Selvittelypakko

[Erillisyydesta]

En tieda mita tehda joten kirjoitan tanne..

Nyt itken taas vuolaasti... Olen sama kirjoittaja otsikon ""Vaakalaudalla"" takana.

Nyt olen siis erossa on-off suhteestani, joka ei mielestani ole mahdollinen lainkaan erilaisten nakemyksiemme ja useasti loukattujen tunteideni takia. En voi luottaa haneen.

Mutta nytkin itken silmat paastani, kun taas viimeksi keskustellessamme tuli esiin taas se miten han petti luottamukseni ja toimi todella epailyttavasti ja vaarin minua kohtaan. En jatkanut puhelua (laitoin luurin korvaan kun tajusin epatoivoisena hanen edelleen valehtelevan asiasta) ja taas kerran vain tajusin miten nama asiat eivat koskaan tule ratkeamaan, etta en yksinkertaisesti voi olla hanen kanssaan suhteessa, niin paljon ongelmia ja pahaa mielta siina oli.

Mutta... Minulla on aivan kammottava olo siita ettemme ""selvita"" asioita, haluaisin niin etta han jotenkin ""hyvittaisi"" tekonsa, tai ainakin etta jotenkin tulisin huomaamaan ettei minun tarvitse tuntea tata tuskaa, etta asia jotenkin ratkeaisi.. Minulla on ikava ja halua puhua hanen kanssaan, mutta enhan mina voi. Siina sita sitten ollaan taas samassa selvittelykierteessa ja tavallaan, jollakin tasolla yhdessa taas. Ympyra sulkeutuu.

Eivat ne ole ennenkaan ratkenneet, mutta kun minulla on niin kauhea ikava hanta, mika vain lisaantyy kun han on hyvin kaukana emmeka voi selvittaa asioita.. Elamissamme on paljon lasna se miten tiemme voivat juuri naista ajoista alkaen lahtea pysyvasti eri suuntiin. On niin surullista tajuta mitka asiat tulivat valillemme, miksi niin pitaa olla? Vaikea hyvaksya kuitenkaan etta tassa se nyt on, lopullisesti...

Ei kyse kuitenkaan ole siita ettemmeko valittaisi toisistamme (vaikka niin hanen kaytoksensa olen aika-ajoin kylla tulkinnut, toisaalta en), vaan kaikesta muusta... Se tassa niin vaikean tekeekin.

Olen aina ennen selvinnyt kriiseistamme (ja niita on riittanyt) paaosin yksin, mutta toisaalta on kaynyt myos niin etta yhdessa jotakin on myos selvinnyt, nyt jotenkin odotan sita tunnetasolla, vaikka tiedan ettei siihen tulisi pyrkia, kai erossa jaa aina niita selvittamattomia asioita, siksihan sita erotaankin ja minun tulisi kai vain edeta elamasani eteenpain.. Mutta miksi tunteeni eivat tue tata ajatusta? Miksi tama on niin vaikeaa?

Tiedan etta se on sita myos hanelle... Tama on ihan kasittamatonta, kovin surkea olo. Itken vain. Miksi tuntuu vaaralta jattaa asiat vain tahan ja edeta eteenpain. Minulla on kauhea ikava hanta. Samalla myos loukattu ja ""varoitettu"" mieli.

 

[Eronnut nautiskelija]

"" Mutta... Minulla on aivan kammottava olo siita ettemme ""selvita"" asioita, haluaisin niin etta han jotenkin ""hyvittaisi"" tekonsa, tai ainakin etta jotenkin tulisin huomaamaan ettei minun tarvitse tuntea tata tuskaa, etta asia jotenkin ratkeaisi..""

Älä lähde tuolle tielle. Siis tarkoitan että käsittele se, mutta älä sekoita siihen poikaystävääsi tai hänen läsnäoloaan.

Se on aivan normaalia ja ohimenevää. Tuossa on se syy, miksi ihmiset eivät eroa ajoissa. Rakkaus, eroahdistus, ja se itsekäs tarve saada kuulla anteeksipyyntö. Menempä vielä takaisin niin josko hän sanoisi ne oikeat sanat, vaikka ei ole kymmenen vuoden aikana niitä sanonut, ehkäpä hän SITTENKIN katuu ja muuttuu.

Tuon takia minäkin kiduin ensimmäisen miehen kanssa onn- offissa. tarvitsin häntä paikkaamaan yksinäisyyteni, ja kun riita tuli ja sain näpeilleni, tarvitsin häntä hyvittämään minun kärsimäni vääryydet. Ja sitä edestakaisin monta tuhatta kertaa.

