Riitely ja lepyttely

[hoplop]

Haluan nyt kysellä miten muilla menee parisuhteessa tilanne jossa toinen jollain tavalla loukkaa tai "mokaa" ja toinen sitten taas tästä loukkaantuu ja suuttuu? Kumpi alkaa selvittää asiaa, pyytääkö mokaaja anteeksi vai miten selvitätte asian?

Minusta on alkanut tuntua että vaikka mies mokaisi niin että minä suutun, niin minä olen silti se joka saa yrittää hieroa sovintoa. Jos minä osoitan suuttumuksen ja olen sen jälkeen hiljaa odottaen että mies pyytäisi anteeksi tai alkaisi sovitella niin sitä ei todellakaan tapahdu. Sitten mies suuttuu minulle koska mökötän ja kotona on ahdistava tilanne. On vaikeaa yrittää antaa anteeksi jos toinen ei edes pyydä anteeksi. Ja minä en jaksaisi alkaa aina sovittelemaan kun tunnen tulleeni loukatuksi, eihän se minun osani siinä tilanteessa ole?!?!

Jos minä suututan miehen, pyydän reilusti anteeksi ja yritän saada miehen leppymään. Mies ei tee mitään sen eteen että tulisin paremmalle tuulelle, eikö mies vain välitä tarpeeksi?

 

[Jaaanis]

Kuulostaa tutulta Mies suuttuu siitä kun minä suutun hänelle. Ja sitten kun mökötän niin mies antaa minun olla rauhassa, vaikka juuri sillloin eniten tarvitsisin lohdutusta.

Yleensä minä teen aloitteen sovintoon, vaikka välillä isomman riidan jälkeen on mies tullut kukkien ja suklaarasian kanssa pyytämään anteeksi. pakkohan sitä on leppyä, vaikka tuntuu, ettei mies tajua mistä taas suutuin.

Yleensä, sopimisen jälkeen pyydän miestä pyytämään anteeksi minulta. Ja sitten vielä kysyn mistä hän pahoillaan, ihan vaan että viesti menee perille

 

[hoplop]

""sitten kun mökötän niin mies antaa minun olla rauhassa, vaikka juuri sillloin eniten tarvitsisin lohdutusta. ""

Kuin minun suustani. Olen miettinyt että pelkääkö mies että torjun hänet jos hän tulee yrittämään sovintoa kun mökötän. Vaikka asia on niin että sitähän minä odotan, jos hän tulisi vain halaamaan anteeksipyynnön kera niin leppyisin samantien. Mutta koska ei tule niin suutun vain enemmän... Ei kauhean rakentavaa.

Ehkä emme ole vain oppineet riitelemään vielä ja myönnetään että mökötän helposti, siitä tavasta ei ole helppo päästä eroon.

Eikö sinua jaanis ole alkanut koskaan tympiä olla se sovittelija??

 

[m40]

Miehiä (ok, minua) tympii se seuraavat asiat:
a) koskaan tiedä varmasti mistä se nyt mököttää
b) sovitteluyritys ei mene läpi - kommunikaatio ei toimi
c) kysymyksiin syystä ei vastata
d) En tiedä teinkö minä nyt jotain tyhmää vai onko ärsytyksen syy jossain muualla
e) Naisen yleinen epäloogisuus vikatilanteessa

Tästä johtuu se että itsekin sitten suutun kun ei anneta mahdollisuutta korjata tilannetta. Joskus tuntuu siltä että on parempi antaa sen vaan mököttää omassa rauhassaan.

 

[mököttäjän vaimo]

Mieheni ei koskaan tee aloitetta sovintoon riidan jälkeen, ei vaikka hän olisi sen aloittanut. Vatii kait liikaa mieheltä pyytää anteeksi ja tunnustaa että on joskus väärässä. Mies alkaa mököttämään ja se on turhauttavaa. Mutta joskus olen huomannut että mies alkaa väsäämään kaikenlaista pientä askarretta riidan jälkeen. Ehkä se on hänen tapa pyydellä anteeksi?

 

[m40]

Joo tuo puuhastelu johtuu hermostuneisuudesta ja ainakin itse tunnistan tuon Kun lepyttely ei mene läpi niin tehdään jotain yleistä hyvää.

