rennompi äiti, huono äiti?

[äimänä...]

Moi,

olen 25- vuotias, ja minulla on 1v7kk ja 3,5kk tytöt. Olen heidän kanssaan kotona, tottakai- rankan alun jälkeen elämä alkaa nyt hiljalleen rauhoittua uomiinsa, arki on tasaista ja on taas aikaa ajatella ja tuntea.. Ja tuntuu pahalta

Onkohan mulla joku synnytyksen jälkeinen masennus, kun tuntuu et tunnen koko aika väärin kuopuksen kanssa? Esikon jälkeen kaikki oli uutta ja ihmeellistä, nyt hoitaminen menee vanhalla rutiinilla (väliä tosiaan vaan sen reilu 1v3kk, esikoinen oli vain reilu puolivuotias kun tulin uudestaan raskaaksi joten tuoreessa muistissa kaikki).. En sano että hoitaminen tympii tai mitään, koska se on mukavaa, ja osaan ja tunnen olevani varma vauvan käsittelyssä. Mutten jotenkaan osaa nauttiakaan. Tottakai ihastelen vauvan hymyjä ja uusia oppimisia, mutten ole pilvenreunalla kuten esikoisen kanssa. Tuntuu siis, että välittäisin vauvasta jotenkin vähemmän..?

Tuntuu, että koska en säiky jokaista vauvan inahdusta, soita jokaisesta mahanväänteestä lääkärille (kuten tein esikoisen kanssa) ja osaan lukea lastani, olen huono äiti, enkä huolehdi tarpeeksi. Ennen olin sydän syrjälläni kaikesta mahdollisesta, siis ihan perusflunssastakin, mutta nyt annan lasten sairastaa ja sitten parantua rauhassa, ilman että pelkäisin heidän kuolevan yön aikana. No, noroviruksen aikana vauva joutui 6-viikkoisena sairaalaan, silloin pelkäsin, mutta sen jälkeen olen ottanut paljon rennommin. Luulisi, että sitä osaisi nauttia siitä ettei tarvitse pingottaa kaikesta, ja osaa toimia, mutta ei... Tunnen jatkuvasti epäonnistuvani äitiyden tunteessa, en sen käytännön toteutuksessa. Tunnen että tunnen väärin, kun kaipaan kuopuksen syntymän jälkeen (lapset on nyt näillä näkymin tehty) reilusti enemmän omaa aikaa, ystäviä, aikuista seuraa ja ajatuksia kuin esikon jälkeen, jolloin koin olevani ÄITI, pelkkä ÄITI, ja olin aivan haltioissani siitä. Nyt tunnen olevani myös nainen, enkä saisi!

Vauva kasvaa, syö, ottaa kontaktia ja on kaikin puolin ihana pienokainen, mutta minä en tunne olevani hyvä pienen vauvan äiti, koska mulla on omia ajatuksia. Käyn neuvolapsykologilla, mutta nyt on taas heikko hetki, kun laitoin vauvan nukkumaan, ja tunsin helpotusta, kun pääsen käymään facebookissa enkä istu kyynel silmässä tuijottamassa pientä nukkuvaa.

 

[onneks olkoon]

Sä olet sujut itses kanssa, kun olet kokonainen nainen, etkä vain yksi osa itsestäsi, joka on se äiti.

 

[meah]

:hug:

Mä en ollut esikoisenkaan kanssa kovin hysteerinen hössöttäjä, mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että kerta kerralta vähemmän.
En mä silti ole koskaan ajatellut olevani sen huonompi äiti. Sen ekan jälkeen vaan on se varmuus ja rutiinit, joihin vauva on tullut mukaan. Eikä niin, että vauva pistää koko paletin ihan uusiksi, niin kuin se ensimmäinen.

Nyt neljättä odottaessa en ole juuri uhrannut ajatustakaan raskaudellekaan. Pötsi on tossa, kulkee mukana ja hidastaa menoa.
Syntyy aikanaan, ja katsotaan millainen tyyppi tulee. Eiköhän se siinä kulje mukana sittenkin.

Ja ihan todella, mulla on "omiakin" ajatuksia, jotka ei liity lapsiin tai vauvoihin millään lailla. Ja saa ollakin.