Ja sitä hyvitystä ei itsepäisen miehen kanssa tule tapahtumaan.
Meni vuosi, ja olin jo unohtanut koko asian, toipumaan päin, olin jo mielessäni antanut hänelle anteeksi, kun hän kertoi että hän tietää ""osittain"" mistä olin vihainen. Mutta että hän ei edelleenkään ole sitä mieltä, että mikään on hänen vikansa.
OHHOH: Onneksi minua ei siinä vaiheessa enää kiinnostanut. Anteeksiantoni on täysin autonomista ja hänestä riippumatonta. Ja suurimmaksi osaksi ihmiset rakastuvat toisen kuvaan enemmän kuin ihmiseen itseensä. Rakastettu on hyvä idea, kunnes oppii hänet tuntemaan.
Ja jostain ihmeen syystä ihmiset luulevat että rakkaus ja läheisyys on hyvä tekosyy unohtaa kunnioitus ja käytöstavat. siitä se riita tulee. ""Sinähän olet minun, joten ei minun tarvitse sinulle olla mieliksi ja pokkuroida. Jos olet idiootti niin minä sanon sinulle että olet idiootti ja pidä turpasi kiinni""

Kirjoita hänelle itse, ja vastaa itsellesi hänen puolestaan.
Kerro tyynylle mitä ajattelet, ja kuvittele mitä hän vastaisi.

Anna ajan kulua, hän ei haihdu savuna ilmaan ja kyllä sinä hänet löydät jos niikseen tulee. Tuossa vaiheessa riita on kuitenkin hyvä panna poikki ja opetella selviämään ennenkaikkea itsesi kanssa.

Ei se jääräpää sieltä minnekään katoa, maailma on täynnä muitakin miehiä ja katsopa vuoden päästä kuinka paljon sinua vielä kiinnostaa puida hänen kanssaan jotain typerää ja abstraktia riitaa, kyse ei ole edes varmaan mistään oikeasta asiasta, vaan riidasta jota riidellään, tavasta puhua, tavasta epäkunnioittaa toista. Se mies kiusaa sinua puoleksi tahallaan, ja kärsii kuitenkin varmasti tahollaan yhtä paljon.

Anna hänelle rauha selvittää itsensä, ja hoida omat asiasi. Mene eteenpäin. Käy kaupassa ja katso hyvä elokuva, jota HÄN ei tule sinulta pilaamaan. Mene baariin ja ota sieltä flirttiä vastaan.

Itke eroahdistus, ja muistele vaikka kuinka vanhemmat jättivät sinut pienenä yksin ja sinä huusit. Se tunne kumpuaa nimittäin sieltä eikä poikaystävästäsi. Ja poikaystäväsi ei voi sinua auttaa, hän tulisi olemaan aivan yhtä ärsyttävä sen pienen lohdutushetken jälkeen, ja seurauksena on vain uusi kierros hermojen repimistä.

 

[Myös kokenut]

'Minulla on ikava ja halua puhua hanen kanssaan, mutta enhan mina voi...Eivat ne ole ennenkaan ratkenneet, mutta ..' Vastaat itsekin jo siihen, olen myös eronneen kanssa samaa mieltä, että älä anna periksi tuolle selvittämishalulle. Se on ihan normaalia, koska sitoutunut persoona haluaisi olla yhdessä ja selvittää asiat, mutta itse ainakin olen kantapään kautta oppinut, että vaikka miten paljon ymmärtäisin toisen ongelmia, venyisin ja olisin valmis antamaan anteeksi ja selvittämään asioita, ei se riitä. Koska toinen ei ole samalla tasolla eikä tule muuttumaan siihen suuntaa, se on vaan omassa mielessä olevaa toiveajattelua ja ikävä on juuri sitä menettämisen pelkoa vain, siksi sitten luulee tuntevansa suurta rakkautta. Kyllä sen järki sanoo, että suhteessa ei kannata olla itseä satuttavan kanssa, olet sen itsellesi velkaa.
Yhteyttä ei kannata pitää, vieläkin exän kanssa kirjoitellessani luen rivien välistä muka kaikkea ja mietin, että kaipaakohan hän vielä ja miettiikö miten kaikki olisi voinut olla hyvin.. mutta ei niin vain käy, se olisi sujunut hyvin jo alusta asti jos niin olisi ollut. Nykyiseni kanssa elän ihanan sinkkukauden jälkeen rauhallista, tasaista elämää ja olen oppinut nauttimaan siitä, ettei tarvitse enää itkeä ja jos kuitenkin vaikka syyttäkin itkettäisi, toinen lohduttaa ja on oikea tuki, luotettava.

