Saako lasten leikkiin puuttua

[kirsi 923]

Eli tilanne on tämä. On kaksi 5v tyttöä, jotka leikivät paljon yhdessä. On kuitenkin todella usein niin etä tämä toinen päättää mitä ja miten leikitään. En ole siihen juuri puuttunut.

Mutta kun ollaan jossain ja tytöillä on muutamia omia leluja mukana, niin aina käy näin. Molemmilla on samankaltaiset lempilelut joilla haluaisivat leikkiä, niin tämä vahvempi lapsi aina tekee kauppaa niin pitkään, että saa itselleen molempien tämän lelun... tarjoaa omia "vähemmän kivoja" leluja vastaan. Heikompi ei osaa pitää puoliaan ja aina myöntyy tähän. Kuuluuko mielestänne tällaiseen tilanteeseen puuttua, kun huomaan että "heikompi" ei välttämättä näin haluaisi toimia, mutta ei uskalla/osaa muuta.

Ja sitten kun vahvemmalla on tämä toisen tytön lelu... päättää tietenkin sille nimen, koska se on nyt hänen leikissää, mutta kun toinen tyttö yrittää päättää vaihtokaupassa saamilleen leluille nimiä, tämä toinen alkaa huutaa että ne on nämä ja nämä.

Vahvemman äiti on sitä mieltä, että näihin tilanteisiin ei missään nimessä saa puuttua, mutta minusta on väärin, että aina menee näin. Mitä mieltä olette???

 

[TiiBii]

Noi oishan ton päsmäritytönkin kehityksen kannalta suotuisaa oppia kestämään pettymyksiä. Sillehän tosta eniten tulevaisuudessa harmia koituu...

 

[123456213]

Keskustelevalla ja ohjaavalla asenteella kannattaa puuttua. 5-vuotias ymmärtää jo perusteluja ja syy-seuraus suhteita. Kysy miltä hänestä tuntuisi jos hänen omat ehdotukset aina lytättäisiin. Kerro, että jos haluaa leikkiä kaverin kanssa, niin täytyy myös toista kuunnella. Muuten täytyy leikkiä yksin. Pidä ihan rauhallinen keskustelutuokio lasten kanssa asiasta niin ehkä jää paremmin mieleen.

 

[viisikymppinen isoäiti]

No kyllä mä tuossa tapauksessa puuttuisin ja oon puuttunutkin. Tuo päsmäröijä sais kuulla kyllä miten typerästi toimii.

 

[Saa puuttua]

Mun tytön kaveri on myös päällepäsmäri. Ei omanikaan ihan puolustuskyvytön ole, mutta mitä olen kuunnellut tyttöjen leikkiä, niin kaveri kyllä selvästi määrää enemmän, ja välillä tuntuu, että on aika röyhkeä jopa minua kohtaan. Usein, kun kaveri on meillä ja tytöille tulee riitaa siitä mitä leikitään, kaveri sanoo, että "mä lähden kotiin, jos et leiki mitä minä haluan". Sitten minun tyttö yrittää lepytellä kaveriaan ja ehkä suostuu vastentahtoisesti leikkimään kaverin haluamaa leikkiä, tai isosiskonsa tulee sovittelemaan ja ehdottaa kolmatta leikkiä, kunhan vain kaveri ei lähde. Olen yrittänyt omille tytöilleni sanoa, että antaa mennä kotiin, kyllä se sieltä takaisin tulee, kun on tylsää. Eihän kaveri voi aina päättää tai kotiin lähdöllä kiristämällä saada tahtoaan perille.

 

[vierailijaa]

Kyllä tuollaisissa tilanteissa on syytä ohjata leikkiä. Mun mielestä ajatus siitä, ettei aikuisen pidä puuttua leikkeihin, johtuu siitä, että aikuinen usein näkee tai tietää vain pienen hetken tilanteesta eikä tiedä koko juttua eli sitä miksi tilanne on ajautunut riitaan tms. Silloin torut saa helposti väärä lapsi. Tuossa ap:n kertomassa tilanteessa esimerkiksi voisi käydä niin, että jossain vaiheessa heikommassa asemassa oleva alkaa purkaa turhautumistaan rikkomalla leikkiä tai tavaroita. Kannattaa ohjata leikiä ennenkuin joudutaan siihen pisteeseen.

 

[Lasni]

Päällepäsmäri kiusaa. Todellakin puuttuisin.

 

[viera.s]

Toki tarvittaessa saa ja pitääkin puuttua. Mutta on tärkeää koittaa arvioida puuttumistarve lasten näkökulmasta. Esimerkiksi tuo kaupankäynti leluista, minusta neuvottelutaito on sinänsä positiivinen taito 5-vuotiaalle ja eihän se toinenkaan mihin tahansa myönny, jos kerran lopputulosta hierotaan pidempään. Jos molemmat lapset ovat tyytyväisiä vaihtokauppoihin, ei aikuisen pidä tietenkään mennä puuttumaan ja arvioimaan lasten puolesta, oliko lopputulos tasapuolinen vai ei.

