Saattohoidosta

[:(]

Onko kenelläkään kokemuksia omaisen saattohoidosta? Miten itse jaksoitte sinä aikana? Miten töissä käynti sujui? Miten lapset reagoi tälläiseen aikaan? Ja muutenkin kaipailisin kokemuksia, vertaistukea yms... Rankka aika käsillä, nyt tarviis vertaistukea ja vinkkejä omaan selviytymiseen. Kiitos jos kerrot oman stoorisi

 

["mie"]

Mun äiti oli saattohoidossa parivuotta sitten, oli 4kuukautta ennen kuin nukkui pois.. sydän jaksoi lyödä vähän liian kauan. keuhkosyöpää sairasti. Meille omaisille oli rankkaa, koska tosiaan 4kuukautta on aika pitkä aika. Olivat lääkäritkin hieman ihmeissään. Mä kävin töissä ihan normaalisti ja illat olin sairaalassa äidin luona, en kuitenkaan joka päivä. lapset mulla on sen verran pieniä että kun äiti loppuajan oli tajuttomana, niin ei tuotu lapsi sairaalaan. viikkoa ennen kuolemaa äidin vointi parani pariksi päiväksi ja sitten romahti ja ei mennyt kuin muutama päivä kun nukkui pois.

Meille äidin pois nukkuminen oli helpottavaa, koska niin kauan oli huonossa kunnossa, mutta sattui se silti kun äiti nukkui pois. Isä oli yötä aina välillä äidin luona ja loppuaikana mäkin olin ja mä, isä ja mun veli oltiin vierellä kun äiti nukkui ikuiseen uneen.

kysy vaan jos haluat tietää vielä jotain.

 

[Hukkapiru]

Mun äiti sairasti haimasyöpää. Lopetin työsuhteen jotta pystyin hoitamaan äitiä kotona, laitokseen ei ollut mitään intresseja lähteä. Ei äidin, eikä mun osalta. Vuoden verran jaksoi taistella, ja tuosta vuodesta viimeiset pari kuukautta käytiin muutamia kertoja sairaalassa olemassa muutamia päiviä, kun vointi huononi nopeasti enkä kotona pystynyt lääkitsemään tarpeeksi isoilla annoksilla. Äidin kanssa sovittiin, että kun kuolema tulee lähemmäs niin äiti siirretään suosiolla sairaalaan. Oli meidän molempien päätös, koska käytännöllisyyden kannalta mun olisi ollut todella hankala siirtää kuollutta ruumista siinä asunnossa jne.

Viisi päivää ennen äidin kuolemaa tein päätöksen sairaalaan lähdöstä, koska lääkkeet ei enää riittäneet kipuihin. Äidin toivomuksesta hän vietti loppuajan saattohoidossa sairaalassa, niin rankalla kipupumpun annostuksella ettei enää käytännössä tiennyt tästä maailmasta mitään. Äiti sai sen mitä toivoi, nukkua kivuttomana pois.

Odottaminen on pahinta koko sairauden aikana. Ja tieto, ettet itse voi tehdä paljoa muuta kuin seurata sivusta, tai kuten minä: omaishoitajan ominaisuudessa yrittää taata henkilölle arvokas loppuelämä, ja kunnioitus vielä kuoleman jälkeenkin. Lapsia minulla ei tuolloin vielä ollut, joten suruprosessi on ollut siitä puolesta "helppo", että on saanut keskittyä vain itseensä. Ystäviin kannattaa myös tukeutua, ja muistaa yrittää itse nauttia elämästä ja niistä viimeisistä hetkistä kuolevan kanssa.

Varsinkin loppuvaiheessa oma jaksaminen on vaikeaa, joten apua itselleen ei pidä pelätä hakea, jos tuntuu rankalta. Unettomia öitä, ahdistavia suremiskohtauksia.. Niistä pitää uskaltaa puhua omille läheisilleen.

Voimia sulle. Niitä tulet varmasti tarvitsemaan tulevina hetkinä :hug:

 

["vieras"]

Mun äidillä oli myös syöpä. Pystyi olemaan aika pitkään kotona. Mä kävin töissä, mutta onnekseni vanhempani asuivat ihan työpaikkani lähellä, niin kävin joka päivä. Äidin kunto romahti ihan yhtäkkiä, ja oli lopussa sitten kaksi viikkoa sairaalassa. Kivut olivat tosi kovat ja äitini tainnutettiin lääkkeillä lähes tiedottomaan tilaan. Se oli rankkaa, kun ei pystynyt oikein kommunikoimaan. Toisaalta vielä rankempaa se, kun näki toisen kärsimyksen.

Olin töissä silloinkin, kun viimeinen puhelu sairaalasta tuli. Ja palasin sitten taas töihin loppupäiväksi, pomo kun melkein suuttui lähdöstäni (töissä kiirettä). En tiedä, olin jossain oudossa tilassa koko päivän, ei sitä lopullisuutta pystynyt heti miettimään, vaikka kuolemaa oli tiennyt odottaakin. En oikeastaan edes tuntenut tarvetta jäädä sairaalaan pidemmäksi ajaksi, sillä tajusin sen hyvin konkreettisesti, että äiti oli poistunut paikalta, vain kuori oli jäljellä.

Pitkään tuntui tyhjältä. Elämässä oli muutenkin silloin aika vaikea jakso. Mutta ikävästä huolimatta tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että olin saanut sellaisen äidin kuin sain.

Toivotan jaksamista!

 

["Vieras"]

Oma äitini kuoli syöpään, oli vakava viikon saattohoitokodissa ja minä siellä sen ajan yötäpäivää.

Työnantaja ei oikein ymmärtänyt poissaoloa, edes kuoleman jälkeen kun olin sairausloman tarpeessa.

Nykyään on laki, jonka turvin voi jäädä hoitamaan sairasta omaista / läheistä työsuhteen katkeamatta, mutta palkattomana.