 

[äiti minäkin]

Sä nyt jotenki liikaa vertailet omaa käytöstä ykkösen ja kakkosen välillä. Tunnet huonoa omaatuntoa kun et reagoi kaikkeen samoin kuin ykkösen kohdalla. Epäilet kenties että välität jotenki vähemmän?? Mutta musta on hyvin luonnollista, että äidillä varmuus ja itseluottamus on jo toista luokkaa toisen lapsen kanssa. Kolmannen kanssa kaikki sujuu vielä enemmän omalla painollaan. Eli lakkaa murehtimasta ja ole reilusti rennompi äiti! Ei siinä ole mitään väärää! Ei se lapsi siitä kärsi vaikka et murehdikaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta niin kuin ekan kohdalla meillä useimmilla on tapana!

 

[Lex]

Olet normaali :hug:

Ota sitä omaa aikaa ja nauti elämästä kokonaisuutena. =)

 

[vieras]

Rento äiti, hyvä äiti

Lapsi vaistoaa äidin tunnetilat. Sairaalle lapselle on vaan pahempi, jos äiti on ihan sydän syrjällään ja pelkää lapsen kuolevan. Rauhallisen, luottavaisen ja rennon äidin kanssa lapsenkin olo on turvallisempi. Lapsen psyykelle ei myöskään ole kauhean hyväksi se, että äidin koko maailma pyörii hänen ympärillään verrattuna tilanteeseen, että lapsi on vain osa äidin elämää saaden kuitenkin hyvää hoitoa, ei sen keskipiste.

 

[Madicken04]

Sä nyt jotenki liikaa vertailet omaa käytöstä ykkösen ja kakkosen välillä. Tunnet huonoa omaatuntoa kun et reagoi kaikkeen samoin kuin ykkösen kohdalla. Epäilet kenties että välität jotenki vähemmän?? Mutta musta on hyvin luonnollista, että äidillä varmuus ja itseluottamus on jo toista luokkaa toisen lapsen kanssa. Kolmannen kanssa kaikki sujuu vielä enemmän omalla painollaan. Eli lakkaa murehtimasta ja ole reilusti rennompi äiti! Ei siinä ole mitään väärää! Ei se lapsi siitä kärsi vaikka et murehdikaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta niin kuin ekan kohdalla meillä useimmilla on tapana!

Noin juuri. Nauti mielummin siitä ettei tarvi enää stressata hirveästi kaikesta turhasta. Luksusta on juuri se että osaa ottaa asiat rennosti.

 

[ap]

Sä olet sujut itses kanssa, kun olet kokonainen nainen, etkä vain yksi osa itsestäsi, joka on se äiti.

Niin, totta.. Siksi tää on vaan niin hirveän tunne, koska esikoisen jälkeen sain kuvan, että NAINEN on yhtä kuin ÄITI, ja piste... Se äidiksi tuleminen oli niin huumaavaa.

 

[Mamama]

Minulla ei ole kuin yksi lapsi, joten omaa kokemusta ei ole. Voisin kuitenkin kuvitella, että käyttäytyisin juuri samalla tavalla, eli osaisin ottaa rennommin. Olet varmasti hyvä äiti myös kuopuksellesi

 

[ap]

Olet normaali :hug:

Ota sitä omaa aikaa ja nauti elämästä kokonaisuutena. =)

Mutmut.. mitä jos vauva luulee, etten rakasta sitä?? Se on se suurin pelkoni

 

[Madicken04]

Sä olet sujut itses kanssa, kun olet kokonainen nainen, etkä vain yksi osa itsestäsi, joka on se äiti.

Niin, totta.. Siksi tää on vaan niin hirveän tunne, koska esikoisen jälkeen sain kuvan, että NAINEN on yhtä kuin ÄITI, ja piste... Se äidiksi tuleminen oli niin huumaavaa.

Äsh, nuo tunteet vaan muuttuvat. Itse en esikoisen kanssa turhia stressaillut, mutta tosissaan sen vauva-ajan elin niin tiukasti kiinni toisessa ettei oikeastaan ollutkaan kaipuuta minnekään muualle. Meillä on lapset ihan samalla ikäerolla kuin teilläkin ja pakko myöntää että kuopuksen vauva-aikana sitä osasi jo ihan erilailla nauttia hetkistä ilman vauvaa jne.

En sano että olisin välittänyt hänestä vähemmän, mutta jollain lailla sitä alkoi kaivata elämään muutakin kuin pelkän vauvan. Ehkä se kotona vietetty aikakin oli tehnyt tehtävänsä, esikoisen kohdalla olin vain niin odttanut että pääsen äitiyslomalle ja nautin täysillä jo siitäkin että sain vain olla kotona ja omistautua vauvalle.