Aloittaja on ilmeisesti sen "heikomman" lapsen äiti. Äitinä minä arvioisin tarpeen puuttua lapsen ja kaverinsa leikkeihin sillä perusteella, mikä yleisfiilis lapsella on kaveristaan ja hänen kanssaan leikkimisestä. Jos lapseni tykkäisi kaveristaan, odottaisi yhteisiä leikkejä eikä kokisi tulevansa kiusatuksi, en menisi kovin herkästi leikkeihin sekaantumaan vaikka niissä toisella olisikin huomattavasti aktiivisempi rooli. Mutta jos lapsi olisi harmissaan siitä, ettei leikit suju tasapuolisesti ja hän jää alakynteen, ohjailisin leikkejä ja toisen käytöstä aina kun "päsmäröintiä" havaitsisin. Toisaalta on tärkeää ohjeistaa omaa lastaan siitä, miten voi pitää paremmin puoliaan, sillä ei äiti ole ikuisesti läsnä eikä edes 5-vuotiaiden kohdalla normaalisti jatkuvasti vieressä seuraamassa.

 

[tuttua]

Meillä tätä ilmenee 10- ja 6- vuotiaan välillä. isompi ei osaa ottaa muiden mielipiteitä huomioon, ahdistuu kun leikissä pitää kuunnella muitakin ja yleensä häipyy kun asiat ei mene oman mielen mukaan. Minusta tuon ikäisen pitäisi osata jo vuorovaikututaitoja ja toisten huomioon ottamista mutta ei...nuorempi joustaa ja kertoo myöhemmin aikuisille miten harmittaa kun ei taaskaan saanut päättää mitään. Isompi kysyy joskus miten tehdään ja just kun toinen saa sanottua jotain sanoo heti että oisko parempi jos tehtäs kuitenkin näin ja näin..ja nuorempi yllätys yllätys joustaa...eli tosi asiassa isompi ei ota huomioon toisen ajatuksia vaan antaa vain olettaa niin. Tuntuu että toistuvat neuvot ja ohjeistukset menee kuuroille korville koska heti kun aikuinen ei ole kuulo etäisyydellä sama homma jatkuu taas...

 

[akava]

Minusta tuo on enemmän kiusaamiseen puuttumista, ei leikkiin puuttumista. Kyllä leikissä. Ei tuossa minusta mitään neuvottelutairoja opita kun toinen kerran aina lopulta määrää ja päättää.

 

[sareiv]

Meillä tätä ilmenee 10- ja 6- vuotiaan välillä. isompi ei osaa ottaa muiden mielipiteitä huomioon, ahdistuu kun leikissä pitää kuunnella muitakin ja yleensä häipyy kun asiat ei mene oman mielen mukaan. Minusta tuon ikäisen pitäisi osata jo vuorovaikututaitoja ja toisten huomioon ottamista mutta ei...nuorempi joustaa ja kertoo myöhemmin aikuisille miten harmittaa kun ei taaskaan saanut päättää mitään. Isompi kysyy joskus miten tehdään ja just kun toinen saa sanottua jotain sanoo heti että oisko parempi jos tehtäs kuitenkin näin ja näin..ja nuorempi yllätys yllätys joustaa...eli tosi asiassa isompi ei ota huomioon toisen ajatuksia vaan antaa vain olettaa niin. Tuntuu että toistuvat neuvot ja ohjeistukset menee kuuroille korville koska heti kun aikuinen ei ole kuulo etäisyydellä sama homma jatkuu taas...

Tässä tapauksessa ikäero taitaa olla isoin tekijä. Kymmenvuotiaalla on ihan eri jutut kuin kuusivuotiaalla eikä pienemmän leikit enää taida kiinnostaa, mutta kaveri olisi kuitenkin kiva. Ja jos kyse on sisaruksista, niin suhteeseen vaikuttaa moni muukin asia. Minä ohjaisin kyllä molempia hakeutumaan enemmän omanikäiseen seuraan - tai vaihtoehtoisesti sellaisiin leikkeihin, joissa on paljon monenikäisiä lapsia.

 

[vierailija3435]

Minusta tuo on enemmän kiusaamiseen puuttumista, ei leikkiin puuttumista. Kyllä leikissä. Ei tuossa minusta mitään neuvottelutairoja opita kun toinen kerran aina lopulta määrää ja päättää.

Kiusaamista? Mahtookahn nyt olla kuule ihan niin? Lapsi on 5-vuotias, tuskin tarkoituksellisesti, tieten tahtoen on tuollainen. Vaan tuo piirre, negatiivnen sinällään, on osa tuon lapsen persoonaa.