 

[Ap]

Kiitos teille.

nim. myos kokenut

Niin se kai on. Juuri viimeksi puhuessamme puhelimessa katkaisin vain puhelun huomatessani, etta mina lahdin taas selviyttelemaan ja hakemaan ratkaisua eraaseen minua kovasti satuttaneeseen asiaan, vain huomatakseni etta han ei edes itse ymmarra itseaan ja nain ""keksii"" syita kaytokselleen ja tulee vain taas valehdelleeksi lisaa ja saaneksi minut entista eplailemvammaksi itsensa suhteen...

Hohoijaa... Kuitenkin se, etta han myoskin osaa todella kuunnella minua, on myos hella ja ymmartavainen, ja siis itse haluaisi etta olisimme edelleen yhdessa (on jopa sanonut etta yhdessa aina), koskettaa minua. Olen ihan sakaisin, kuten aiemmin sanoin, tuntuu etta jokaista hanen hyvaa ja kaunista puoltaan vastaan on sitten negatiivinen, satuttava aaripaansa tuosta piirteesta. Tama kaksijakoisuus on saanut minut usein niin hamilleni hanen suhteensa, etten aina tunne tietavani selvasti...

Mutta voiko sita vain jattaa toisen tuosta noin vaan? Yritin ottaa taydellista erotusta haneen vahan aikaa sitten., en pitanyt mitaan yhteytta, se tuntui oikealta, mutta sitten kun tuli ns tarve kuulla kuulumisia (haluan kuitenkin tietaa etta han ""on elossa"", enka vain kuvitella ettei hanta olekaan tai kadota hanelle maanalle), mutta ennenpitkaa ne syvat, ailahtelevaiset tunteetkin taas kaivautuivat esille, toisaalta ihania rakkaudellisia tunteita ja ikavaa, toisaalta niita hauraita ja loukattuja tunteita ja sitten niita ihan oikeasti olemassa olevia eroavaisuuksia ja kompastuskivia.

Elituntuu etta jos todella haluan edeta taman asian kanssa tasapainoisesti, minun kai tulee ottaa ihan kunnolla etaisyytta, ja katkaista valit ainakin joksikin aikaa. Se vain, se totaalinen irtiotto, toisen jattaminen historian sivuill tuntuu niin kouraisevalta ja saa heti aikaan valtavan lammon ja kaipuun tunteen hanta kohtaan...

 

[Ap]

... ja sitten taas itkea vollotan etta miksi pitaa olla nain, kun kerran hanta viela rakastan, ja kun en saa selkeytta tilanteeseen, sellaista mika tuntuisi tunteella ja jarjella oikealta ja hyvalta.. Aina se kipu kumpuaa jostakin... Yhdessa tai erillaan... Yhdessaolo tuntusi toivottomalta (toisaalta houkuttelevalta hieman) ja koen olevani varuillani ajatuksen suhteen, totaalinen irtiotto rajulta ja kovin surulliselta ja sitten sellainen valimaasto on kaikista repivinta, jotenkin..

 

[Lissu]

Tiedän tunteen... olin itse aivan samanlaisessa tilanteessa. Lopulta riuhtaisin itseni irti. Siitä on nyt puolisen vuotta enkä enää takaisin menisi. Tunteita entistä kohtaan on edelleenkin mutta ne ovat painuneet menneeseen, nostalgiaksi. Maailmassa on muitakin kiinnostavia miehiä ja tässä vastikään tapasinkin heistä yhden. Paljon mukavampaa kuin sen saman miehen perään itkeminen kuukausi toisensa perään. Sattui aluksi, mutta kyllä helpotti. Vähän kuin ois kipuilevan hampaan vetänyt pois.

 

[Ap]

Hei Lissu...

Kiva kun vastasit... Oliko sinullakin silloin ""riuhtaisuhetkella"" vielakin tunteita jossakin jotka kytivat toivoa asioiden selvittamisesta/uuden tason ulottamisesta sen kuitenkin rakkaan henkilon kanssa? Ja paatit silti rohkeasti irrottautua taysin jarkesi ohjaamana?