Esikoisen kohdalla tietty arkikin oli helpompaa kun ei ollut kuin se yksi vauva. Kuopuksen kohdalla taas työtä oli enemmän ja ehkä senkin takia alkoi arvostaa pieniä taukoja ja nähdä itseään vähän muustakin näkökulmasta. Jotenkin se huuma alkoi hellittää ja tosissaan kun mies jäi koti-isäksi kuopuksen täyttäessä vuoden olin jo tyytyväinen kun pääsin takaisin töihin. Esikoisen kohdalla sama olisi tungtunut mahdottomalta ajatukseltakin.

 

[ap]

Sä olet sujut itses kanssa, kun olet kokonainen nainen, etkä vain yksi osa itsestäsi, joka on se äiti.

Niin, totta.. Siksi tää on vaan niin hirveän tunne, koska esikoisen jälkeen sain kuvan, että NAINEN on yhtä kuin ÄITI, ja piste... Se äidiksi tuleminen oli niin huumaavaa.

Äsh, nuo tunteet vaan muuttuvat. Itse en esikoisen kanssa turhia stressaillut, mutta tosissaan sen vauva-ajan elin niin tiukasti kiinni toisessa ettei oikeastaan ollutkaan kaipuuta minnekään muualle. Meillä on lapset ihan samalla ikäerolla kuin teilläkin ja pakko myöntää että kuopuksen vauva-aikana sitä osasi jo ihan erilailla nauttia hetkistä ilman vauvaa jne.

En sano että olisin välittänyt hänestä vähemmän, mutta jollain lailla sitä alkoi kaivata elämään muutakin kuin pelkän vauvan. Ehkä se kotona vietetty aikakin oli tehnyt tehtävänsä, esikoisen kohdalla olin vain niin odttanut että pääsen äitiyslomalle ja nautin täysillä jo siitäkin että sain vain olla kotona ja omistautua vauvalle.

Esikoisen kohdalla tietty arkikin oli helpompaa kun ei ollut kuin se yksi vauva. Kuopuksen kohdalla taas työtä oli enemmän ja ehkä senkin takia alkoi arvostaa pieniä taukoja ja nähdä itseään vähän muustakin näkökulmasta. Jotenkin se huuma alkoi hellittää ja tosissaan kun mies jäi koti-isäksi kuopuksen täyttäessä vuoden olin jo tyytyväinen kun pääsin takaisin töihin. Esikoisen kohdalla sama olisi tungtunut mahdottomalta ajatukseltakin.

Mielenkiintoisia pointteja.. Tunnut vahvemmalta ihmiseltä kuin minä, tai ainaki omanarvontuntoisemmalta. Mietin että oonko tosiaa jotenkin masentunu tjt ku tän takia mieli maassa about koko aika. Tuntuiko susta että juniori olisi saanut vähemmän rakkautta?

 

[don't worry]

Olet normaali :hug:

Ota sitä omaa aikaa ja nauti elämästä kokonaisuutena. =)

Mutmut.. mitä jos vauva luulee, etten rakasta sitä?? Se on se suurin pelkoni

Olet hyvä äiti. Katso vauvaa silmiin ja anna sen katsoa sinua ja pidä sitä lähelläsi niin huomaat että rakastuttte toisiinne!
Mullakin oli kuopuksen kanssa vähän suhtautumisongelmia, mutta kun aina välillä saa olla sen kanssa rauhassa ja vaan katsoa sitä ja maata sen vieressä niin kyllä siinä sydän lämpenee. Ja kuopuksella on lisäksi isosiskon rakkauskin!!!

 

[ap]

Kiitos kaikille ihanista sanoista ja lohdusta. Vielä kun saisin kaiken uppoamaan päähäni.. Tiistaina on anoppi luvannut ottaa esikoisen hoitoon koko päiväksi, että saan olla vain vauvan äitinä hetken... Ehkäpä en vaan ole vielä hyväksynyt, että elämä on muuttunut, ja mä kanssa vauvan myötä. Tullut uudestaan äidiksi, enkä ole se sama kuin pelkän esikoisen kanssa. Kaikki tuli vaan jotenki niin äkkiä...

 

[Madicken04]

Mielenkiintoisia pointteja.. Tunnut vahvemmalta ihmiseltä kuin minä, tai ainaki omanarvontuntoisemmalta. Mietin että oonko tosiaa jotenkin masentunu tjt ku tän takia mieli maassa about koko aika. Tuntuiko susta että juniori olisi saanut vähemmän rakkautta?

