Se, että aina pelkää kaikkea vakavaa, pahaa, kamalaa...

[ei kehtaa nikillä]

tyyliin tappava sairaus, onnettomuus jne.
Selittyykö nämä väsymyksellä vai mistä nämä kertoo??
Nämä asiat siis synkentävät maailmaani päivittäin, en oikein uskalla elää täysillä, pelkään että viimeistään silloin, jos höllään ja alan nauttia täysillä elämästä -viimeistään silloin sairastun vakavasti ja kuolen! *punastuu*

 

[PahaSilmä]

Sä oot vähän neuroottinen. mene puhumaan lääkärille tuosta, miltä sinusta tuntuu, josko asiaan löytyisi ratkaisu. Ei siinä ole mitään noloa, sinun kaltaisia on muitakin. :hug:

 

[Pamppelsson]

Mun mielestä siinä vaiheessa kun noi pelot ja ajatukset haittaavat normaalia elämää, on syytä hakea apua.

 

[LisaMarie]

Anoppi on ollu tollanen koko ikänsä ja kaikki pitää sitä hänen luonteeseensa kuuluvana ominaisuutena. Mä olen kyllä joskus vihjaillu sille, et kannattaisko puhua niistä lääkärille, mutta se hyppää lääkärissä vaan fyydsisten vaivojen takia, meikä lääkäreille tuu mieleenkään ksysyä voisko ne johtuas siitä, että anoppi kuvittelee ne :headwall: :headwall:
(Aihetta sivuten: mun issias parani kun sain masennuslääkityksen, ei tarvittukaan magneettikuvausta )

 

[ei kehtaa nikillä]

Mun mielestä siinä vaiheessa kun noi pelot ja ajatukset haittaavat normaalia elämää, on syytä hakea apua.

No näin ajatellen en ole elänyt normaalia elämää sitten lapsuuden...:/
Miksi sitä ajattelee, ettei ole mitään tarvetta hakea apua?

 

[PahaSilmä]

Mun mielestä siinä vaiheessa kun noi pelot ja ajatukset haittaavat normaalia elämää, on syytä hakea apua.

No näin ajatellen en ole elänyt normaalia elämää sitten lapsuuden...:/
Miksi sitä ajattelee, ettei ole mitään tarvetta hakea apua?

Koska hävettää ja koska luulet, että pelko on normaalia. Ehkä äitisikin pelkäsi kaikkea?

 

[vieras]

Mä syön lääkkeitä ja käyn psykologilla aivan saman vaivan takia. Itsekkään en ole voinut nauttia elämästä täysin niin kauaa kuin muistan, jopa lapsena minulla oli näitä pelkoja.

 

[vieras]

Mun mielestä siinä vaiheessa kun noi pelot ja ajatukset haittaavat normaalia elämää, on syytä hakea apua.

No näin ajatellen en ole elänyt normaalia elämää sitten lapsuuden...:/
Miksi sitä ajattelee, ettei ole mitään tarvetta hakea apua?

Jos oikeasti rajoittavat elämääsi, niin kyllähän sinä apua tarvitset. Minulla on joitakin erillisiä pelkoja, esim korkeat paikat, ja olen miettinyt, pitäisikö mennä terapiaan. Nykyään kun on niin hyviä menetelmiä pelkoihin liittyen. Mutta sehän kai maksaa. Ja meidän kylältä ei kuitenkaan löydy, pitäisi aina reissata 20 km, pikkulasten äidille se ei ihan onnistu.

 

[ei kehtaa nikillä]

Mun mielestä siinä vaiheessa kun noi pelot ja ajatukset haittaavat normaalia elämää, on syytä hakea apua.

No näin ajatellen en ole elänyt normaalia elämää sitten lapsuuden...:/
Miksi sitä ajattelee, ettei ole mitään tarvetta hakea apua?

Koska hävettää ja koska luulet, että pelko on normaalia. Ehkä äitisikin pelkäsi kaikkea?

Jos menen psykologille tai varsinkin jos saan jonkun mielialalääkityksen, olen sukuni silmissä sen jälkeen hullu...ikuisesti. Varmaan tässä syy, miksi en hae apua. Mieheni sen sijaan on aivan kultainen, hän ymmärtää kaiken tai ainakin lähes kaiken.

