Raskaana olevat äidit - miten jaksatte uhmiksenne kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja liinu.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
L

liinu.

Vieras
Mulla on huono omatunto, kun korotan ääntä tuolle uhmikselle liian usein :( Tiedän, että hän vasta harjoittelee elämistä ja omaatahtoa, mutta välillä on niin vaikeaa, kun näen kyllä kasvoistaan, että ymmärtää kiellon varsin hyvin, mutta päättää olla noudattamatta sitä. Esimerkiksi tänään vei kupin pöydältä ja minä käskin hänen antaa sen heti takaisin. Säikähdin toki itsekin, että menee rikki. Menin kuitenkin ihan rauhallisesti lapsen luo ja pyysin antamaan, niin katsoi oikein silmiin ja heitti kupin minusta pois päin :( Sitten komensin taas kovalla äänellä, vaikkei kuppi mennytkään rikki. Tämän jälkeen otin syliin ja juteltiin, että miksi ei saa heittää (voi mennä rikki, äitiä harmittaa, pitää siivota, voi mennä sirpale jalkaan ja sattuu). Tätä lapsi ei kykene vielä ymmärtämään, kun on niin pieni vielä kuitenkin, mutta olen yrittänyt kertoa sanallisesti. Pyysin anteeksi, että huusin ja kehoitin lasta pyytämään anteeksi, ettei totellut.

Mutta taas se huono äiti-fiilis nostaa päätään. Tuntuu, etteivät monet muut hermostu lapsilleen koskaan. Mutta sitten jos siltä kantilta miettii, niin naapurinkin lapsi sitten aina mätkii meidän 2v nuorempaa lasta päähän nyrkillä aina kun äitinsä silmä välttää. Minä kyllä sitten sanon tuolle naapurin lapsellekin, että ei noin saa tehdä. En kuitenkaan haluaisi olla liian ankara, mutta en liian lepsukaan. Haluan, että lapseni oppii oikean ja väärän sekä hyvät käytöstavat, mutta joskus sorrun huutamaan lapselle, kun olen kieltänyt ja silti lapsi vain tekee uhmallaan.

Täällä mennään siis rv 33 ja uskon, että se vaikuttaa aika lailla käytökseeni - lähinnä siihen, miten pitkään jaksan kestää rauhallisena.

Miten teillä muilla?
 
Esikoinen oli kolmenvuoden uhmassa raskausaikana ja silloin oli itselläni kyllä pinna piukalla. Nyt kolmatta odottaessa pienempi on kahdenvuoden uhmassa ja kun uhmat on jo kerran käynyt läpi, toisen kiukku lähinnä nauruttaa. Oman kokemuspohjani kautta sanoisin, että se esikoisen uhma on siinä mielessä vaikein, kun se kaikki on itsellekin uutta, sillä toinen on meillä uhmannut paljon esikoista voimakkaamin ja hänenkin kiukkunsa oli suurta.
 
Meillä uhmaaja on jo 4v. Mulla rv 27+ menossa. Välillä jaksan välillä en. Helpottaa paljon, kun voin puhumalla selittää asioita. Mutta kyllä ottaa pienellä välillä silti koville, kun en pysty mm iskiaksen takia tekemään samoja asioita kuin ennen.
Mutta tuo lapsi on mun jälkeläinen, sen huomaa siinäkin, että on todella omapäinen. Joutuu urakalla välillä kovistelemaan, jotta asiat tapahtuu joten kuten.

Alkuraskaudesta kärsin todella kovasta pahoinvoinnista ja silloin oli hankalaa, kun minä makasin vessan lattialla yökkimässä ja muksu se keksi itselleen puuhaa milloin mitäkin.

Mut onneks mies otti vapaata töistä ja mä olin muutamaan otteeseen tipassa ja sit helpotti.
 