Meillä on "Päsmäri" lapsi, kyllä, minä tunnistan sen ja uskallan sanoa ääneen (kun aina ne päsmärit tuntuu olevan jonkun muun lapsia.... ). Olemme monen monituista kertaa lapsen kanssa keskustelleet aiheesta ja lapsi ymmärtää kyllä, no sillä tasolla mitä nyt 6 vuotias ymmärtää. Syy päsmäryyteen lienee siinä että tuolla tytöllä on äärimmäisen laaaja sanoavarasto, hän on verbaalisesti hyvon lahjakas ja osaa ajatella hyvin pitkiäkin ajatusjatkumoita. Tämä yhdistettynä vilkaaseen mielikuvitukseen tkee hänestä selllaisen että "Hänen visio" leikin kulusta on ehkä vahvempi kuin muilla ikäisillään. Myös hänä pikkusiskollaan joka on 5 vuotta. Itse neuvon siis ehdottomasti puuttumaan asiaan, keskustelevasti. Mutta ei missään tapauksessa tuomitsemaan kiusaajaksi niin kuin liian moni täällä tuntuu yksioikoisesti asiaan suhtautuvan.

Olen lapseni joskus leikistä poistanut jos päsmäröinti on mennyt yli. Kertonut että leikistä nyt ei tule mitään jos hän on se joka aina yksin määrittää leikin "säännöt". Olen antanut lapselle mahdollisuuden kerto, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, ja sieltä tulee selvästi esille se että "Hän on metrin ajatuksessa edellä muita". Mikä on erittäin loogista, ei me ihmiset samasta puusta ole veistettyjä ja siinä missä lapseni on vaikka musikaalisesti onneton, on hänen verbaaliset taidot jotain itseäkin usein hämmentävää. Yhtäkaikki, asiaa käsitellään, ei se lapsesta tuota ominaisuutta täysin poista, mutta aina kun vähän muistuttaa niin hetken hän petraa. Eikä hän mitään itkupotkuraivareita saa vaikka joutuu leikissä "alistumaan" - lähinnä tuntuu että inoostuksensa puuskassa hän täysin unohtaa käytöksen kultaisia sääntöjä.

Summasummarum. Ap voisit jutella lapsien kanssa, sopivassa tilanteessa. Ei syyllistäen tai tätä toista lasta "korostaen" että hän tekee väärin ja lapsesi oikein. Tuossa on hyvä opin paikka moelmmillle luonteen laaduille, koska ei se alistuminenkaan ihan paras piire ole, ei se eikä päsmäröinti.

 

[Kiusari]

Kiusaamista? Mahtookahn nyt olla kuule ihan niin? Lapsi on 5-vuotias, tuskin tarkoituksellisesti, tieten tahtoen on tuollainen. Vaan tuo piirre, negatiivnen sinällään, on osa tuon lapsen persoonaa.

Meillä on "Päsmäri" lapsi, kyllä, minä tunnistan sen ja uskallan sanoa ääneen (kun aina ne päsmärit tuntuu olevan jonkun muun lapsia.... ). Olemme monen monituista kertaa lapsen kanssa keskustelleet aiheesta ja lapsi ymmärtää kyllä, no sillä tasolla mitä nyt 6 vuotias ymmärtää. Syy päsmäryyteen lienee siinä että tuolla tytöllä on äärimmäisen laaaja sanoavarasto, hän on verbaalisesti hyvon lahjakas ja osaa ajatella hyvin pitkiäkin ajatusjatkumoita. Tämä yhdistettynä vilkaaseen mielikuvitukseen tkee hänestä selllaisen että "Hänen visio" leikin kulusta on ehkä vahvempi kuin muilla ikäisillään. Myös hänä pikkusiskollaan joka on 5 vuotta. Itse neuvon siis ehdottomasti puuttumaan asiaan, keskustelevasti. Mutta ei missään tapauksessa tuomitsemaan kiusaajaksi niin kuin liian moni täällä tuntuu yksioikoisesti asiaan suhtautuvan.

Olen lapseni joskus leikistä poistanut jos päsmäröinti on mennyt yli. Kertonut että leikistä nyt ei tule mitään jos hän on se joka aina yksin määrittää leikin "säännöt". Olen antanut lapselle mahdollisuuden kerto, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, ja sieltä tulee selvästi esille se että "Hän on metrin ajatuksessa edellä muita". Mikä on erittäin loogista, ei me ihmiset samasta puusta ole veistettyjä ja siinä missä lapseni on vaikka musikaalisesti onneton, on hänen verbaaliset taidot jotain itseäkin usein hämmentävää. Yhtäkaikki, asiaa käsitellään, ei se lapsesta tuota ominaisuutta täysin poista, mutta aina kun vähän muistuttaa niin hetken hän petraa. Eikä hän mitään itkupotkuraivareita saa vaikka joutuu leikissä "alistumaan" - lähinnä tuntuu että inoostuksensa puuskassa hän täysin unohtaa käytöksen kultaisia sääntöjä.

