S
sydämen?
Vieras
Hei!
Kaipailisin kipeästi teidän itseäni viisaampien neuvoja, ohjeita, tukea, omia kokemuksia jne. Tässä tarinani.
Olen 21-vuotias naisenalku. Ensimmäisen poikaystäväni sain 14-vuotiaana. Tuosta pojasta erosin kesällä 2003,ollessani 19-vuotias. Eroon ei liittynyt suurta dramatiikkaa, ajattelin vain haluavani välillä muuta, niin nuorikin kun olin. Erosimme.
Ajan kuluessa minulle kävi selväksi,että yksinelo oli vaikeaa. Kaipasin entistä poikaystävääni ja pelkäsin, etten koskaan pääse naimisiin ja saa lapsia yms. Yksinäisyys ahdisti. Asuin tuolloin vielä kotona vanhempieni luona.
Puolen vuoden huonosti sujuneen yksinelon jälkeen tapasin itseäni 2 vuotta vanhemman pojan, joka oli myös eronnut edellisestä tyttöystävästään samoihin aikoihin kuin minä edellisestä poikaystävästäni. Myöhemmin sain kuulla,että ero oli ollut tällä tapaamalleni miehelle raskas, hän oli masentunut vakavasti eronsa jälkeen.. Ihastuin päätä pahkaa, ja samoin tämä miehenalku minuun. Aloitimme seurustelun, ja 4 kk päästä muutin kotoani uuden poikaystäväni luo asumaan.
Aikaa on kulunut lähes kaksi vuotta. Olen 21-vuotias ja avomieheni 23-vuotias. Olen alkanut epäilemään, rakastanko häntä todella... Tunnen häntä kohtaan hellyyttä, suojelunhalua... Mutta rakkautta? EN TIEDÄ! Olen ollut ihastunut muihin miehiin suhteemme aikana. En myöskään tunne avomieheäni kohtaan mitään seksuaalista intohimoa.. En vain halua häntä. Mieheni haluaa minua, mieluiten useita kertoja päivässä. Seksi on minulle ""antamista"", mieheni himojen tyydyttämistä. Itse en koe saavani mitään.
Olen alkanut miettimään, tuleeko tästä mitään..En ole koskaan todella ollut yksin, tuntuu että ehkä minun pitäisi, ennen kuin alan perhettäkin perustamaan. Tuntuu, että HALUAISIN KOKEA JOTAIN!! Elämäni on ollut kohtuullisen tasaista, en ole kokenut sen suurempia pettymyksiä..Pettymykset kuitenkin kuuluvat elämään, haluaisin niitä kokea ennen kuin alan asettumaan aloilleni.. haluaisin olla vahvempi ihminen. Uskon, että aloin osaksi seurustelemaan avomieheni kanssa siksi, että hän ""pelasti"" minut yksinäisyydeltä. Toisaalta minäkin pelastin hänet, autoin selviämään vakavasta masennuksesta.
Mieheni rakastaa minua välillä ahdistavankin paljon. sanoo olevansa minusta riippuvainen, on mieluumin aina minun kuin vaikka ystäviensä kanssa. On myös sanonut kuolevansa, jos jätän hänet. Olen kysynyt, miten hän siihen muka voisi kuolla, mutta sanoo vain ettei minun tarvitse sitä tietää.. Kuulosti korviini lähes itsemurhauhkaukselta..Olen kai vainoharhainen.. Mieheni pitää minusta hyvää huolta, lohduttaa, ottaa syliin, kuuntelee..Ei petä, ei koskaan edes käy missään. Toisaalta hänellä on huonojakin puolia. On järkyttävän mustasukkainen ja juo PALJON. Juominen minua huolestuttaakin..Se ei ole hänelle sosiaalista, kavereiden kanssa viihtymistä vaan yksinäistä kittaamista. Kori illassa ei ole harvinaista (tosin ei koskaan juo arkena), yleensä juo itsensä känniin kotona ja sammuu. ei kuitenkaan ole väkivaltainen humalassa, päinvastoin entistä leppoisampi.
Olette kuulleet tilanteeni. Haluaisin kokeilla omia siipiäni, opetella elämään yksin. Epäilen rakkauttani avomieheeni. Olen ihan tyytyväinen, mutta haluaisin joskus rakastua tulisesti ja olla onnellinen. Miehelleni on paljon uskomattoman ihania piirteitä, ja pelkään, että jätän hyvän miehen..Että en löydä parempaa..
Kaikista eniten kuitenkin pelkään sitä, murtuuko mieheni täysin jos jätän hänet?? Kestääkö hän sen, nouseeko jaloilleen..?
Kuinka on siis. Pitäisikö minun kokeilla omia siipiäni ja etsiä todellinen rakkaus, mutta särkeä ihanan miehen sydän? Vai tyydynkö tähän, olen tyytyväinen kumppanini kanssa, pohtien loppuikäni, kuka olisi voinut vastaan kävellä..
Olen kiitollinen jokaisesta saamastani vastauksesta ja ohjeesta. rauhallista joulua teille kaikille!
Kaipailisin kipeästi teidän itseäni viisaampien neuvoja, ohjeita, tukea, omia kokemuksia jne. Tässä tarinani.