Mä en nyt tällä hetkellä ole raskaana, mutta kokemusta on jo 5 vuoden ajalta kun talossa on ollut yksi tai useampi uhmis samaan aikaan. Miksi koet huonoa omatuntoa lapsen komentamisesta? Minä ainakin olen ihan reippaasti korottanut ääntä ja reippaalla otteella vienyt lapsen pois tuhmuuksien teosta tai jäähylle, enkä todella pyytele anteeksi lapselta. Ja miksi sylittelet lasta, joka on juuri kiukustuksissaan ja uhmassaan meinannut rikkoa tavaran? Meillä ei huonosta käytöksestä saa tippaakaan positiivista huomiota ja lepertelyä... Aikas pian on kaikki 3 oppineet talon tavoille.
 
Ei kai siinä auta kuin opetella kärsivällisemmäksi. Ja ehkä ihan jokaiseen pieneen asiaan ei kannata puuttua, se vaan saa välillä lapsen just reagoimaan ärhäkästi. Tietenki käytöstavat pitää muistaa mutta esim. meillä annetaan lapselle vain sellaisia mukeja mitkä ei mene rikki ja jos lapsi ottaa mukin ja kuskailee sitä, sanon vaan että juo ja laitappa muki pöydälle ja kun laittaa niin kehun. On ehkä neutraalimpaa eikä provosoi lasta, kun ei tarvi antaa sulle vaan laittaa pöydälle. No en tiiä toimiiko tää kaikkiin mutta meillä toimii. Jos käskisin antaa mukin mulle, kyllä meilläki lapsi saattaa heittää sen lattialle koska oon huomannu että se provosoi jotenkin, lapsi ottaa sen käskynä. Ja uhmaikäinen opettelee omaa tahtoa.

Meillä on tosiaan auttanut se, että ei suoraan näytetä lapselle asennetta että sehän tehdään jos lapsi kieltäytyy jostain vaan ohjaillaan huomaamatta lasta niin ettei kuitenkaan käskytetä, se lisää vaan joskus vastarintaa :-D. Mutta kärsivällisyyttä vaan, opit varmaan vähitellen lukemaan lasta miten mikäkin asia kannattais tehdä että sujuu toivotulla tavalla.

En tiiä onko näistä neuvoista mitään apua. Mutta missään nimessä ei saa antaa lapsen päättää liikaa ja tehdä mitä haluaa, mutta vähän ohjaillen saa kyllä lapsen tekemään toivotulla tavalla.

Meillä on 2v uhmailija ja kaikki on ei :-D Välillä rasittaa mutta aika helposti oikeastaan sujuu kuitenki. Ja lisäksi 5kk vauva ja kolmaskin ois jo haaveissa muutaman kuukauden päästä niin ei vissiin hirveän rankkaa uhmaa kuitenkaan :-D (ainakaan vielä :-))
 
Olen samassa tilanteessa kohta 3-vuotiaan uhmiksen kanssa. Kohta LA ja pinna niin kireällä, että huono omatunto aina kun vähänkin korotan ääntä. Melkein joka päivä palaa hihat jostain enkä osaa säädellä omaa käytöstäni niin kuin pitäisi. Hankalaa se on ollut ennen raskauttakin, mutta nyt vielä korostunut. Tyttö on yhtä temperamenttinen kuin minäkin... En haluaisi olla yhtä "höveli" kasvattaja kuin oma äitini on ilmeisesti ollut, sain eilen nimittäin neuvon häneltä kun tyttö ei suostunut päikkäreille ja repi vaan tarroja seiniltä ym. että laita joku ohjelma pyörimään ja anna lepäillä sohvalla... Joo, palkitaan siitä huonosta käytöksestä ja tottelemattomuudesta!

Toivon, että tilanne ei ainakaan pahenisi kun vauva syntyy, vaikka kaikki varoitteleekin mustasukkaisuudesta. Pelkään, että kuinka hermoraunio sitä onkaan kahden kanssa...

Voimia ja jaksamista kaikille uhmisten kanssa!
 

Yhteistyössä