Summasummarum. Ap voisit jutella lapsien kanssa, sopivassa tilanteessa. Ei syyllistäen tai tätä toista lasta "korostaen" että hän tekee väärin ja lapsesi oikein. Tuossa on hyvä opin paikka moelmmillle luonteen laaduille, koska ei se alistuminenkaan ihan paras piire ole, ei se eikä päsmäröinti.

Tässä kiteytyykin hyvin yksi syy miksi meillä on kiusaajia. Vanhemmat eivät näe, ymmärrä, eivätkä halua uskoa että oma lapsi on kiusaaja. Niinkuin sinunkin lapsi nyt tuon kertomuksen perusteella. Sääli vain heitä jotka lapsesi tielle osuvat.

 

[viera.s]

Kiusaamista? Mahtookahn nyt olla kuule ihan niin? Lapsi on 5-vuotias, tuskin tarkoituksellisesti, tieten tahtoen on tuollainen. Vaan tuo piirre, negatiivnen sinällään, on osa tuon lapsen persoonaa.

Meillä on "Päsmäri" lapsi, kyllä, minä tunnistan sen ja uskallan sanoa ääneen (kun aina ne päsmärit tuntuu olevan jonkun muun lapsia.... ). Olemme monen monituista kertaa lapsen kanssa keskustelleet aiheesta ja lapsi ymmärtää kyllä, no sillä tasolla mitä nyt 6 vuotias ymmärtää. Syy päsmäryyteen lienee siinä että tuolla tytöllä on äärimmäisen laaaja sanoavarasto, hän on verbaalisesti hyvon lahjakas ja osaa ajatella hyvin pitkiäkin ajatusjatkumoita. Tämä yhdistettynä vilkaaseen mielikuvitukseen tkee hänestä selllaisen että "Hänen visio" leikin kulusta on ehkä vahvempi kuin muilla ikäisillään. Myös hänä pikkusiskollaan joka on 5 vuotta. Itse neuvon siis ehdottomasti puuttumaan asiaan, keskustelevasti. Mutta ei missään tapauksessa tuomitsemaan kiusaajaksi niin kuin liian moni täällä tuntuu yksioikoisesti asiaan suhtautuvan.

Siitä olen samaa mieltä, ettei "päsmäröinti" varmasti yleensä mitään tarkoituksellista kiusaamista ole. Siis että määräilijän, varsinkin kun puhutaan alle kouluikäisistä lapsista, suoranaisena tarkoituksena olisi harmia toiselle aiheuttaa. Mutta sen sijaan päsmäri ajattelee vaan itseään, keskittyy niihin omiin visioihinsa, ei osaa joustaa.

Sen sijaan tuo osuus, jossa päsmäröinti yhdistetään johonkin erityiseen lahjakkuuteen, on tosi kummallinen. Eihän vilkas mielikuvitus ja hyvät verbaaliset taidot tietenkään estä sopeutumista toisen toiveisiin ja leikin muutoksiin, vaan näiden pitäisi vaikuttaa ihan päinvastoin. Eikös se lahjakas lapsi muka voisi keksiä äkkiä uutta ajatusjatkumoa, jos leikki muuttuu toisen viedessä sitä eri suuntaan kuin tämä lahjakas lapsi on ensin itse ajatellut? Ei joustamattomuutta voi tosiaan selittää lahjakkuudella. Opeta siis lapsellesi joustavuutta ja vastavuoroisuutta. Ne ovat tärkeitä taitoja elämässä.

 

[vierailija3435]

Tässä kiteytyykin hyvin yksi syy miksi meillä on kiusaajia. Vanhemmat eivät näe, ymmärrä, eivätkä halua uskoa että oma lapsi on kiusaaja. Niinkuin sinunkin lapsi nyt tuon kertomuksen perusteella. Sääli vain heitä jotka lapsesi tielle osuvat.

Just just. Eli jos lapsi syntyy voimakkaammalla/ näyvämmällä luonteella niin laodn taakseko vaan?

Sanoin aika selvästi mielestäni että olen lapseni kanssa käynnyt läpi hänen käytöksensa "huonoja" puolia. Sitä kutsutaan kasvattamiseksi, lapsen opettamiseksi jne. Asiaa ei siis sallita. Kuten kehotin AP:takin että asiaan voi puttua. Mutta siihen pitää puuttua keskustelevasti jotta lapsikin ymmärtää miksi noin ei toimita. Vaihtoehtoisesti voi teitenkin korottaa sen "kärsiäjän "jalustalle ja alkaa tuota lasta hakkumaan käytöksestä ja heittäytyä aikuiskiusaajaksi.

