raskaus ja raivonpuuska-ahdistus

[rv20]

Rv 20:llä olen... Ja olen niin kypsä tähän kaikkeen Nyt vain itken. Ja itkettää sitä enemmän, kun mietin, että vauva jotenkin aistii nämä tuntemukseni masuun ja aiheutan hänellekin pahaa oloa...

Oon niin raivostunut muiden odotuksiin, toiveisiin.. Miten mun pitäisi tämä raskausaika olla... Miten mun pitäisi olla ahkera opiskelija nyt, kun mulla ei vielä lapsia ole... Itkettää yksi tosi vaikea tentti, mihin en enää viitsi lukeakaan kun en kuitenkaan sitä pääse läpi.

Mies on ihana, mutta en halua hänelle näistä tunteista avautua.

Mun tekisi mieli huutaa niin kovaa, rikkoa koko koti.
Jollain tasolla vähän itsetuhoisia ajatuksia.. Itkettää ja syyllistynyt olo siitä, että aiheutan vauvalle jotain oireita tästä, ja hän mietiskelee masussa, että mikäköhän äidillä hätänä....

Ja kaikenkeskellä mietin, että kun itsellä tälläsia tuntemuksia, niin miten musta voi koskaan tulla hyvä äiti?

 

[raivotar-mami]

Kuulostaa niin kovin tutulta!
Mulla oli raskausaikana JUURI SAMANLAISIA tunteita kuin sulla nyt.
Ja kauhea syyllisyys tietysti kun stressaan vauvaa niillä.
Mun kohdalla niitä vaan tuli. Sain itkupotkuraivarin kun kaupassa oli tietynlaiset pussit loppu ja ties mistä. Itkin ja olin raivona ja ahdistunut.

En siis osaa oikein auttaa sinua muuten, kuin kertomalla, ettet ole ainoa.
Luulen, että hormonitkin jotenkin tekee sen ja en osaa sanoa mikä kaikki muu.
Mulla oli semmonen olo kuin olisi pitänyt herttaisena silittää vauvanvaatteita, mutta sensijaan karjahtelin välillä kirosanoja ja paiskoin tavaroita.

Tsemppiä, tuo menee ohi!

 

[tuskastunut]

Mulla on rv42 meneillään ja alusta asti on raskaus tuntunut yhtä helvetiltä fyysisesti ja henkisesti. Olen vain yrittänyt pitää itseni jotenkin koossa vaikka työkykykin meni 4kk sitten. Kukaan ei tajua, että tämä ei ole kaikille mikään ihana kokemus. Päivästä toiseen kuuntelen samaa paskaa "ei sinne ole kukaan jäänyt" ja "lepää nyt kun vielä voit" nauti nyt vaan hiljaisuudesta kun voit". Olen selvästi ahdistunut ja masentunut tästä raskaudesta ja ihmiset vaan toitottaa tollasta paskaa mulle. Musta on torkeetä sanoa ihmiselle joka voi pahoin, että "nauti nyt vaan". Mitä ihanaa on siinä kun voi pahoin eikä asialle voi tehdä mitään. Jos olisin edes voinut olla töissä niin olisi olo parempi, mutta siihenkään en pystynyt. Nyt tämä "yliaika" romuttaa mua päivä päivältä vaan enemmän ja enemmän. En tiedä miten kestän enää sekuntiiakaan. Aamun aloitan vaan itkemällä ja en näe tälle loppua. Kukaan ei ota mua tosissaan. Koko raskaus on ollut elämäni kamalinta aikaa, se on aiheuttanut minulle pahan masennuksen ja valoa ei ole tunnelin päässä.
Mulla on vielä kamala pelko ollu alusta asti kohtukuolemasta ja kun tämä ei näytä syntyvän koskaan on pelko vaan pahentunut ja saanut kamalat mittasuhteet.
Mua vituttaa suuresti, että ihmiset eivät tajua, että toinen oikeasti kärsii. Ajatellaan vaan vauvaa ja kysellään siitä, minulla ei ole väliä.