Mina juuri repaisin ja tein muutaman toimenpiteen, mika estaa minun ajattelemasta hanta ja hakeutumasta yhteydenpitoon juuri nyt. Tuntuu toisaalta ihan ok.lta ja selvalta, mutta kuitenkin ""tunnen"" hanet silti lahellani jotenkin... jonkinlainen napanuora ei vain ota katketakseen.. Aiemmin, n. vuosi sitten suhteessamme pelkasin kuolakseni taman ""napanuoran"" katkeamista, tuntui kamalimmalta etta vaikeuksiemme takia, kaikki vain katkaistaisiin niin rankalla ja lopullisella kadella....

Mutta ehkapa juuri nyt, kun olen nain ""tietamaton"" ja toisaalta tunteellinen koko asian suhteen, on juuri parasta ottaa se reilu etaisyy ja vain katsoa mihin suuntana ajatukseni/tunteeni kehittyvat kun olen aivan taysin ilman hanta. kai sekin jotakin varmuutta tahan luulisi tuovan... Eiko?

 

[Kara]

Tuntuu kuin kirjoittaisit minun elämästäni. Minulla on ollut juuri samanlainen suhde, joka juuri on taas ""katkeamaisillaan"". Pidämme etäisyyttä. Tai ainakin yritämme. Yhdessä on vaikeaa, eikä sopua tunnu syntyvän millään ja silti tunnustamme toisillemme rakastavamme, mutta kun se ei vain onnistu, se yhdessäolo.

Kaipaan häntä kovasti, mutta en aio ottaa yhteyttä. Toisaalta en tiedä milloin taas ratkean häneen....

 

[Ap]

Kara

Olen juuri samassa tilanteessa kanssasi.

Voin vain odottaa millaisia hetkia tulee. Olen nyt ottanyt aika rankan erotuksen haneen. Viimeksi keskustellessamme tuli taas eras hanen aiheuttama negatiivinen asia esille, ja se etta tilanteemme on nyt siina katkeami/viela kerran yrittamis- pisteessa, niin reagoin siihen taas todella tunteikkaasti. Ja otin nyt oikein kunnolla etaisyytta, itse asiassa laitoin jopa luurin hanen korvaansa..

Sen jalkeen olen kirjoittanut hanelle varmasti kuuden sivun pituista kirjetta, johon aina paivan mittaan palaan lisailemaan ajatuksiani ja paasen purkamaan tunteitani..

Myohemmin saa nahda tulenko lahettaneeksi sen, vai en mitaan.. Toisaalta tuntuu etta mita mina nyt enaa jauhan, antaisin olla sitten vain.. Toisaalta haluan etta hane tietaa mita ajattelen... Mutta jos jatkan nain, tulee irtiottoni hanesta riipuvaiseksi, tiedatko?

Silla onkohan silla edes hanelle valia, syysta tai toidesta en halua olla kanssaan, niin han sen nakee, yksinkertaisesti...

Tahan asti olen joskus jopa viela voimakkaammin kuin nyt ""paattanyt"" etta ohi on ja hyva niin, ja kuitenkin jotenkin tiemme palasivat yhteen ja voi sita tyytyvaisyyden tunnetta, kunnes sitten ne _aina_ alla olevat ongelmat taas tulevat kuitenkin esille...

Mutta nyt olemme siis konkreettisesti jopa eri maissa, joten tama yhteenpaluu ei edes voisi kayda tuosta noin vain... Tiedan sen.. Toisaalta kuitenkin viela rakastan hanta, ja nytkin valilla kay saalifiilis mielessa, jos hanta hdistaa reaktioni ja se etta nyt olen jotenkin tavoittamattomissa?

Tai ehka hankin on tittunut siihen etta kylla mina sielta sitten jossakin vaiheessa taas yhteytta otan.. Ehkapa han jattaa kaiken kohtalon kasiin..

Ajatuksen, tunteet ja joskus jopa paatokset ovat jatkuvassa ailahtelun tilassa.... Miten sinulla?

 

[Meikämaija]

Kokemuksesta sanon, että ei ole olemassa sellaisia sanoja, joilla saisitte nuo miehet ymmärtämään, mitä heidän olisi selvitettävä. Heidän käsitemaailmassaan ei ole lainkaan niitä asioita, joihin haluatte saada vastausta tai järjellistä selitystä, miksi he ovat tehneet mitäkin. Siksi he eivät niitä käsittele, kun mitään käsiteltävää ei heille ole olemassakaan. Miehet elävät jo elämäänsä, teidän pitäisi tehdä samoin.

