poikki poikaystävän kanssa, oltiin oltu yhdessä 2 vuotta ja 2 kuukautta.
Hän oli vielä täysin kiinni ex-tyttöystävässään, vaikka erosivat liki vuosi ennen tapaamistamme. Pitivät tiiviisti yhteyttä ja olivat kuulemma "vanhoja hyviä ystäviä" kaikesta huolimatta.. Joskus halusivat olla kahdestaan, niin etten saanut tulla poikaystäväni luokse. Kun he halusivat "muistella vanhoja hyiä aikoja". Se satutti mua niin paljon. Se vaan tuntu niin pahalta. Mä koin koko seurustelun ajan, etten riittänyt hänelle ja että olisin hänelle aina se toinen nainen.
Olen nyt noin viidennellä kuulla ja aikaahan synnytykseen vielä on, mutta se pyörii päässäni päivittäin ja pahasti. En vielä tiedä, joudunko menemään synnytykseen yksin. Lähimmätkin sukulaiset asuvat kaukana. Kavereita ei enään juuri ole, ainakaan sellaisia joita voisin pyytää mukaan tulemaan. He katosivat ylimustasukkaisen miehen myötä.. Mikään doula ei ihan ajatuksenakaan houkuta.
Mua pelottaa tulevaisuus. Pelkään sitä että joudun aina olemaan ja selviämään yksi. Etten kokisi enään rakkautta muuta kuin lastani kohtaan. Ja ettei kukaan enään tahtoisi huolehtia minusta, lohduttaa tarvittaessa ja ottaa kainaloon. Kuka nyt haluaisi elämässään epäonnistuneen teininä paksuksi pamahtaneen yh-äidin vaimokseen?
Onko se totta että yksinhuoltajan on liki mahdotonta löytää mistään miestä, ainakaan hyvää sellaista?
Entä miten te muut yksin odottaneet olette pärjänneet? Onko kukaan ollut niin yksin kuin minä. Mulla kun juuri ei todellakaan ole mitään ystäviä, vain kavereita joita näen tosi harvoin. En ikinä ole ollut "sosiaalisesti suosittu" henkilö. Mua myös pelottaa mun psyykkinen hyvinvointi. Tunnen olevani enemmän ahdistunut kuin masentunut. Mulla on todettu nuorempana paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden- ja paikkojenpelko, lisäksi Adhd..
Kävin ennen terapiassa, mutta kaupunki ei suostunut enään uuteen maksusitoumuksiin. Julkisiin palveluihin on täällä yli 6kk jonot.
Tunnen olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Olen miettinyt itsemurhaa viimeviikkojen aikana useaan otteeseen. Lisäksi itken paljon ja usein, mielialat vaihtelevat. Kai se tämä kaikki kuuluu raskauteen.. niin mulle sairaanhoitaja vasta sanoi, kun en päässyt terveyskeskuksessa lääkärin vastaanotolle vaan hoitajan. Kaikki mielialanvaihtelut ja itsetuhoiset ajatukset ovat kuulema normaaleja, varsinkin kun suhde päättynyt. Tuntuu että elän jotain painajaista.. Ja älkää nyt pliis kiltit tulko sanomaan, että "Olisit käyttänyt ehkäisyä paremmin". Mä en jaksa nyt just mitään näsäviisastelua vaan tarvisin jotain apua.
Olen nyt 23 vuotias..
Eikä maha, eikä pienet/riippu tissit yms. yms. mitä nuorilta miehiltä voi kuvitella. Eli nou hätä!
