Rakastuin mieheen, joka oli tarkoitettu muutaman yön jutuksi ja sain laukaistua kaikki vanhat haavat minussa. Elin 7 vuotta kuin nunna yksin lapsen kanssa ja nyt kun mies kosketti minua kahdesti - menin aivan sekaisin. Varokaa yksinhuoltajat, seurustelun aloittaminen ei ole ihan helppoa kuuden vuoden jälkeen. Tälläistä löytyi minusta kun tapasin miehen ja päästin sen pöksyihini:
Miksi mua ahdistaa koko juttu näin paljon? Miksi mä olen ihan tajuttoman sekaisin? Miksi minussa ei ole nappulaa, jolla saan käännettyä virrat aivoista pois? Miksi mä en syö, enkä nuku? Olenko hullu ja jos olen, kuinka hullu? Paranenko koskaan? Panenko koskaan? Jos en, onko tähän lääkitystä? Jos joskus joku muu koskee mua uudestaan, pimahdanko yhtä pahasti. Ja jos pimahdan, olenko tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen, koska miehen kosketus saa mut ihan sekaisin.
Tuula, mun yh-kaveri symppas ja sanoi, että sille käy aina ihan samoin. Joku mies puhuu sille nätisti ja pam, kaikki tunteet tulee pintaan. Tässä on jotain niin selittämätöntä. Tän homman piti mennä niin päin, että elelen kaksisteen ipanapan kanssa kuusi vuotta ja kas kaikki vanha paska on sulanut pois. Ja olen kuin ihmissuhdeneitsyt. Vanhat painolastit ei paina missään, olen sinut itseni kanssa, tiedän kuka olen ja mitä haluan. Ja kas, ihmissuhteet onnistuu kätevästi. Sanna oli vuodessa naimisissa vauvan kanssa uudessa omakotitalossa. Nyt se on ihan onneton ja masentunut. Katja mun toinen yh-kaveri otti jonkun ihan hullun, joka on nyt stalkkerina omilla avaimilla niiden ovella. Mä näin sen miehen kerran ja mä tajusin heti, että tolla on vintti himmeä. Te olette ainoa normaali pari mun yh-kavereista. Kaikki muut joko kaahaa täysillä tai elelee erakkoina ipanan kanssa. Eikö tähän muka ole mitään järjellistä keskitietä? Kun ajautuu yh:ksi, katoaako suhteellisuudentaju?
Onko tämä nyt näin, että jokainen yh salaisesti toivoo prinssiä, joka imuroi, käy kaupassa, vie roskat, maksaa laskut oma-aloitteisesti ja vie ipanan tarhaan silloin tällöin? Helpotusta raskaaseen arkeenko me odotetaan ja nähdään sitä jokaisessa kaksilahkeisessa, joka ei edes etäisesti muistuta mitään uusioperheen arkista iskätyyppiä. Ja vaikka me kuinka puhuttais itsellemme järkeä, hermo ei pidä ja unelmoimme jostain mikä tapahtuu lauantai-iltojen romanttisissa komedioissa. Niitä kun yksin itkee lauantai toisensa perään ja unelmoi jostain ihanammasta niin aivot sulaa ja regressoidumme teinin asteelle. Teinin joka kuvittelee vielä, että ihmissuhteet on kuin elokuvista. Pentti sanoi aina "as good as it gets", joka tarkoittaa sitä, että ei ne ihmissuhteet ole helppoja. On joku taso, jolle hyvä ihmissuhde voi nousta, mutta koskaan se ei ole täydellistä. Aina on kaipaus vielä parempaan.
Mä voisin ampua itseni sekaantumasta koko Penttiin. Päätä kun hakkaa oikein lujaa seinään, niin tottakai se naarmuttaa. Ja nyt mä näköjään maksan siitä. Eikä se ollut edes ihana. Tavallinen kaljuuntuva keski-ikäinen äijä, joka kärsi skitsofreniasta, avioerosta ja liian korkeasta äo:sta. Niin kuin aina, mua hämäs sen hyvä koulutus, sivistyneet tavat, hieno titteli ja elitistinen hedonismi. Se jostain syystä kerta toisensa jälkeen tekee muhun vaikutuksen, vaikka mä en haluais. Mieluummin kiltti juntti, joka kohtelee nätisti, eikö? Pentti juotti mulle halpaa konjakkia, kuunneltiin oopperaa, iltasaduksi se luki Shakespearea englanniksi ja mä kuvittelin pääseväni naimisiin jos mä kestän sen hillon keitot vihjailematta, että talossa on vieraita. Ja miksi mä olen henkisesti ihan samalla tasolla kuin 6 vuotta sitten. Eikö järki kasvakaan ihmissuhteissa jos niitä ei harrasta? Pentti sitä ja Pentti tätä. Sekö mua vituttaa, että en tajunnut lempata sitä, vaan roikuin ja roikuin ja odotin kihlasormusta Sokoksen ciabatassa (se kosi eksäänsä näin). Ja vittu, että se jauhoi siitä eksästään ja noh well, niin minäkin. Kaksi vastaeronnutta ei kai voi kuin satuttaa toisiaan lisää... Ja mä muistan sen vitutuksen kun se puhui eksästään niin kauniisi, enkä mä koskaan tuntunut kelpaavan samalla tavalla. Tästä on 8 vuotta. Unohdinkohan mä jotenkin käsitellä sen loppuun? Sitäkö mä oireilen? Psykiatriii!!! Liittyykö tämä jotenkin Riston etäisyyteen. Nyt taidan olla oikeilla jäljillä...