On ihan turhaa itserääkkäystä kipuilla ja roikkua niissä asioissa, joten tehkää itsenne hyväksi kaikki se, mikä auttaa irrottamaan sen henkisen napanuoran, johon olette hirttymässä. Se nuora on itse rakennettu, itse se on myös katkaistava.

Kirjeiden kirjoittaminen on oiva konsti jäsennellä itselleen asioita. Samalla ne tulevat käsiteltyä pois päiväjärjestyksestä. Kun kirjeitä säilyttää jonkin aikaa ja lukee aina silloin tällöin, tuleekin tunne, että tuo asia on valmis, kirje joutaa roskiin. Näin työstät sisimmästäsi ulos kaiken sen, mikänyt painaa. Kirjeitä ei tarvitse, eikä kannatakaan lähettää (sillä vastaanottaja ymmärtää ne vain roikkumisyrityksiksi), ne on kirjoitettu itselle työkaluiksi. Käytän tätä konstia itse vaikeita asioita käsitellessä, tehokas on.

Väkisellä ei toista voi pitää. Kipeistäkin ratkaisuista selviää takaisin hyvään elämään, entistä parempaan. Sen jälkeen onkin näkökulmaa erottaa kumppanista tärkeitä ominaisuuksia, eikä ole niin sokea ja kuuro negatiivisille asioille. Osaa valita paremmin itselleen sopivan parin, tuntee itsensäkin ja omat heikkoudet paremmin, kaikkineen, tulee itsensä kanssa paremmin toimeen, on itsenäisempi ja puolustuskykyisempi. Elämä hymyilee vielä ja tuo uuden kumppanin, siitä ei ole epäilystäkään.

Uusi ihminen kävelee vastaan silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Kun elää itselleen ja rauhallisena hakematta ketään, elämä tuo toisen tarjottimella. Niin se minulla ja monella ystävälläni on mennyt. Olin päättänyt itse, että miehiin päin en katsokaan sillä silmällä, niin tässä sitävain ollaan 16 vuotta myöhemminkin, erittäin mukavan miehen kanssa, jonka elämä toi vaivihkaa, 100 % minulle sopivamman, kuin entinen.

Pitää muistaa, että meille jokaiselle on olemassa monia sopivia ihmisiä kumpaneiksi ihan siitä ympäristöstä, joissa elämme. Kun molempien mieli on vapaa vastaanottamaan, havahtuminen toisen läsnäoloon tapahtuu itsestään.

Vaikeita aikoja voi pätkiä jaksoihin, jolloin sen kestää paremmin. Toiset selviävät tunnista tuntiin - päivästä päivään- kuukaudesta toiseen-jne. oman tarpeen mukaan. Ei tarvitse kestää koko taakkaa kerralla. Tietää, että kun tuosta selviän, seuraava on hieman helpompi. Ystäväni katsoi kerran minuun hämmästyneenä, kun sanoin, että olisipa jo kahden kuukauden päästä. Selitin, että tiedän, että silloin tämä asia on pois päiväjärjestyksestä, olen sen kanssa sinut ja elämä on helpompaa.

Onnea elämään, vaikeat ajat ovat ihmisenä kasvamista. Vahvistut ja ennenkaikkea viisastut siinä.

 

[Sonja K]

Minäkin riudun rakkaudesta, rakkaudettomuudesta.

Miljoona kirjettä on kirjoitettu. Osa annettu vastaanottajalle. Miljoona selvittämätöntä asiaa ja kysymystä, joihin en saa vastausta.

Olen niin surullinen. Luulin kerrankin löytäneeni jotain ihanaa ja sitähän se olikin, niin kauan kuin oli. Siitä ihanuudesta jäi vain välinpitämättömyys ja ilkeät sanat.

Minä vain muistelen sitä miestä, jonka tunsin silloin ja jota en tunne enää. Sitä miestä, joka halusi rakastaa, mutta ei halua enää. Sitä miestä ja hänen sanojaan, joista jokaisen uskoin ja haluan uskoa vieläkin.

On niin vaikeaa irrottaa otettaan. pelkään tipahtavani jonnekin tyhjyyteen. On niin paljon helpompaa roikkua siinä haavessa, joka kerran oli totta. On niin paljon vaikeampaa myöntää, että siitä ei ole enää mitään jäljellä. On niin paljon turvallisempaa elää niissä muistoissa ja uskotella itselleen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Mihin katsoi se mies jota rakastin. Hän ei ole kadonnut ajatuksistani eikä sydämestäni. Muistelen kaikkea kaunista, muistelen meidän hetkiä ja sanottuja sanoja, lupauksia, tunnustuksia. Niiden avulla elän.

