Raskaus ja vaietut tunteet..... kokemuksia?

[hhhh]

Onkos täällä muita, jotka ei ole raskausaikana hehkunut onnea vaan käyneet läpi kenties synkkiäkin tunteita? Tuntuu ettei tästä hirveästi puhuta, tai esim. jossain mammaryhmässä ei paljon kehtaa avautua niistä nurjista puolista kun muut vaan toitottaa että "kunhan vauvalla kaikki on hyvin niin kestän mitä vaan" jnejne...

Minulla on nyt menossa toinen raskaus, tokalla kolmanneksella ollaan. En ole tähän mennessä nauttinut raskaudesta mitenkään. En tuntenut juuri mitään, kun näin sikiön ultrassa ruudulla. Olen voinut todella pahoin. 4 kuukauden krapula on vienyt voimat. Olen väsynyt ja alakuloinen. Synkimpinä hetkinä olen ajatellut että ihan sama vaikka tulis ulos juuri nyt koko sikiö, koska mikään muu ei vapauta minua näistä vaivoista. En tiedä miten jaksan loppuajan.

Jos vähääkään näistä koittaa neuvolassa, kavereille, sukulaisille tms puhua, niin taputellaan vaan olalle että koita kestää. Kyllä se loppuu viimeistään synnytykseen, heheheheeee. Kyllä se lopullinen palkinto on sen arvoinen! Sit siirrytään uuteen aiheeseen, kuten seuraavaan ultra-aikaan tai onkos vauvalle hankittu jo sitä tai tätä..

Kukaan ei ymmärrä eikä auta. Eikä ole soveliasta edes valittaa, koska kunnon äiti kestää mitä tahansa. Kohtalotovereita?

 

[vierass]

Onko vahinko raskaus? Onko lapsi kuitenkin haluttu? Tuntuuko sinusta että nuo tunteet eivät lopu lapsen syntymään?

Tietysti saa valittaa ja asioista pitääkin puhua.

 

[o o o o]

Mitä se apu ja tuki tai ymmärrys olisi jota kaipaat?

Minusta tuntuu että aika monet ymmärtää ettei raskausaika aina ole helppoa eikä maailman ihanin aikaa. Yritys lohduttaa voi hyvinkin olla sitä olalle taputtelua "koita kestää", "ohi raskausvaivat on aikanaan".

 

[hhhh]

Ei ole vahinkoraskaus, niin ehkä kovin hullua mutta tätä tehtiin vuoden verran. Ja keskenmenokin käytiin läpi ja itkettiin. Silti, koen raskausajan todella raskaana. Kyllä minä ajattelen pohjimmiltani että sitten kun vauva syntyy, kaikki unohtuu. Toisaalta pelkään että olen synnytyksen jälkeen niin fyysisesti ja henkisesti uupunut tästä odotusajasta, että sairastun lopulta johonkin masennukseen.

Juuri se on hirveää kun kukaan ei voi auttaa näihin fyysisiin vaivoihin. Ne vaan on ja pysyy. Ja sit tuntuu kurjalta kun ei ole ketään joka jakaisi ne samat ajatukset, jolle voisi purkaa ihan raa'asti kaiken. Pitää vaan hymyillä nätisti lohdutteluille ja "tsempata".

 

[Puuhippa]

Raskausaika oli elämäni synkintä aikaa, itkin päivittäin ja olin todella masentunut. Se loppui kuin seinään, kun lapsi syntyi. Lasta taas aloin ihan täysillä rakastamaan, kun hän ekan kerran hymyili minulle.

 

[Guide]

Minulla samat tuntemukset vaikka kaikki on hyvin. Ensimmäinen raskaus vielä. Aika shokkina nämä fiilikset tuli kun jotenkin ollut ruusuinen kuva raskausajasta ja meilläkin tämä on tekemällä tehty. Miltei kaikki masentaa, työ, koti, tulevaisuus... Kuitenkin on tunne, että synnytyksen jälkeen viimeistään elämä hymyilee taas.