Äitini on kuulemma aina ollut kans pelkääjä, siis tutkinut itseään tarpeettomastikin ja hätääntynyt joka näppylästä ja pahkurasta ja pelännyt aina sairastuvansa vakavasti...näin hän itse sanoi. Tosin hän on sitä ikäpolvea, joka mieluummin kuolee kuin hakee apua johonkin mielenterveysongelmaan, sillä "eihän hänellä niitä ole". Että näin.

 

[minäkään en kehtaa]

Saanko kysyä onko sinulle sattunut esim. lapsena jotain ikävää. Minun isä kuoli minun ollessa 11v. Sen jälkeen aloin pelkäämään kuolemaa. Pelkään aina, että minulla on joku sairaus johon kuolen, tai että ajan vaikka kolarin tms. En uskalla viedä lastani hoitoon, koska pelkään, että jos vaikka mieheni kanssa menemme jonnekkin, ajamme kolarin ja lapsi menettää meidät. Päällepäin olen oikein iloinen ihminen, eikä varmasti monikaan usko minun kärsivän tästä

 

[PahaSilmä]

Jos menen psykologille tai varsinkin jos saan jonkun mielialalääkityksen, olen sukuni silmissä sen jälkeen hullu...ikuisesti. Varmaan tässä syy, miksi en hae apua. Mieheni sen sijaan on aivan kultainen, hän ymmärtää kaiken tai ainakin lähes kaiken.

Äitini on kuulemma aina ollut kans pelkääjä, siis tutkinut itseään tarpeettomastikin ja hätääntynyt joka näppylästä ja pahkurasta ja pelännyt aina sairastuvansa vakavasti...näin hän itse sanoi. Tosin hän on sitä ikäpolvea, joka mieluummin kuolee kuin hakee apua johonkin mielenterveysongelmaan, sillä "eihän hänellä niitä ole". Että näin.

No voi hyvänen aika. Tuo neuroottisuus ei ole sinun valinta, vaan selitys sille voi olla vaikka se, että sukusi vaatii sinulta paljon ja että äitisi on neuroottinen. Jos saisit lääkkeitä, ei sinun siitä tarttis äidilles kertoa, eikä kellekkään. Tai voisi olla niin, että pelkkä keskusteluapukin auttaisi jo pitkälle.

Hae vaan apua, et ole tilivelvollinen äidillesi tai suvullesi.

 

[LisaMarie]

Mun mielestä siinä vaiheessa kun noi pelot ja ajatukset haittaavat normaalia elämää, on syytä hakea apua.

No näin ajatellen en ole elänyt normaalia elämää sitten lapsuuden...:/
Miksi sitä ajattelee, ettei ole mitään tarvetta hakea apua?

Koska hävettää ja koska luulet, että pelko on normaalia. Ehkä äitisikin pelkäsi kaikkea?

Jos menen psykologille tai varsinkin jos saan jonkun mielialalääkityksen, olen sukuni silmissä sen jälkeen hullu...ikuisesti. Varmaan tässä syy, miksi en hae apua. Mieheni sen sijaan on aivan kultainen, hän ymmärtää kaiken tai ainakin lähes kaiken.

Äitini on kuulemma aina ollut kans pelkääjä, siis tutkinut itseään tarpeettomastikin ja hätääntynyt joka näppylästä ja pahkurasta ja pelännyt aina sairastuvansa vakavasti...näin hän itse sanoi. Tosin hän on sitä ikäpolvea, joka mieluummin kuolee kuin hakee apua johonkin mielenterveysongelmaan, sillä "eihän hänellä niitä ole". Että näin.

Tästä syystä mä käyn naapuri kaupungissa yksityisellä psykiatrilla ja valitan vaivojani täällä, kun IRL vaan 3 ihmistä tietää niistä.