En usko että olisi vähemmälle rakkaudelle jäänyt. Myönnän kylä että esikoisen odotus ja syntymä sekä vauva-aika olivat minulle kokemuksina isompia ja mullistavampia kun kaikki oli niin uutta ja odotettua, kakkosen kohdallahan se meni "vanhasta tottumuksesta". Molemmissa puolensa, mutta uskon että kakkosen kohdalla olin kuitenkin tavallaan rennompi ja sen myötä omalla tavallaan parempikin äiti.

Esikoisen kohdalla kun oli aikaa ja mahdollisuus sitä omistautui hänelle, imetyshetkille yms enemmän. Kuopuksen kohdalla sitä pystyi jo tekemään muutakin samalla ja silti olemaan lapselle läsnä. Se tuntui jotenkin luonnollisemmalta äitiydelta ja suhteelta, kaikki meni vain omalla painollaan vaikka hän vauvana olikin isoveljeään huomattavasti haastavampi.

Jos lapsista täytyy sanoa kuka on enemmän äidin ja kuka isän niin esikoinen on äidin poika ja kuopus isin tyttö. Noin meillä osuu paremmin kaikki palat kohdalleen, mutta toki molemmat vanhemmat rakastetaan kumpaakin lasta yhtä lailla. Kuopuksesta löydän tänä päivänä pelottavankin paljon itseäni. Olen hänen kanssaan tuossa taapero/leikki-iässä käynyt läpi vaikeampia hetkiä ja tunteita mitä esikoisen kanssa, mikä taas osaltaan on syventänyt välejämme. =)

Mielestäni tuota kumpaa lasta rakastaa tai kummasta välittä enemmän on melkoisen turha pyöritellä. Eiköhän valtaosa vanhemmista kuitenkin rakasta molempia lapsia koko sydämestään, vaikkakin tunteet ja suhteet voivat olla erilaisia. Samoin senhetkiset perhe- ja elämäntilanteet määrittelevät sitä millä lailla äiti omistautuu lapselleen. Eikä lapsi todellakaan jää miettimään mahtoiko äiti silloin joskus vauva-aikana huomioida toista vähän enemmän jne.

 

[Madicken04]

Kiitos kaikille ihanista sanoista ja lohdusta. Vielä kun saisin kaiken uppoamaan päähäni.. Tiistaina on anoppi luvannut ottaa esikoisen hoitoon koko päiväksi, että saan olla vain vauvan äitinä hetken... Ehkäpä en vaan ole vielä hyväksynyt, että elämä on muuttunut, ja mä kanssa vauvan myötä. Tullut uudestaan äidiksi, enkä ole se sama kuin pelkän esikoisen kanssa. Kaikki tuli vaan jotenki niin äkkiä...

Onko teillä useammin mahdollisuutta saada lastenhoitoapua esikoiselle anopilta? Tai voiko miehesi viettää aikaa esikoisen kanssa niin että saisit itse keskittyä vauvaan?

 

[Dynamiitti]

Olen kai ollut aina myös samanlainen. Esikoisenkin kohdalla monet ihmetteli miten en koskaan stressaa mistään ja teen kaiken niin "luonnostani". Vähän ihmettelin että mitä pitäs sitten stressata. Kai se johtui siitä kun äitini on ollut aina hirveän yliherkkä panikoimaan kaikesta ja ylisuojeleva ollut niin siitä on itselleni jäänyt eräänlaiset traumat. Kaikkea muuta kuin kivaa jos oma äiti saa kaikesta mahdollisesta jo ennakkoon sätkyn. Ei voi kunnolla liikahtaakaan. :/

Olen itse kai koittanut alitajuisesti välttää kaikkea sellaista ja mennä ihan vaistolla eikä oppikirjan mukaan. Kyllä se toimii kun vain haluaa. Kaikesta voi myös ottaa stressiä jos haluaa. Rento on eri asia kuin välinpitämätön. Osaan minäkin stressata jos siihen on oikeasti syytä mutta aika paljon on karsiutunut pois kaikkia turhia kelailuja ja joskus kyllä tulee mietiettyä olenko vain rutiiniäiti? On nimittäin aika paljon päiviä että sitä vain hoitaa asiat alta pois muttei ehdi juurikaan muuta. Ueamman lapsen kanssa ei siksi enää paljon turhia jää miettimään kuten pelkän esikoisen kanssa koska on tietty tahti päällä koko ajan.