 

[Pieni asia voi paljastaa suuren]

Mies rikkoi minulle tärkeän esineen vahingossa. Minulle tuli kyynelet silimiin, koska astia oli todella minulle tärkeä, muistoarvoa täynnä. Mies loukkaantui, järkyttyi, nosti kulmakarvansa korkeuksiin, valitti, mökötti ja oli äärettömän loukkaantunut. Minä pyysin anteeksi. Minä, jostain merkillisestä syystä. Astian rikkimenoa ja mielialan.

Vielä vuosia myöhemmin on sapettanut, että mitä varten minun piti pyytää anteeksi sitä, että surin minulle tärkeää asiaa: normaali reaktio, ja mieshän sen astiankin rikkoi. Hänelle asia oli ohi lauseella "Oho, sori". Olisi antanut pahus minun nyt edes surra asiaa, niin olisin itsekin tuntenut luvalliseksi olla kodissani myös tunteineni, sillä nehän ovat ihminen itse, ja ihmisen kuuluu saada myös surra! Vain kuolleet eivät enää sure, henkisesti tai jo muutenkin kuolleet. Mihin suhteessa ja omassa kodissa on lupa, jos ei omaan suruunsa?!

Astia kyllä tavallaan avasi silmät rikkoutuessaan, paljasti omituisen tilanteen. Eipä jatkunut suhdekaan enää kovin kauan. Sitä kippoa kaipaan yhä, oikeastaan enemmän kuin sitä miestä.

 

[:) :)]

Astia kyllä tavallaan avasi silmät rikkoutuessaan, paljasti omituisen tilanteen. Eipä jatkunut suhdekaan enää kovin kauan. Sitä kippoa kaipaan yhä, oikeastaan enemmän kuin sitä miestä.

Hih! Hyvin sanottu!

 

[tyttönen]

Hei kaikki! kokeilkaapa lukea näitä keskustelu miehenne kanssa
Opitte molemmat paremmin tuntemaan toista osapuolta ja riidoilta säästytään tai ainakin ne on helpompi sopi!

 

[miesnen]

Hei kaikki! kokeilkaapa lukea näitä keskustelu miehenne kanssa
Opitte molemmat paremmin tuntemaan toista osapuolta ja riidoilta säästytään tai ainakin ne on helpompi sopi!

Ennen kuin ehdin viimeiseen viestiin tuli ajatuksiini juuri tuo, miksi ihmiset ei puhu suhteessa?
Mikä kumma saa ihmiset suhteeseen jossa ei puhuta asioista? Eletään kuin omaa salaista elämää toisen kanssa. Arvaillaan asioita, toisen mielenliikkeitä, kiukutellaan ja pahoitetaan niin toisen, kuin omaakin mieltä, kummallista.

 

[loner]

...siis kuuntelemista ihan oikeasti. Jos sitä ei tee, ei puhumisestakaan kyllä ole yhtään mitään hyötyä. Tarkoitan tällä nyt sitä, että kun kuunnellaan toista oikeasti, niin silloin ei tehdä tulkintoja hänen sanoistaan, vaan ollaan avoimia sille mitä toinen sanoo. Olen joskus näet itse turhautunut siihen, että koettaessani keskustella minut on tuomittu yhä uudelleen kaikesta siitä, mitä toinen luki rivien välistä. Repikää nyt sitten siitä. Pitää kuunnella sanoja, ei rivien välejä.

Toisen taas pitää tietenkin tarkoittaa sitä, mitä sanoo. Yksi pulma tietenkin on vielä siinä, ettei kumpikaan keskustelun osapuoli saa ottaa niitä laseja silmilleen, joiden läpi katsoessa toinen näyttää juuri siltä, miltä odottaa itse toisen näyttävän. Sen jälkeen mielipide toisen vastauksesta on helppo muodostaa jo ensimmäisestä sanasta ja parhaassa tapauksessa voi tehdä sen päätöksen, että keskustelua on turhaa jatkaa. Tämäkin on koettu.

Keskustelu parisuhteessa molemminpuolisen kunnioituksen vallitessa on julmetun vaikeaa taidetta. Se ei useimmilta taida sujua. Allekirjoittanut mukaan luettuna...