 

[Nnbh]

Project mama -blogissa on käsitelty myös äitiyden nurjempia puolia. Blogin pitäjä ei ole nauttinut kirjoittamansa mukaan raskaus- ja pikkuvauva-ajasta ja on käsitellyt niitä kirjoituksissaan.

 

["123"]

Itsekin olen raskaana ja alkuraskauden oireet olivat todella helpot, ehkä sitten liian helpot?
En oikein tiedä mikä fiilis minulla on. En ole onnellinen, mutta en todellakaan epäonnellinenkaan.
Äitini kysyi että miten mies reagoi plussaan. Olin hetken hiljaa ja sanoin että, no ei hän reagoinut oikein mitenkään. Niinkuin en minäkään. Ollaan ihan tunteettomia tämän asian suhteen molemmat. Hankitaan kai tämä lapsi (ja seuraava, olen näin päättänyt ) ihan vain koska niin "kuuluu" tehdä. Mitään hölmöä kutsumanimeä en ole sikiölle keksinyt tai muutakaan sokerinhuuruista hömppäpömppää.
Jotenkin pelottaa että minkälainen shokki se sitten on kun lapsi on sylissä! :O

 

["..."]

Mulla oli eka raskaudessa olo hyvä,mieli huono. Tokaraskaudessa olo huono,mieli hyvä. Toki vaihteli olot ja mieli mutta kuitenki jälkeenpäin muistellen eka raskaus oli henkisesti tosi rankkaa. Monet kerrat mietin että onko se oikiasti muillaki tämmöstä samalaista. Olin aika järkyttynyt suorastaan,enkä kunnolla ees tajunnu sitä, jälkikäteen monet kerrat miettiny sitä raskausaikaa jotenkin säälien itseäni. Toisessa raskaudessa sitten mieli oli huomattavasti parempi, tai no joskus raivostutti ihan mielettömästi mutta sen raivon jälkeen oli taas nii hyvä mieli.
Tämmösiä kokemuksia mulla...

 

["Realisti"]

[QUOTE="123";30339729]Ollaan ihan tunteettomia tämän asian suhteen molemmat. Hankitaan kai tämä lapsi (ja seuraava, olen näin päättänyt ) ihan vain koska niin "kuuluu" tehdä. [/QUOTE]

Miksi ?!? Tiedäthän että se ei ole pakollista? Mitä hyvää ajattelet saavasi aikaan? Ainoa "hyvä" asia lasten tekemisessä on se, jos niitä ihan oikeasti todella paljon haluaa, ja on varma että nauttii lapsiperhe-elämästä, niin se voi olla (huom VOI olla) antoisaa. Jos sen kokee todella omaksi jutukseen, niin se saattaa ylittää vaikeudet ja harmit.

Mutta jos jo etukäteen asia on enintäänkin neutraali eikä ollenkaan positiivinen, niin... millähän ihmeellä elätte läpi yöhuudot, imetyksen, heräämiset, uhmat, murrosiän, kaikki ne helvetilliset vaikeudet jos/kun kyseessä on asia jota ette ihan oikeasti ole tosissaan halunneet ja kaivanneet? Olette ottaneet itsellenne noin 20 vuoden projektin, josta ei pääse eroon ja jossa teidän vastuullanne on oikea uusi ihminen, vaikka ette sitä edes kaivanneet?! Hulluutta.

 

["Tiiu"]

Itse olen käynyt läpi raskausajan masennuksen (diagnosoitiin vasta vauvan ollessa 4kk) ja siitä selviämisen. Voisin laittaa illemmalla viestiä jos haluat?

 

["123"]

[QUOTE="Realisti";30339809]Miksi ?!? Tiedäthän että se ei ole pakollista? Mitä hyvää ajattelet saavasi aikaan? Ainoa "hyvä" asia lasten tekemisessä on se, jos niitä ihan oikeasti todella paljon haluaa, ja on varma että nauttii lapsiperhe-elämästä, niin se voi olla (huom VOI olla) antoisaa. Jos sen kokee todella omaksi jutukseen, niin se saattaa ylittää vaikeudet ja harmit.