Mutta kuka on tuo tyyppi, joka ei välitä mistään mitään? Jota ei enää kiinnosta mikään? Mistä se on tänne tullut ja miksi?

En tiedä miten pystyn irrottamaan, se tuntuu siltä kuin koko se onni, joka minulla oli, katoaisi,menettäisi merkityksensä. niinkuin kaikki olisi ollut vain valhetta. Minä pidän siitä kiinni niin kovin ottein, vaikka sinä rakkaani irrotit jo aikoja sitten.

Voi kuinka tästä selviää, voi kuinka mua itkettää.

 

[Ap, eli Elmira]

hei Meikamaija

Viisas kirje sinulta.

Mutta mina koen tarvitsevani sen kaikkialle jarkeeni ja tunteisiin ulottuvan ""tiedon"" etta on vain parasta jattaa selvittamatta asiat ja edeta ilman hanta, tai minkaanlaista yhteytta haneen.

Ensimmaisen suhteeni aikana mina koin niin selvasti etta minun kuuluu ja haluan erota, etta se ei ollut minulle lahimainkaan vaikeaa, tuntui vain ja ainoastaan oikealta, hyvalta ja vapauttavalta. En halunnut edes pitaa _minkaanlaista _ yhteytta.

Mutta nyt... Koen vain tilanteemme ikaankuin patiksi, en tieda miten edeta siina, en aina tieda mita minun ""kuuluisi' tehda, enka tieda ovatko ongelmamme ylitsepaasemattomia vai eivat. Enka tieda, tieda tieda.

Jos kaikki tunteeni ja jarkeni tukisivat eropaatosta, uskoisin etta tama erillisyyden rakentaminen ei olisi ehka ihan nain vaikeaa. Vai onko suhde vain tehnyt ""mielikepposen"" minulle: alitajuisesti odotan etta jatkamme, koska niin aina on ollut kriisitilanteissa aiemminkin. Odotan siis samankaltaista ""ratkaisua"". Mutta sekin ""ratkaisu"" on ollut lahinna sita etta saatamme olla yhdessa koska muilla tasoilla klikkaamme niin hyvin ja vain yhdessa ollessa tuntuu etta eihan tassa mitaan, kylla kaikki menee omalla painollaan (yleensa myos siksi etta kriisin jalkeen puituani maailmankattavan analyysin, hanelle kaikki olikin ihan simppeliakin simppelimpaa vaan, ei aina tosin..), mutta se itse asianydin ei ole ratkennut, jattaen ikavan alavireen hankaloittamaan suhdettamme. Mika sitten odottaa vain seuraavaa hetkea aktivoituakseen ilmeiseksi ongelmaksi, kivuksi ja suruksi.

Ainut mita tieda on etta han on loukannut minua, en voi luottaa haneen, en voi arvoistaa hanen kaikkia puoliaan, en kykene nakemaan aukottoman hyvaa visiota siita etta jatkaisimme yhdessa, mutta tiedan myos etta han rakastaa etta minakin, vain jostakin kumman syysta rakastan ihan erilailla kuin ketaan, ja etta valilla tuntuu ""hullulta"" ettemmeole yhdessa, usein sitten tuntuu ettemme edes ns kuulu yhteen.

Mistahan naissa minun sekaisissa tunteissani on oikein kysymys?

 

[Kara]

Ap, meilläkin tilannetta on muuttanut maantieteellinen etäisyys. Nyt olisi ehkä siis oikea aika sanoa kaikki lopullisesti irti. Emme ole olleet yhteydessä viikkoon.

Mies on tässäkin se, joka on aiheuttanut paljon mielipahaa. Harvoin on anteeksipyydellyt, lähinnä ""selittänyt"" aina tilannetta parhain päin. Ehkä tässä on juuri se eroamisen vaikeus. Tuntuu, että asiat ovat auki, kun niitä ei ole rehellisesti läpi puhuttu. Toisaalta siinä pitäisi olla myös tarpeeksi syytä eroon: tuskin mies niitä koskaan osaa sen paremmin selväksi puhua kuin tähänkään mennessä.

Minäkin rakastin niin kovasti sitä, mitä hän aluksi oli, en sitä välipitämätöntä ihmistä, joka hänestä sitten kuoriutui. On vain vaikea päästää niistä alkuajan tunteistaan irti.