 

[Madicken04]

Jäin vielä miettimään noita vauva-aikojen eroja. En siis mielestäni stressannut esikoisen aikana turhia, ja sitä mieltä ovat olleet muutkin ketkä noita aikoja ovat muistelleet. Osasyynä ehkä se etten muutenkaan ole (ainakaan päällepäin) stressaavaa tyyppiä ja toisaalta esikoisen kohdalla menivät asiat nurin perin ja takaisin jonkun kerran ihan syntymänsä ja ensimmäisten elinvuorokausiensa aikana että pikku-jutut tuntuivat enää pikkujutuilta. Esikoisella todettiin downin syndrooma ja mm ensimmäisenä kesänä saatiin viettää paljon aikaa infektio-osastolla jne, eli sitä vaan nautti siitä kun oli tavallisia päiviä mitä sain lapsen kanssa olla kotona.

Mutta se mikä oli "ongelmani" oli varmaan se että olin tuolloin melkoinen suorittaja. Tai siis vaadin että monet asiat pitää mennä ja olla niin kuin haluan, jollain lailla se lapsenhoito ja kodinhoito olivat kuin työni jossa pidin vaatimustasoa korkealla. Okei, sen yhden lapsen kanssa tuo onnistuikin mutta kun lapsia oli kaksi ja kuopus vauvana vaativa niin oli pakko alkaa antaa periksi.

Ja jollain lailla olen kokenut sen vapauttavaksi. Esikoisen kanssa asiat olivat täydellisiä ja on paljon hyviä, kauniita muistoja, mutta silti kuopuksen kohdalla ne hetket olivat ehkä enemmänkin elämänmakuisia - niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikki oli vain luonnollisempaa ja loppupelissä uskon sen olevan lapselle parempi kuin nuo taydellisen rauhalliset hetket ja viimeisen päälle siisti koti.

 

[täh]

kaikilla on noin. hullua ett olet mennyt psykologille asian takia.
2 lasta on työtä. kovaa työtä aamusta iltaan. silloi kaipaa omaa aikaa ja ei jaksa ihastella.

kaikki nauttivat ekasta lapsesta. kaikki on uutta ihanaa ja työtä ei yhdessä ole paljon.
eikö sillä psykologilla ole lapsia vai miten ei ole sanonut sinulle että olet ihan normaali.

 

[koppis]

Mä osasin relata vasta kolmannen kanssa ja on ollut ihanaa aikaa! Olisinpa ollut rennompi jo kahden ekan kanssa. Sinä ap et kuulosta yhtään epänormaalilta, päinvastoin! Älä enää murehdi tuota asiaa.

 

[riepuriia]

sä olet normaali, terve järkinen äiti joka on esikoisesta oppinut jotain ja nyt toimit niin kuin parhaakasi teidät ja katsot.
ei se rakkautta vähennä, ettei enää hötkyile :hug:

 

[samoja tuntemuksia]

Nostanpa tätä ketjua, kun osui silmään.

Ap: itselläni on ollut samanlaisia ajatuksia jo odotusaikana.

Olen itse kokenut äidinrakkauden vahvasti huolehtimiseksi ja jostain syystä minusta äidinrakkaus on sitä, että olen kuin haukka jatkuvasti varmistamassa, että jälkeläiseni säilyy elossa. Esikoisen äitiyspakkausta avatessani pudotin yhden sukista lattialle pestyäni sen, ja pesin sen uudestaan. Tuttipulloja keittäessäni olin jopa neuroottinen - jos keitetty pullo hipaisi vaikka tiskirättiä, keitin sitä uudestaan. Ensimmäinen lapseni muksahdus seinää vasten oli myös mieleenpainuva. Kaikki nämä hätäilyt koin kuitenkin jotenkin mielihyvää tuottavina - tavallaan mitä enemmän elämäni pyöri esikoisen ympärillä, sitä varmempi olin siitä, että olen todella upean lapsen se ainoa oikea äiti.

Toista lasta odottaessani aloin huomata samaa ristiriitaa kuin sinäkin. Ensinnäkin esikoinen oli päiväkodissa ja sairastin ensimmäisen flunssan jo raskauskuulla 4. Esikoisesta en ollut kipeänä kertaakaan. Kun pesin vauvaa varten esikoisen sideharsoja, huomasin yhdessä vanhan tahran, mutta kelpuutin kyseisen harson kuopuksellekin. Ja kun kuopuksen liikkeet mahassa vähenivät eräänä päivänä, seurailin rauhallisena tilannetta, enkä puhunut itseäni sisään polille kuten esikoisesta, jolloin minusta mitattiin veriarvoja yms.