Mutta jos jo etukäteen asia on enintäänkin neutraali eikä ollenkaan positiivinen, niin... millähän ihmeellä elätte läpi yöhuudot, imetyksen, heräämiset, uhmat, murrosiän, kaikki ne helvetilliset vaikeudet jos/kun kyseessä on asia jota ette ihan oikeasti ole tosissaan halunneet ja kaivanneet? Olette ottaneet itsellenne noin 20 vuoden projektin, josta ei pääse eroon ja jossa teidän vastuullanne on oikea uusi ihminen, vaikka ette sitä edes kaivanneet?! Hulluutta.[/QUOTE]

Kyllä minä olen aina halunnut ne kaksi lasta, ainakin 10 vuotta ollut sama fiilis. Haluan nähdä heidän kasvavan ja niin pois päin. Mutta en nyt raskaana tunne sitä riemua ja intoa mitä täällä palstalla on oppinut että "pitäisi" tuntea. En toisaalta menisi kylläkään kenellekään sanomaankaan että sinä olet liian tunteeton etkä ole tarpeeksi iloinen tulevasta lapsesta. En usko että raskauden aikana pilvilinnoissa lentelevä nainen olisi yhtään sen parempi äiti kuin jalat maassa oleva.

 

[loogis-rationaali]

Täällä toinen realisti, joka on "hankkinut" lapset ilman sen suurempia vauvakuumeita ja tikittävää biologista kelloa. Raskaudet oli ok, mutta en ole jäänyt haaveilemaan niistä. Inhosin sitä jatkuvaa väsymystä, iskiasta ja neste turvotusta. Rakastan lapsiani ja olen tiukka äiti. Monet ovat kommentoineet, että olen heidän mielestään luonteva ja rento äiti. Minulla ei ole ollut pakkoa suorittaa äitiyttä ja riittää kun olen riittävän hyvä äiti omille lapsilleni.

Vauva-aika, uhmat eikä mitkään "vaiheet" ole olleet ylitsepääsemättömän vaikeita. Minä kasvatan lapsia, enkä opeta astrofyysikkoja tradenomin papereilla . Tietoa ja apua saa kun vaan kysyy. Minun mies osaa hoitaa lapsia siinä missä minäkin ja on samanlainen ajatusmaailmaltaan kuin minä. Hyvinhän nuo lapset kasvavat ja taitavat vielä olla onnellisia...

 

[Phoebsi]

Raskausaika oli elämäni synkintä aikaa, itkin päivittäin ja olin todella masentunut. Se loppui kuin seinään, kun lapsi syntyi. Lasta taas aloin ihan täysillä rakastamaan, kun hän ekan kerran hymyili minulle.

Minulle raskausajat on olleet elämäni kivuliainta aikaa. Olen myös kokenut, että äidin vaivat ohitetaan olan kohautuksella, ja joskus se tuntui jopa loukkaavalta. Itsekkäästi ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että äidin voinnin on oltava se tärkein sillä muuten mistään ei tulee mitään.

Minä koin mahaansa silittelevät riemuidiootit ahdistavina ihmisinä. Ihan kuin he olisivat olleet jotenkin irrallaan todellisuudesta tai jotain. Juurikin tuo lopussa se kiitos seisoo ja unohdat kaiken kun vauva syntyy ja aah ja iiih ja ihanaa! Sellaista käsittämätöntä silmien sulkemista siltä, että ei se nyt kaikkien mielestä ole niin ihanaa. Mutta samanlailla moni äiti sulkee silmänsä vauvan synnyttyäkin ties miltä kaikelta. Mitään pahaa ei ole, jos ei itse sitä missään näe.

Koita ap kestää, ainoa asia mikä minua todella lohdutti oli se, että aivan varmasti se tila ei kestä loppu elämää. Päivä alkoi paistaa risukasaan joskus parin viikon jälkeen lasten syntymästä. Onneksi synnytykset meni kuin oppikirjan mukaan molemmilla kerroilla ja lapset olivat suurin piirtein terveitä ja normaaleja.