Jokin asia (jota en ole vielä keksinyt) vetää minua hänen luokseen taian lailla. Toisaalta koen vahvasti, ettemme sovi yhteen, että olemme liian erilaisia, jotta yhteiselosta voisi koskaan tulla helppoa. Yhdessä ollessamme olen toisaalta kauhean helpottunut, toisaalta jo ärsyyntynyt miehen käyttäytymisestä. Olen kok ajan varpaillani, että mitä nyt tapahtuu. Se on todella kuluttavaa.

Pelkään, että otan häneen yhteyttä tai että hän ottaa minuun. Niin on aina aiemmin käynyt.

Jotenkin tämä pitää saada loppumaan.

 

[Ap, Elmira]

Kara

Uskomatonta, tuntuu aivan synkronisoidulta nama meidan tilanteemme.

""Jokin asia (jota en ole vielä keksinyt) vetää minua hänen luokseen taian lailla. Toisaalta koen vahvasti, ettemme sovi yhteen, että olemme liian erilaisia, jotta yhteiselosta voisi koskaan tulla helppoa. Yhdessä ollessamme olen toisaalta kauhean helpottunut, toisaalta jo ärsyyntynyt miehen käyttäytymisestä. Olen kok ajan varpaillani, että mitä nyt tapahtuu. Se on todella kuluttavaa.""

Aivan kun olisin itse kirjoittanut tuon.

Mekaan emme ole olleet yhteydessa nyt viikkoon. Han on itsekin sanonut etta rakastaa minua ja vaikka nakeekin ne meidan eroavaisuutemme, ja miettii kai niita itsekin, niin kylla han ""minua odottaisi"" (tulemme siis viimeajoista lahtien olmean eri maissa), mutta etta jos han todella tekee minut niinkin onnettomaksi ja epaileviseksi ehka minun tulisi vain reilusti lopettaa koko juttu. Kai tama hantakin rasittaa tama epatietoisuus.

Enka nyt ole lahtenyt selvittelemaan niita minuna satuttaneita juttuja ja sita mista kaikesta uskon sen symboloivan toivoen etta han viimein ymmartaisi minua ja havahtuisi jotenkin niin etta olisi kykenevainen kasvuun, mika parantaisi chanssejamme. Mutta ei niin ole aiemminkaan tapahtunut.

Uskomattominta on ollut kun me, minun aloitteestani, olemme istuneet asioiden aarelle niita pohdiskelemaan ja jopa tullut tulokseen ihan rauhaassa etta emme jatkaa yhdessa, niin silti kummatkin itkea vollotamme ja ihmettelemme miten silti voi olla niin hyva olla toisen lahella ja kaipuu kun toinen on poissa.

Jotakin mystista tassa on, juuri siina selvittamattomyydessa mutta sillointalloin tupsahtaneissa tunnepuolen asioissa jotka ovat niin intensiivisia ja kaunista ja jotka ruokkivat edelleen sita toivon kipinaa mika syntyi jo ensihetkista tavattuamme.

Kylla mina ""pystyn"" olemaan ilman hanta. Mutta jokin siina on etta han on silti lasna, kuitenkin. Kaiken sen jarkeilyn, kivun, intuition, puolustusmekanismien, vasrinaisen draaman ja surkeuden ja yhteensopimattomuuden alla mina kuitenkin rakastan hanta, rauhallisesti ja muuttumattomasti.

Ehka tama vain on niita tarinoita joita emme koskaan tule katsomaan loppuun saakka ja jotka ylittavat oman ymmarryskyvymme. Taianomiasesti kutsuvat juuri siksi, etta juuri naita emme olevoineet ""purkittaa"" ja kasitella kuten muita asioita, ikaankuin ne katkisivat jotakin viela selvitettavaa, haha, otsikon mukaisesti.

Silla sen olen ainakin nahnyt etta koen etten niin sanotusti voi olla hanen kanssaan. Seko taman kaiken avaava ratkaisu nyt onkin. Miksi enaa selvitella jos tama on se totuus?

 

[Kara]

Liittyykö teillä parisuhteen ongelmiin miehen välipitämättömyyttä tai joitakin hänen ""tekojaan""? Meillä mies oli ajoittain hyvin välinpitämätön, ja sitten taas ylitsevuotavan rakastava. Yrittää siinä sitten päättää, kumpi noista puolista on hallitsevampi...Kun ei mies itsekään aina osannut selittää.