Olen 21-vuotias naisenalku. Ensimmäisen poikaystäväni sain 14-vuotiaana. Tuosta pojasta erosin kesällä 2003,ollessani 19-vuotias. Eroon ei liittynyt suurta dramatiikkaa, ajattelin vain haluavani välillä muuta, niin nuorikin kun olin. Erosimme.
Ajan kuluessa minulle kävi selväksi,että yksinelo oli vaikeaa. Kaipasin entistä poikaystävääni ja pelkäsin, etten koskaan pääse naimisiin ja saa lapsia yms. Yksinäisyys ahdisti. Asuin tuolloin vielä kotona vanhempieni luona.
Puolen vuoden huonosti sujuneen yksinelon jälkeen tapasin itseäni 2 vuotta vanhemman pojan, joka oli myös eronnut edellisestä tyttöystävästään samoihin aikoihin kuin minä edellisestä poikaystävästäni. Myöhemmin sain kuulla,että ero oli ollut tällä tapaamalleni miehelle raskas, hän oli masentunut vakavasti eronsa jälkeen.. Ihastuin päätä pahkaa, ja samoin tämä miehenalku minuun. Aloitimme seurustelun, ja 4 kk päästä muutin kotoani uuden poikaystäväni luo asumaan.
Aikaa on kulunut lähes kaksi vuotta. Olen 21-vuotias ja avomieheni 23-vuotias. Olen alkanut epäilemään, rakastanko häntä todella... Tunnen häntä kohtaan hellyyttä, suojelunhalua... Mutta rakkautta? EN TIEDÄ! Olen ollut ihastunut muihin miehiin suhteemme aikana. En myöskään tunne avomieheäni kohtaan mitään seksuaalista intohimoa.. En vain halua häntä. Mieheni haluaa minua, mieluiten useita kertoja päivässä. Seksi on minulle ""antamista"", mieheni himojen tyydyttämistä. Itse en koe saavani mitään.
Olen alkanut miettimään, tuleeko tästä mitään..En ole koskaan todella ollut yksin, tuntuu että ehkä minun pitäisi, ennen kuin alan perhettäkin perustamaan. Tuntuu, että HALUAISIN KOKEA JOTAIN!! Elämäni on ollut kohtuullisen tasaista, en ole kokenut sen suurempia pettymyksiä..Pettymykset kuitenkin kuuluvat elämään, haluaisin niitä kokea ennen kuin alan asettumaan aloilleni.. haluaisin olla vahvempi ihminen. Uskon, että aloin osaksi seurustelemaan avomieheni kanssa siksi, että hän ""pelasti"" minut yksinäisyydeltä. Toisaalta minäkin pelastin hänet, autoin selviämään vakavasta masennuksesta.
Mieheni rakastaa minua välillä ahdistavankin paljon. sanoo olevansa minusta riippuvainen, on mieluumin aina minun kuin vaikka ystäviensä kanssa. On myös sanonut kuolevansa, jos jätän hänet. Olen kysynyt, miten hän siihen muka voisi kuolla, mutta sanoo vain ettei minun tarvitse sitä tietää.. Kuulosti korviini lähes itsemurhauhkaukselta..Olen kai vainoharhainen.. Mieheni pitää minusta hyvää huolta, lohduttaa, ottaa syliin, kuuntelee..Ei petä, ei koskaan edes käy missään. Toisaalta hänellä on huonojakin puolia. On järkyttävän mustasukkainen ja juo PALJON. Juominen minua huolestuttaakin..Se ei ole hänelle sosiaalista, kavereiden kanssa viihtymistä vaan yksinäistä kittaamista. Kori illassa ei ole harvinaista (tosin ei koskaan juo arkena), yleensä juo itsensä känniin kotona ja sammuu. ei kuitenkaan ole väkivaltainen humalassa, päinvastoin entistä leppoisampi.
Olette kuulleet tilanteeni. Haluaisin kokeilla omia siipiäni, opetella elämään yksin. Epäilen rakkauttani avomieheeni. Olen ihan tyytyväinen, mutta haluaisin joskus rakastua tulisesti ja olla onnellinen. Miehelleni on paljon uskomattoman ihania piirteitä, ja pelkään, että jätän hyvän miehen..Että en löydä parempaa..
Kaikista eniten kuitenkin pelkään sitä, murtuuko mieheni täysin jos jätän hänet?? Kestääkö hän sen, nouseeko jaloilleen..?
Kuinka on siis. Pitäisikö minun kokeilla omia siipiäni ja etsiä todellinen rakkaus, mutta särkeä ihanan miehen sydän? Vai tyydynkö tähän, olen tyytyväinen kumppanini kanssa, pohtien loppuikäni, kuka olisi voinut vastaan kävellä..
Olen kiitollinen jokaisesta saamastani vastauksesta ja ohjeesta. rauhallista joulua teille kaikille!
Tuli juhlittua ja sinkkuiltua, tapailtua miehiä. Nyt 3-kymppisenä on levollinen olo siltä osin, ettei jäänyt ainakaan mitään kokematta villissä nuoruudessa 
Nyt voi jo rauhoittua enkä kaipaa muita miehiä enkä menoa.