Ja vitut. Joku koskee ja 20 vuoden paskat ihmissuhteet nousee pintaan kuin paska Vantaanjoessa.
Näenkö Ristoa enää koskaan? Jos kaksista treffeistä seuraa näin paskoja fiiliksiä, enkai mä hullu enempää halua! Katsellaan...
Miksi mua ahdistaa koko juttu näin paljon? Miksi mä olen ihan tajuttoman sekaisin? Miksi minussa ei ole nappulaa, jolla saan käännettyä virrat aivoista pois? Miksi mä en syö, enkä nuku? Olenko hullu ja jos olen, kuinka hullu? Paranenko koskaan? Panenko koskaan? Jos en, onko tähän lääkitystä? Jos joskus joku muu koskee mua uudestaan, pimahdanko yhtä pahasti. Ja jos pimahdan, olenko tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen, koska miehen kosketus saa mut ihan sekaisin.
Tuula, mun yh-kaveri symppas ja sanoi, että sille käy aina ihan samoin. Joku mies puhuu sille nätisti ja pam, kaikki tunteet tulee pintaan. Tässä on jotain niin selittämätöntä. Tän homman piti mennä niin päin, että elelen kaksisteen ipanapan kanssa kuusi vuotta ja kas kaikki vanha paska on sulanut pois. Ja olen kuin ihmissuhdeneitsyt. Vanhat painolastit ei paina missään, olen sinut itseni kanssa, tiedän kuka olen ja mitä haluan. Ja kas, ihmissuhteet onnistuu kätevästi. Sanna oli vuodessa naimisissa vauvan kanssa uudessa omakotitalossa. Nyt se on ihan onneton ja masentunut. Katja mun toinen yh-kaveri otti jonkun ihan hullun, joka on nyt stalkkerina omilla avaimilla niiden ovella. Mä näin sen miehen kerran ja mä tajusin heti, että tolla on vintti himmeä. Te olette ainoa normaali pari mun yh-kavereista. Kaikki muut joko kaahaa täysillä tai elelee erakkoina ipanan kanssa. Eikö tähän muka ole mitään järjellistä keskitietä? Kun ajautuu yh:ksi, katoaako suhteellisuudentaju?
Onko tämä nyt näin, että jokainen yh salaisesti toivoo prinssiä, joka imuroi, käy kaupassa, vie roskat, maksaa laskut oma-aloitteisesti ja vie ipanan tarhaan silloin tällöin? Helpotusta raskaaseen arkeenko me odotetaan ja nähdään sitä jokaisessa kaksilahkeisessa, joka ei edes etäisesti muistuta mitään uusioperheen arkista iskätyyppiä. Ja vaikka me kuinka puhuttais itsellemme järkeä, hermo ei pidä ja unelmoimme jostain mikä tapahtuu lauantai-iltojen romanttisissa komedioissa. Niitä kun yksin itkee lauantai toisensa perään ja unelmoi jostain ihanammasta niin aivot sulaa ja regressoidumme teinin asteelle. Teinin joka kuvittelee vielä, että ihmissuhteet on kuin elokuvista. Pentti sanoi aina "as good as it gets", joka tarkoittaa sitä, että ei ne ihmissuhteet ole helppoja. On joku taso, jolle hyvä ihmissuhde voi nousta, mutta koskaan se ei ole täydellistä. Aina on kaipaus vielä parempaan.
Mä voisin ampua itseni sekaantumasta koko Penttiin. Päätä kun hakkaa oikein lujaa seinään, niin tottakai se naarmuttaa. Ja nyt mä näköjään maksan siitä. Eikä se ollut edes ihana. Tavallinen kaljuuntuva keski-ikäinen äijä, joka kärsi skitsofreniasta, avioerosta ja liian korkeasta äo:sta. Niin kuin aina, mua hämäs sen hyvä koulutus, sivistyneet tavat, hieno titteli ja elitistinen hedonismi. Se jostain syystä kerta toisensa jälkeen tekee muhun vaikutuksen, vaikka mä en haluais. Mieluummin kiltti juntti, joka kohtelee nätisti, eikö? Pentti juotti mulle halpaa konjakkia, kuunneltiin oopperaa, iltasaduksi se luki Shakespearea englanniksi ja mä kuvittelin pääseväni naimisiin jos mä kestän sen hillon keitot vihjailematta, että talossa on vieraita. Ja miksi mä olen henkisesti ihan samalla tasolla kuin 6 vuotta sitten. Eikö järki kasvakaan ihmissuhteissa jos niitä ei harrasta? Pentti sitä ja Pentti tätä. Sekö mua vituttaa, että en tajunnut lempata sitä, vaan roikuin ja roikuin ja odotin kihlasormusta Sokoksen ciabatassa (se kosi eksäänsä näin). Ja vittu, että se jauhoi siitä eksästään ja noh well, niin minäkin. Kaksi vastaeronnutta ei kai voi kuin satuttaa toisiaan lisää... Ja mä muistan sen vitutuksen kun se puhui eksästään niin kauniisi, enkä mä koskaan tuntunut kelpaavan samalla tavalla. Tästä on 8 vuotta. Unohdinkohan mä jotenkin käsitellä sen loppuun? Sitäkö mä oireilen? Psykiatriii!!! Liittyykö tämä jotenkin Riston etäisyyteen. Nyt taidan olla oikeilla jäljillä...
Ja vitut. Joku koskee ja 20 vuoden paskat ihmissuhteet nousee pintaan kuin paska Vantaanjoessa.
Näenkö Ristoa enää koskaan? Jos kaksista treffeistä seuraa näin paskoja fiiliksiä, enkai mä hullu enempää halua! Katsellaan...
