Ä
äimänä...
Vieras
Moi,
olen 25- vuotias, ja minulla on 1v7kk ja 3,5kk tytöt. Olen heidän kanssaan kotona, tottakai- rankan alun jälkeen elämä alkaa nyt hiljalleen rauhoittua uomiinsa, arki on tasaista ja on taas aikaa ajatella ja tuntea.. Ja tuntuu pahalta
Onkohan mulla joku synnytyksen jälkeinen masennus, kun tuntuu et tunnen koko aika väärin kuopuksen kanssa? Esikon jälkeen kaikki oli uutta ja ihmeellistä, nyt hoitaminen menee vanhalla rutiinilla (väliä tosiaan vaan sen reilu 1v3kk, esikoinen oli vain reilu puolivuotias kun tulin uudestaan raskaaksi joten tuoreessa muistissa kaikki).. En sano että hoitaminen tympii tai mitään, koska se on mukavaa, ja osaan ja tunnen olevani varma vauvan käsittelyssä. Mutten jotenkaan osaa nauttiakaan. Tottakai ihastelen vauvan hymyjä ja uusia oppimisia, mutten ole pilvenreunalla kuten esikoisen kanssa. Tuntuu siis, että välittäisin vauvasta jotenkin vähemmän..?
Tuntuu, että koska en säiky jokaista vauvan inahdusta, soita jokaisesta mahanväänteestä lääkärille (kuten tein esikoisen kanssa) ja osaan lukea lastani, olen huono äiti, enkä huolehdi tarpeeksi. Ennen olin sydän syrjälläni kaikesta mahdollisesta, siis ihan perusflunssastakin, mutta nyt annan lasten sairastaa ja sitten parantua rauhassa, ilman että pelkäisin heidän kuolevan yön aikana. No, noroviruksen aikana vauva joutui 6-viikkoisena sairaalaan, silloin pelkäsin, mutta sen jälkeen olen ottanut paljon rennommin. Luulisi, että sitä osaisi nauttia siitä ettei tarvitse pingottaa kaikesta, ja osaa toimia, mutta ei... Tunnen jatkuvasti epäonnistuvani äitiyden tunteessa, en sen käytännön toteutuksessa. Tunnen että tunnen väärin, kun kaipaan kuopuksen syntymän jälkeen (lapset on nyt näillä näkymin tehty) reilusti enemmän omaa aikaa, ystäviä, aikuista seuraa ja ajatuksia kuin esikon jälkeen, jolloin koin olevani ÄITI, pelkkä ÄITI, ja olin aivan haltioissani siitä. Nyt tunnen olevani myös nainen, enkä saisi!
Vauva kasvaa, syö, ottaa kontaktia ja on kaikin puolin ihana pienokainen, mutta minä en tunne olevani hyvä pienen vauvan äiti, koska mulla on omia ajatuksia. Käyn neuvolapsykologilla, mutta nyt on taas heikko hetki, kun laitoin vauvan nukkumaan, ja tunsin helpotusta, kun pääsen käymään facebookissa enkä istu kyynel silmässä tuijottamassa pientä nukkuvaa.
olen 25- vuotias, ja minulla on 1v7kk ja 3,5kk tytöt. Olen heidän kanssaan kotona, tottakai- rankan alun jälkeen elämä alkaa nyt hiljalleen rauhoittua uomiinsa, arki on tasaista ja on taas aikaa ajatella ja tuntea.. Ja tuntuu pahalta
Onkohan mulla joku synnytyksen jälkeinen masennus, kun tuntuu et tunnen koko aika väärin kuopuksen kanssa? Esikon jälkeen kaikki oli uutta ja ihmeellistä, nyt hoitaminen menee vanhalla rutiinilla (väliä tosiaan vaan sen reilu 1v3kk, esikoinen oli vain reilu puolivuotias kun tulin uudestaan raskaaksi joten tuoreessa muistissa kaikki).. En sano että hoitaminen tympii tai mitään, koska se on mukavaa, ja osaan ja tunnen olevani varma vauvan käsittelyssä. Mutten jotenkaan osaa nauttiakaan. Tottakai ihastelen vauvan hymyjä ja uusia oppimisia, mutten ole pilvenreunalla kuten esikoisen kanssa. Tuntuu siis, että välittäisin vauvasta jotenkin vähemmän..?
Tuntuu, että koska en säiky jokaista vauvan inahdusta, soita jokaisesta mahanväänteestä lääkärille (kuten tein esikoisen kanssa) ja osaan lukea lastani, olen huono äiti, enkä huolehdi tarpeeksi. Ennen olin sydän syrjälläni kaikesta mahdollisesta, siis ihan perusflunssastakin, mutta nyt annan lasten sairastaa ja sitten parantua rauhassa, ilman että pelkäisin heidän kuolevan yön aikana. No, noroviruksen aikana vauva joutui 6-viikkoisena sairaalaan, silloin pelkäsin, mutta sen jälkeen olen ottanut paljon rennommin. Luulisi, että sitä osaisi nauttia siitä ettei tarvitse pingottaa kaikesta, ja osaa toimia, mutta ei... Tunnen jatkuvasti epäonnistuvani äitiyden tunteessa, en sen käytännön toteutuksessa. Tunnen että tunnen väärin, kun kaipaan kuopuksen syntymän jälkeen (lapset on nyt näillä näkymin tehty) reilusti enemmän omaa aikaa, ystäviä, aikuista seuraa ja ajatuksia kuin esikon jälkeen, jolloin koin olevani ÄITI, pelkkä ÄITI, ja olin aivan haltioissani siitä. Nyt tunnen olevani myös nainen, enkä saisi!
Vauva kasvaa, syö, ottaa kontaktia ja on kaikin puolin ihana pienokainen, mutta minä en tunne olevani hyvä pienen vauvan äiti, koska mulla on omia ajatuksia. Käyn neuvolapsykologilla, mutta nyt on taas heikko hetki, kun laitoin vauvan nukkumaan, ja tunsin helpotusta, kun pääsen käymään facebookissa enkä istu kyynel silmässä tuijottamassa pientä nukkuvaa.