Valitettava tosiasia on se että lapsille on erilaisia temperamentteja ja luonteita. JA vanhempien tehtävä on rajoittaa niitä negatiivisia puolia ja TOISAALTA VAHVISTAA niitä lapsia jotka tuntuvat vetäytyvän syrjään. Useastihan vetäytymisen takana on esim. äärimmäisen heikko itsetunto. JA se ei suinkaan ole vaan kiusaajien aiheuttama ominaisuus, vaan myös kodita ja kasvatuksesta lähtevä luonteenpiirre.

MINUA on itseäni kiusattu. Ja se ei ole ollut oikeutettua. Olen kuitenkin tullut kodista jossa itsetuntoa ei missään tapauksessa ainakaan tuettu kehittymään...ja sitä kautta minusta kasvoi helppo kiusauksen kohde. JOPs kiusaajien vanhemmat olisivat puuttuneet lastensa käytökseen, järjellisesti (raippa ei auta) ja mun vanhemmat taas tunnistaneet itsetutnoni heikkouden ja sitä vahvistaneet => moni asia olisi mennyt paremmin. Mutta tiedän omasta kokemuksesta että kiusatun on helppo verhoutua martyyiverhon suojaan, ja sen sijaan että etsisi ratkaisuja van tuomita. MIkä sekin on yksi kiusaamisen muoto...

 

[Kiusari]

Just just. Eli jos lapsi syntyy voimakkaammalla/ näyvämmällä luonteella niin laodn taakseko vaan?

Sanoin aika selvästi mielestäni että olen lapseni kanssa käynnyt läpi hänen käytöksensa "huonoja" puolia. Sitä kutsutaan kasvattamiseksi, lapsen opettamiseksi jne. Asiaa ei siis sallita. Kuten kehotin AP:takin että asiaan voi puttua. Mutta siihen pitää puuttua keskustelevasti jotta lapsikin ymmärtää miksi noin ei toimita. Vaihtoehtoisesti voi teitenkin korottaa sen "kärsiäjän "jalustalle ja alkaa tuota lasta hakkumaan käytöksestä ja heittäytyä aikuiskiusaajaksi.

Valitettava tosiasia on se että lapsille on erilaisia temperamentteja ja luonteita. JA vanhempien tehtävä on rajoittaa niitä negatiivisia puolia ja TOISAALTA VAHVISTAA niitä lapsia jotka tuntuvat vetäytyvän syrjään. Useastihan vetäytymisen takana on esim. äärimmäisen heikko itsetunto. JA se ei suinkaan ole vaan kiusaajien aiheuttama ominaisuus, vaan myös kodita ja kasvatuksesta lähtevä luonteenpiirre.

MINUA on itseäni kiusattu. Ja se ei ole ollut oikeutettua. Olen kuitenkin tullut kodista jossa itsetuntoa ei missään tapauksessa ainakaan tuettu kehittymään...ja sitä kautta minusta kasvoi helppo kiusauksen kohde. JOPs kiusaajien vanhemmat olisivat puuttuneet lastensa käytökseen, järjellisesti (raippa ei auta) ja mun vanhemmat taas tunnistaneet itsetutnoni heikkouden ja sitä vahvistaneet => moni asia olisi mennyt paremmin. Mutta tiedän omasta kokemuksesta että kiusatun on helppo verhoutua martyyiverhon suojaan, ja sen sijaan että etsisi ratkaisuja van tuomita. MIkä sekin on yksi kiusaamisen muoto...

Miten sinulle tulee edes mieleen tuollainen!

Meillä on suvussakin yksi tällainen "voimakas persoona". 6v:na kiusaa kiitettävästi, vanhemmat kääntävät selän. Tyttö osaa kyllä vedättää. Yleensä tällaiset lapset saavat sen opetuksen sitten "kadulta", muilta ihmisiltä, ikäisiltään kun ovat riittävän vanhoja siihen, kun omat vanhemmat eivät osaa opettaa lapselleen muiden ihmisten kunnioittamista.

 

[vierailija3435]

Siitä olen samaa mieltä, ettei "päsmäröinti" varmasti yleensä mitään tarkoituksellista kiusaamista ole. Siis että määräilijän, varsinkin kun puhutaan alle kouluikäisistä lapsista, suoranaisena tarkoituksena olisi harmia toiselle aiheuttaa. Mutta sen sijaan päsmäri ajattelee vaan itseään, keskittyy niihin omiin visioihinsa, ei osaa joustaa.