Viimeksi sanoi rakastavansa, ja juuri siksi olisi parempi olla erossa...

 

[Lissu]

""Oliko sinullakin silloin ""riuhtaisuhetkella"" vielakin tunteita jossakin jotka kytivat toivoa asioiden selvittamisesta/uuden tason ulottamisesta sen kuitenkin rakkaan henkilon kanssa? Ja paatit silti rohkeasti irrottautua taysin jarkesi ohjaamana?""

Oli. Rakastin miestä edelleen, mutta ei siitä vuoristoradasta lopulta mitään tullut. Tajusin vain satuttavani itseäni... mutta silti kesti kauan ennen kuin lakkasin toivomasta, että mies sittenkin muuttuisi.

Yhteensattuma sinänsä myös se, että minäkin otin maantieteellistä etäisyyttä; osin muista syistä, osin saadakseni selkeyttä tähän suhteeseen. Nyt asustamme eri maissa eikä ainakaan tahattomasti tule törmäiltyä.

 

[setä]

Arvoisat selitystuskaa potevat naiset, en usko, että tulette koskaan saamaan keneltäkään mieheltä teitä tyydyttäviä selityksiä teitä vaivaaviin asioihin, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista kukaan kykene teille antamaan. Oli annettu selitys minkälaatuinen hyvänsä, se on vain alku uudelle selvitettämiselle ja vatvomiselle - kuluttavaa itsellenne ja erityisesti miehellenne. Parisuhteen menestymisen kannalta olisi hyvä osata erottaa isot asiat pienistä ja lopettaa mitättömien asioiden loputon vatkaaminen. Se olisi jo oman mielen rauhan kannalta viisasta.

 

[Ap Elmira]

Hei seta ja muut,

No nyt en ole selvitellyt yhtaan mitaan.

Sen jalkeen kun reippaalla kaella, yhtakkisesti sitten katkaisin yhteydenoton olen kasitellyt naita asioita vain mielessani.

Kirjoitin niista kirjeen. Siita tuli kovin pitka;-) En kuitenkaan lahettanyt (tule lahettamaan, luultavimmin) sita hanelle.

Soitin hanelle eraana iltana pikaisesti. Sanoin olevani edelleen pettynyt, vihainen yms eraista asioista ja etta olen kirjannut ajatuksiani ylos ja etta mietin kannattaisiko niita nyt _enaa_ lahtea vatvomaan, etta onko se itseasiassa ihan turhaa, asiat nyt vain ovat miten ovat .

Han _toivoi_ etta olisin lahettanyt kirjeen, han sanoi etta hanta kiinnostaiisi kuulla miten naen asioita jotka ovat olleet tapetilla suhteessamme ja etta olisi hyva etta saisin myos ne tunteeni ilmaistua.

En kuitenkaan lahettanyt sita kirjetta. Selvityspakkoni on lieventynyt.

Nyt kasittelen tata tunnetta etta en ns halua olla hanen kanssaan moninaistren suhteen ""esteiden"" yms yms takia, jarjellisesti ajateltuna siis, mutta ihmettelen vain sydantani joka hanta ikavoi. Ei sillatavoin tuskaisasti, mutta valilla tuntuu hullulta etta hoh, miksei han ole tuossa lahellani, parka yksin siella kaukana jossakin.... Ja tunnen oloni ""pieneksi"" asian suhteen, en aina ihan ymmarra etta miten minun tulisi diilailla naiden tuntemusteni kanssa, mita kuunnella ja mita vaientaa. Han on mulle rakas, mutta ei kai sita tieda silla han vain nakee taman rajun irtiottoni. Ehkapa aikakin tuo tahan ratkaisun, vai mita mielta viisas seta ja vastaavaa kokeneet naiset ovat?

 

[Kara]

Meillä irtioton otti mies. Toisaalta sitä itsekin usein yritin...

Sanoisin vielä, etten koe vatvoneeni ""pieniä"" asioita, vaan päinvastoin sellaisia suuria kokonaisuuksia, jotka ihmiset usein yhdessä pitävät - meitä ei pitänyt, koska emme niitä saaneet selvitettyä.

En koe raastavaa tuskaa tai kaipuuta tällä hetkellä. Lähinnä poden epävarmaa sydäntä, joka ei kuitenkaan ole aiheuttanut yhteydenottoa mieheen. Kai se on nyt ohi. Se on vain jännä, miten sitä jää toista miettimään, kun asiat ovat niin auki. Ei saa pistettä lauseelle.