Näin on siis käynyt, että olen ollut rennompi tällä kertaa. Odotusajasta on vähemmän valokuvia, viikot eivät tahdo pysyä tarkalleen muistissa, enkä kirjoita odotuksesta blogia. Olen syönyt tiettyjä ruokia, joita kartoin esikoisesta (vaikkeivät kiellettyjen listalla olekaan).

Olen miettinyt paljon syitä sille, miksi huolehtimisen eriarvoinen jakautuminen rasittaa minua. Ja olen mielestäni löytänyt sille syyn.

Itselläni on rennot vanhemmat, jotka eivät hätääntyneet silmissäni juuri koskaan. Jos minulla oli kuumetta tai vaikka polvet ruvella, he pysyivät rauhallisina. Jos koulussa kiusattiin, he eivät menneet ihan suunniltaan. Joskus tuntui, että hätäni oli suurempi kuin he tajusivatkaan. Olisin halunnut tuntea, että he olisivat kerran pelastaneet minut pulasta, mutta he luottivat minuun ja seurailivat tilannetta. Rentojen vanhempien (sanoisinko anti-curling/anti-helikopterivanhempien) ansiosta minusta tuli hyvin omatoiminen, aktiivinen, pärjäävä ja sanoisinko myös menestyvä. En pelännyt elämässäni liikoja, itsetuntoni on hyvä ja luovin monesta tilanteesta omin avuin. Tunsin kuitenkin kauan tietynlaista katkeruutta vanhemmilleni, jotka olivat silmissäni liian heikkoja puolustaakseen minua - ja tunsin jopa, että he eivät välittäneet. Mietin monesti, olisinko saanut heistä koskaan apua ja turvaa, jos olisin oikeasti ollut jossain ylitsepääsemättömässä pulassa, vaikkapa hukkumassa jokeen? Tämä asia painoi mieltäni, koska näyttö puuttui.

Myöhemmin selvisi että vanhempani olivat monesti hyvin huolissaan minusta. Kun soitin ulkomailta ja kerroin loukanneeni jalkani, he kuulostivat puhelimessa hyvin tyyneltä, vain rauhoittelivat. Tosiasiassa he olivat puhelun jälkeen olleet kaksi tuntia keittiön pöydän ääressä ja puineet asiaa ja valvoneet seuraavan yön. Kun minusta tuli äiti, moinen tyyneys herätti katkeria muistoja - tunsinhan itse kovaa hätää lapseni kolhuista. Aloin epäillä jopa, etteivät he tykänneet minusta. Onneksi puhuin asiat läpi heidän kanssaan ja selvisi, että he olivat olleet todella neuvottomia ja hädissään puolestani, mutta tiesivät, että paras keino rauhoittaa oma lapsi ja auttaa häntä toiseen maahan on itse pysyä rauhallisena, rauhoitella lasta ja jäädä seuraamaan tilannetta. Lapsen roolissa en kuitenkaan nähnyt heidän hätäänsä ja tulkitsin sen rakkauden puutteeksi siinä vaiheessa, kun itsestäni tuli äiti ja huomasin olevani usein sydän syrjällään. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Luulisin siis, että ap taidat kaivata ehkä jotain tällaista. Että olet jäänyt joskus yksin avuttomana lapsena, ja vanhemmat eivät ole aivan vakuuttaneet sinua kysystään huolehtia sinusta. Kompensoit tätä "rakkausvajetta" helikopteroimalla ja tuntemalla, että se on rakkauden osoittamista lasta kohtaan.

Lapsi ei kuitenkaan hyödy äidin murheista, huolesta ja hysteriasta. Esikoiset ovatkin käsittääkseni mm. neuroottisempia ja allergisempia kuin kuopukset, johtuen ilmeisesti vanhempien ylihuolehtivaisuudesta ja kontrollista.

Sekin olisi hyvä sisäistää, että vain esikoinen tekee vanhemmat. Kokemusta ei tule toista kertaa. Lapsesi on syntynyt perheeseen, jossa on jo äiti ja isä.

Lapsi tuntee itsensä rakastetuksi silloin, kun hänen omiin tarpeisiinsa vastataan. Jos vanhempi hoitaa lapsensa kautta omia vaillinaiseksi jääneitä rakkauden puutteitaan (esim. juuri huolehtimalla, koska hänestä ei huolehdittu riittävän "sydän syrjällään"), ei se välttämättä tee lapsen oloa rakastetuksi.