Sen sijaan tuo osuus, jossa päsmäröinti yhdistetään johonkin erityiseen lahjakkuuteen, on tosi kummallinen. Eihän vilkas mielikuvitus ja hyvät verbaaliset taidot tietenkään estä sopeutumista toisen toiveisiin ja leikin muutoksiin, vaan näiden pitäisi vaikuttaa ihan päinvastoin. Eikös se lahjakas lapsi muka voisi keksiä äkkiä uutta ajatusjatkumoa, jos leikki muuttuu toisen viedessä sitä eri suuntaan kuin tämä lahjakas lapsi on ensin itse ajatellut? Ei joustamattomuutta voi tosiaan selittää lahjakkuudella. Opeta siis lapsellesi joustavuutta ja vastavuoroisuutta. Ne ovat tärkeitä taitoja elämässä.

En ole sanonut että lapsellani on ERITYIS lahja. Ei todellakaan. Saattuu vaan olemaan sellainen persoona joka selkeästi on nopeampi ajatuksen juoksulla, niin hyvässä kuin "pahassa" ja tuo itsensä heti julki. Minulla kun sattuu olemaan vain vuoden nuorempi tyttölapsi joka taas on aivan toisenlainen luonteeltaan ja näin näen asiat hyvin eri perspektiiveitä, päivittäin. Tämä vanhmpi siis tuo samantien suustaan ulos mitä ajattelee ja sitä kautta "ohjailee" leikkiä (joskaa ei kyllä revi leluja toisilta koska sitä ei todellakaan sallita saati omi jotain parhaita leluja itselleen).

Mitä yritin painottaa oli se että ilman muuta tulee puttua josleikki on epätasapainossa, niin että toinen ohjaa aina ja toinen mukailee. Eikä lapseni ota itkupotkuraivareita jos hänelle sanoo että "hei, kuule sinä et voi aina päättä leikin kulusta". Eli kyllä sitä joustoa löytyy, mutta hän "vauhdissa" unohtaa välillä toisten kuulemisen ja tähän tietenkin puutun jos ja kun tilanteen sivusta näen.

Meilä kaikilla, ihan kaikilla, on hyvät ja huonot luonteenpiirteet. Mitä paremmin ne tunnistat, sitä paremmin niihin voi puttua. Mutta jos heitetään vaan että "päsmäri" luonteinen on auttamatta kiusaaja niin aika hemmetin kapoisalla pohjalla väite on.

 

[3435vierailija]

Miten sinulle tulee edes mieleen tuollainen!

Meillä on suvussakin yksi tällainen "voimakas persoona". 6v:na kiusaa kiitettävästi, vanhemmat kääntävät selän. Tyttö osaa kyllä vedättää. Yleensä tällaiset lapset saavat sen opetuksen sitten "kadulta", muilta ihmisiltä, ikäisiltään kun ovat riittävän vanhoja siihen, kun omat vanhemmat eivät osaa opettaa lapselleen muiden ihmisten kunnioittamista.

...HMMM joko huomaat eron. Meillä asiaan puututaan. Suvussasi ei. Eli millä oikeudella tuomitsit lapseni jo "Muiden lapsien kauhuksi". Siksikö että minä äitinä uskallan kertoa millainen lapseni on, että tunnen hänen persoonan, ja sitä muakillen koitan häntä kasvattaa ?? Tuollako oikeutit kommenttisi?

Ja siksi kehotin AP:takin puuttumaan. Mutta lapsen tasoisesti. Koska jos sille linjalle lähetään että vaan kommetaan niin kyllä sanat helisee tyhjyyteen. Opettaminen on se mihin itse luotan.

 

[unkkis]

Kyllä todellakin saa ja pitää puuttua. En nyt kerro tätä millään vanhemman kokemuksella vaan sen päsmäröinnin kohteena olevan lapsen kokemuksella!

15 vuotta jaksoin sitä päsmäröintiä parhaalta kaveriltani, sukulaistytöltä. Pienenä se oli juuri tuollaista pientä leikin suunnan ja sääntöjen määräämistä, lelujen omimista jne. kunnes vanhempien valvonnan vähentyessä (kouluiässä) alkoi kasvaa ja siihen yhdistyi henkistä ja fyysistä väkivaltaa, kiristämistä, haukkumista, tavaroiden rikkomista. Minä taas olin pienestä asti hänen "kouluttama" enkä osannut enää laittaa ollenkaan vastaan vaan ajattelin olevani huonompi, kun kerta aina olen ollut. Ja niistä traumoista kärsin edelleen, itsetunto on riekaleina. Nyt 21-vuotias. Väleissä en ole tämän ihmisen kanssa enää ollenkaan enkä tiedä onko hänellä mitään aavistusta mitä kaikkea saikaan aikaan.

Minä pitäisin päsmärin lapsen vanhempien kanssa tiukan keskustelun ja jos peli ei muutu, loppuu kaveruus siihen. Se on lapselle ihan silkkaa helvettiä. Sen lisäksi ohjeistaisin omaa lastani miten tuollaisissa tilanteissa toimitaan. Ja kyllä se 5-vuotiaskin osaa kiusata aivan tietoisesti ja olla julma toista kohtaan. Ja tietää tasan tarkkaan milloin kukaan ei ole näkemässä. Terveisin päiväkoti-ja koulukiusattu.