 

[Väenö]

Sen voe tehä tuppisuuna sängyssä. Jos elli vastovaa voemakkaasti jokkaeseen työntöön, on homma sovittu, anteeksi pyyvetty ja annettu...

 

[turun tyttö]

No me pariskuntana riitelemme melko vähän, tai ei melkeimpä ollenkaan.
No, pientä sananharkkaa oli tällä viikolla. Olin ostanut paritkappaleet uusia pikkupöksyjä.
Pesin ne ja laitoin pyykkitelineeseen kuivumaan.
Mies tuli kotiin ja näki ne housut, oli ajatellut mielessään, että kenenkä nämä pikkaraiset on.
Ei ne vaimon ainakaan ole.
Kysyi, sitten minulta kun näki minun kaappiin laittavan niitä. Sanoi, että sinunko. Niin, minun vastasin. Niin
Mies siihen, että eihän noin pienet mahdu. Sinulla on isompi takamus.
Varmasti nämä mahtuu ja väittelimme tovin.
Nuorimmainen poika sanoi, että kamoon lopettakaa jo.

Kun miehet mokaavat kunnolla omasta mielestään, niitä hävettää ja paljon. Pyörittelevät ja punnitsevat itseään monelta kantilta. Heittäytyvät mykäksi, koska eivät pysty sillä energiatasolla
puhumaan kellekään. Ei varsinkaan, siltä anteeksi pyydettävältä.
Hämmentyvät entisestään, jos alkaa tivaamaan ja syyttelemään.

Asia otetaan esille viimeistään miesporukalla saunassa. Siellä puhutaan syntyjä syviä ja harmitellaan porukalla. Olan taputtelijoita, no kyllä se siitä vaimo leppyy.
Aikaa on saattanut kulua jo viikkoja-kuukausia tapahtuneesta.
Vaimokin on saattanut unohtaa koko episodin. (riippuu tietysti kuinka suuren mokan mies on tehnyt).

Väenön mallikäyttäytyminen ei aina tepsi vaimoon, ainoastaan miehen stressiin. Jolla helpotellaan omaa oloa. Sillä kuitattu anteeksipyyntö.

 

[Väenö]

No me pariskuntana riitelemme melko vähän, tai ei melkeimpä ollenkaan.
No, pientä sananharkkaa oli tällä viikolla. Olin ostanut paritkappaleet uusia pikkupöksyjä.
Pesin ne ja laitoin pyykkitelineeseen kuivumaan.
Mies tuli kotiin ja näki ne housut, oli ajatellut mielessään, että kenenkä nämä pikkaraiset on.
Ei ne vaimon ainakaan ole.
Kysyi, sitten minulta kun näki minun kaappiin laittavan niitä. Sanoi, että sinunko. Niin, minun vastasin. Niin
Mies siihen, että eihän noin pienet mahdu. Sinulla on isompi takamus.
Varmasti nämä mahtuu ja väittelimme tovin.
Nuorimmainen poika sanoi, että kamoon lopettakaa jo.

Kun miehet mokaavat kunnolla omasta mielestään, niitä hävettää ja paljon. Pyörittelevät ja punnitsevat itseään monelta kantilta. Heittäytyvät mykäksi, koska eivät pysty sillä energiatasolla
puhumaan kellekään. Ei varsinkaan, siltä anteeksi pyydettävältä.
Hämmentyvät entisestään, jos alkaa tivaamaan ja syyttelemään.

Asia otetaan esille viimeistään miesporukalla saunassa. Siellä puhutaan syntyjä syviä ja harmitellaan porukalla. Olan taputtelijoita, no kyllä se siitä vaimo leppyy.
Aikaa on saattanut kulua jo viikkoja-kuukausia tapahtuneesta.
Vaimokin on saattanut unohtaa koko episodin. (riippuu tietysti kuinka suuren mokan mies on tehnyt).

Väenön mallikäyttäytyminen ei aina tepsi vaimoon, ainoastaan miehen stressiin. Jolla helpotellaan omaa oloa. Sillä kuitattu anteeksipyyntö.

Voehan sitä sen verran puhhuohi, että elä enneä mökötä, keynny ni hieron pikkusen hartioeta ja ota poes nuo numeroa liian pienet logit ni ei turhaa sotkeennu. Jos ei tällä lepy ni antaa olla...