 

[PahaSilmä]

Ja jos sua hulluksi suvun puolelta sanotaan, niin sano takaisin, että se on periytyvää. :xmas:

 

[ei kehtaa nikillä]

Saanko kysyä onko sinulle sattunut esim. lapsena jotain ikävää. Minun isä kuoli minun ollessa 11v. Sen jälkeen aloin pelkäämään kuolemaa. Pelkään aina, että minulla on joku sairaus johon kuolen, tai että ajan vaikka kolarin tms. En uskalla viedä lastani hoitoon, koska pelkään, että jos vaikka mieheni kanssa menemme jonnekkin, ajamme kolarin ja lapsi menettää meidät. Päällepäin olen oikein iloinen ihminen, eikä varmasti monikaan usko minun kärsivän tästä

TIsmalleen sama täällä!! Siis olen päällepäin oikein positiivinen ja iloinen ja silleen...oikeasti kammoan sitä ajatusta, että lapseni aloittavat joku päivän koulun ja viimeistään silloin minun täytyy päästää jossain määrin heistäkin irti...hyi kauheaa. Kammoan lähinnä pedofiilejä ja lasten sieppaajia tässä asiassa, enkä tiedä mitä ajatella...joka päivä pelkään, jos mies ajaa työmatkallaan kolarin, joka päivä pelkään sairastuvani...

Lapsena ja nuorena äitini sukulaisia kuoli monta lyhyen ajan sisällä ja lähes kaikki syöpään. Oli kamalaa kulkea niissä hautajaisissa, koskaan niistä ei puhuttu mitään kotona, kuljimme vain mukana ja ahdisti ja pelotti...ei meillä kotona muutenkaan ole puhuttu asioista. Täältä varmaan tulee tämä kamala syövän pelko, se kai suurin pelkoni.

 

[PahaSilmä]

Sitten voi olla niinkin, että hyväksyttyään asian, äiti ja sukukin alkaa vähitellen ymmärtää mistä on kyse. Mut pakko ei oo kertoa.

 

[minäkään en kehtaa]

Saanko kysyä onko sinulle sattunut esim. lapsena jotain ikävää. Minun isä kuoli minun ollessa 11v. Sen jälkeen aloin pelkäämään kuolemaa. Pelkään aina, että minulla on joku sairaus johon kuolen, tai että ajan vaikka kolarin tms. En uskalla viedä lastani hoitoon, koska pelkään, että jos vaikka mieheni kanssa menemme jonnekkin, ajamme kolarin ja lapsi menettää meidät. Päällepäin olen oikein iloinen ihminen, eikä varmasti monikaan usko minun kärsivän tästä

TIsmalleen sama täällä!! Siis olen päällepäin oikein positiivinen ja iloinen ja silleen...oikeasti kammoan sitä ajatusta, että lapseni aloittavat joku päivän koulun ja viimeistään silloin minun täytyy päästää jossain määrin heistäkin irti...hyi kauheaa. Kammoan lähinnä pedofiilejä ja lasten sieppaajia tässä asiassa, enkä tiedä mitä ajatella...joka päivä pelkään, jos mies ajaa työmatkallaan kolarin, joka päivä pelkään sairastuvani...

Lapsena ja nuorena äitini sukulaisia kuoli monta lyhyen ajan sisällä ja lähes kaikki syöpään. Oli kamalaa kulkea niissä hautajaisissa, koskaan niistä ei puhuttu mitään kotona, kuljimme vain mukana ja ahdisti ja pelotti...ei meillä kotona muutenkaan ole puhuttu asioista. Täältä varmaan tulee tämä kamala syövän pelko, se kai suurin pelkoni.

Meilläkään kotona isän kuolemaa ei käsitelty. Se oli itsemurha ja minä olin viimeinen joka sanoi asioita isälle. Tavallaan syytän itseäni. Pelkään menettämistä, pelkään niin kaikkea. Joskus tämä tuntuu niin kauhealle, että meinaan tukehtua pahaan olooni.

Välillä kun on elämässä oikein aktiivisia jaksoja, voin hyvin ja lakkaan murehtimasta, silloin melkein jo nauran itselleni, mutta sit taas tietyt aikajaksot, kuten pimeä ja pitkä syksy tekee mut melkein hulluksi. En uskalla aloittaa lääkitystä, koska pelkään sen tekevän minusta ihmisen jota en ole. Toisaalta mieheni sanoo hyvin: "jos olisit oikeasti hullu, et tiedostaisi sitä"

En ole koskaan ennen tavannut ihmistä jolla samoja mietteitä!!! Toisaalta helpottavaa kuulla etten ole ainoa sekopää