Lapsi ei välttämättä kerro vanhemmilleen siitä pahasta olosta, koska pelkää sen päsmärin suuttuvan. Kokemusta on

 

[Sosiaaliset taidot]

"Päsmärilapsella" on siis hyvat kognitiiviset ja verbaaliset taidot, mutta sosiaalisissa taidoissa parannettavaa. Eipa siina sen ihmeempaa, kaikkuhan ovat hyvia jossain ja treenin tarpeessa toisaalla. Lapsen aiti on huomannut asian ja auttaa lastaan joten turha taalla hanta mielestani solvata!

 

[äityli666]

Kyllä tässä alistuvammassa tytössä tulee olemaan hyvää vaimoainesta jollekin miehelle. Ei kannata leikkeihin puuttua minun mielestäni sen kummemmin.

 

[vierailija.....]

Tässä kiteytyykin hyvin yksi syy miksi meillä on kiusaajia. Vanhemmat eivät näe, ymmärrä, eivätkä halua uskoa että oma lapsi on kiusaaja. Niinkuin sinunkin lapsi nyt tuon kertomuksen perusteella. Sääli vain heitä jotka lapsesi tielle osuvat.

no ei tuo nyt mitään kiusaamista vielä ole. Aivan samalla tavalla tuossa edellä kuvatussa tilanteessa sitä toista lasta voidaan syyllistää siitä, että on vähän tyhmä ja avuton, kun ei osaa itse pitää puoliaan.
Aloittajaa kehottaisin kyllä puuttumaan tilanteeseen, mutta ei nimittämällä sitä päsmäriä kiusaajaksi, vaan ennen kaikkea rohkaisemalla sitä omaa lastaan esittämään selkeämmin mielipiteensä ja tahtonsa ja pitämään niistä vahvemmin kiinni.

 

[viera.s]

"Päsmärilapsella" on siis hyvat kognitiiviset ja verbaaliset taidot, mutta sosiaalisissa taidoissa parannettavaa. Eipa siina sen ihmeempaa, kaikkuhan ovat hyvia jossain ja treenin tarpeessa toisaalla. Lapsen aiti on huomannut asian ja auttaa lastaan joten turha taalla hanta mielestani solvata!

Totta, se vaan oli hassua että niillä paremmilla muilla taidoilla perustellaan toisten taitojen heikkouksia. Vaikka eihän sosiaalisten taitojen puutteet muusta edistyksellisyydestä johdu.

Tietysti lapsilla on myös erilaisia synnynnäisiä temperamentteja, toiset on voimakastahtoisempia kuin toiset. Aivan erilaisen temperamentin omaavat ihmiset eivät välttämättä aikuisinakaan sovi miksikään parhaiksi kavereiksi. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen ja käyttäytyä kohteliaasti, mutta parhaimpien ystävien kanssa ihminen olisi mielellään oma itsensä. Joten jossain tilanteissa on vain paras todeta, että suuren temperemanttieron vuoksi läheinen ystävyyssuhde ei vaan voi olla molemmille palkitseva. Joko temperamentiltaan räiskyvämpi ja vahvatahtoisempi joutuu koko ajan varomaan sanojaan ja tekojaan, tai sitten se rauhallisempi ja arempi kokee joutuvansa poljetuksi. Ei välttämättä varsinaista vikaa ole kummassakaan, mutta ollaan vaan liian erilaisia. Erilaistenkin pitää tulla toimeen ja vahvatahtoisen/räiskyvän oppia olemaan edes vahingossa polkematta muita, mutta tasapuolinen ystävyyssuhde toimii parhaiten silloin, kun luontaiset erot ei ole kovin suuret.

 

[vierailija5656]

Totta, se vaan oli hassua että niillä paremmilla muilla taidoilla perustellaan toisten taitojen heikkouksia. Vaikka eihän sosiaalisten taitojen puutteet muusta edistyksellisyydestä johdu.

Tietysti lapsilla on myös erilaisia synnynnäisiä temperamentteja, toiset on voimakastahtoisempia kuin toiset. Aivan erilaisen temperamentin omaavat ihmiset eivät välttämättä aikuisinakaan sovi miksikään parhaiksi kavereiksi. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen ja käyttäytyä kohteliaasti, mutta parhaimpien ystävien kanssa ihminen olisi mielellään oma itsensä. Joten jossain tilanteissa on vain paras todeta, että suuren temperemanttieron vuoksi läheinen ystävyyssuhde ei vaan voi olla molemmille palkitseva. Joko temperamentiltaan räiskyvämpi ja vahvatahtoisempi joutuu koko ajan varomaan sanojaan ja tekojaan, tai sitten se rauhallisempi ja arempi kokee joutuvansa poljetuksi. Ei välttämättä varsinaista vikaa ole kummassakaan, mutta ollaan vaan liian erilaisia. Erilaistenkin pitää tulla toimeen ja vahvatahtoisen/räiskyvän oppia olemaan edes vahingossa polkematta muita, mutta tasapuolinen ystävyyssuhde toimii parhaiten silloin, kun luontaiset erot ei ole kovin suuret.

Ei kyllä tarkoitus ollut mitenkään perustella vahvuuksien kautta heikkouksia, eli en tainnut saada ajatusta paperille oikein. Koitin vain raottaa sitä maailma, millaisena "päsmäri"lapseni näen. En tiedä auttaisiko sana "pursuavainen" paremmin käsittämään sen. Suu käy kuin papupata, asioita tulee jonossa, ja jopa aikuisen mittapuulla ne ovat hyvin selkeitä ja loogisia. Kun se "innostus" on päällä tuntuu että hänen "rajoittimet" petää ja vaan latelee asioita ulos. Esim kun päässään keksii jonkun uuden leikin (niitä tulee päivittäin) hän vaan tuppaa sitä ulos ja määrittelee miten leikitään, kuka leikkii ja mitä leikkii. Innostuksen puuska? Yhtäkaikki ei oikeuta siihen ettei toisia kuunnella ja anneta mahdollisuutta määrittää miten vaikka tuo esimerkkileikki jatkuu. Siinä lapsella ei ole ongelmaa jos hänelle sanoo sivusta että kuunteleppa mitä ideoita Maijalla on. Ei hermostu ja huomautettaessa alkaa kyllä kuunnella ja ihan omatoimisesti jatkaa siitä ideasta ideointiaan....

Yhtäkaikki, toinen lapsemme on ihan toisellaisella luonteella varustettu. Se sopeutuva ja "kiltti tyttö". Hänen kohdallaan opit ovat taas toista, eli varsinkin itsetuntoa on täytynyt yrittää kasvattaa niin kuin vaan osataan. Hänen tyypillisiä lauseita on: En mä kuitenkaan osaa, En mä voi....Mä kuitenkin epäonnistun... Niinpä häntä täytyy kannustaa taas luottamaan itseensä. Yrittää saada onnistumiskokemuksia elämään, pitää huoli ettei tietenkään jää isosiskon jalkoihin. Mutta niin ettei heitä lapsina luonteidensa kautta eriarvoisteta kotona.

Mä olen onnellinen että olen saanut kaksi, erilaista lasta. Kummankin luonteissa ja taidoissa on äärimmäisen hienoja ominaisuuksia joilla varmasti pärjää elämässä, tietyissä tilanteissa. Kummankin luonteessa on myös niitä negatiivisia piirteitä. Toinen "päsmäröi" helposti. Toinen alistuu, tyytyy kohtaloonsa ja pienentää itseään. Tällaiset saimme. Geeniyhdistelmämme... Me emme kai kasvata lapsiamme, ei ne ole kasveja joiden muotoa muokkaillaan... Mutta me opastamme, autamme, selitämme - koitamme taata vahvaa pohjaa aikuisuudelle jossa lapsemme omat vahvuudet on käytettävissä ja heillä on työkalut omien heikkouksien "varalle".

Itse olen ollut kiusattu. Ja jollain tapaa koen että osa siitä oli aikanaan minun syytä Tai ehkä vanhempieni. Olen aina ollut helposti loukkaantuva. Vanhempani eivät tuota osaneet "siloitella" äärimmäistä luonteenpiirrettäni kovinkaan hyvin. Loukkaantuminen kaikesta johti jossain vaiheessa "että minua pidettiin outona" ja se nyt tietenkin riittää kiusaamisen perusteeksi. Kiusaajani eivät taas omistaneet minkään sortin kykyä hyväksyä erilaisuutta, joskin mun reaktioita olisi ollut syytä myös hioa. Niinpä - summasummarum, kiusattukaan ei aina voi vetäytyä sen taakse että kaikki vika on muissa. Toki kiusaaminen ei ole koskaan oikein. Mutta silti siinä missä "kiusaavaa" lasta tulee "kurittaa", myös vaikkapa alistumiseen taipuvaa lasta tulee tukea ja vahventaa hänen itseluottamusta. Tai vaikka minun tapauksessa suutahtamisreaktioiden hillinnän opettelu olisi ollut poikaa, olisin monelta surulta säästynyt.

Tuntekaa lapsenne. Heihin kaikkii kuuluu hyviä ja huonoja puolia. Ei ole vain kiusaajia ja kärsijöitä. Vaan kaikki harmaan sävyt.

 

[vierailija5656]

Piti siis olla nikillä vierailija 3435 =)