sinkuksi taas...(?)

[Sori vaan, n77]

Minä se paasasin itsekunnioituksesta tuossa edellä. No ehkä ei pitäis sanoa noin jyrkästi ihmisille jotka tuntee olevansa pohjalla, eli siis ehdottää että häntä pystyyn ja valitus seis. Ihmiset kun jostain kumman syystä olettaa aina että ne jotka näitä neuvoja antaa ei ite ole koskaan moista murhetta kokeneet.

Minä olen sinkkuillut elämässäni aivan tarpeeksi, ja pakko myöntää että alle kolmekymppisten huolet ikisinkuksi jäämisestä hymyilyttää tällaista vanhaa leidiä. Sinä olet ilmeisesti 28. Minut on kuule ihan oikeasti jätetty useita kertoja ja kyllä se sattui, sillä minäkin ihan oikeasti rakastin näitä miehiä. Mutta elämä ei sittenkään siihen loppunut. Rakastin nimittäin erästä toistakin ihmistä, itseäni. Pidin huolta itsestäni ja jatkoin matkaa sydän verta vuotaen mutta pää pystyssä ja miestä takaisin volisematta. Siitä paranee, usko hyvä ihminen.

Olen myös hiukan utelias. Jos et halua ehdotuksia elämän jatkumisesta, niin millaisia vastauksia mahdoit toivoa kuulevasi kun tänne kirjoitit? Samaa kokeneiden melankolisia tarinoita? Itsesäälissä piehtarointia? Juttuja siitä kuinka Se Oikea jätti vuosia sitten ja kuinka maailma on vieläkin sijoiltaan eikä onni koskaan palaa? Ihmetarinoita miehistä jotka vuosien jälkeen palasivatkin takaisin?

Minua ahdistaa ja surettaa ajatellakin että joku menee niin suuniltaan suhteen loputtua että menisi muukin elämä poskelleen, ei vain rakkaussuhde. Aikaa toipumiseen voi mennä, mutta loputon se suru ei ole. Maailma on täynnä hyviä miehiä jotka osaavat ja haluavat rakastaa. Jos lopettaisit turhan pinnistelyn, ja malttaisit olla luottavainen tulevaisuutesi suhteen, niin saattaisit huomata heistä hieman useamman. Se sopiva kummpani tulee usein kohdalle juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

 

[kärsijä]

Huomenta,

Aina herätessä ahdistus rinnassa ja tirautan itkut päivän aluksi. Viikonloput tuntuvat todella ahdistavalta, koska olen tottunut viettämään ne rakkaani kanssa.
Itsekin olen yrittänyt tuntea vihaa exääni kohtaan ja ajatella että parempi ilman. Katkera olenkin siitä, miten hän on rakastanut ja mitä sanonut ym. ja sitten päästääkin kaiken menemään vaikeuksien koittaessa. Minä olisin halunnut taistella! Muuten on tosi vaikea tuntea muuta kuin rakkautta ja ikävää, koska ero johtui hänen omista ongelmistaan, ja olen vielä huolissani hänestä. Voisin olettaa että rakkaus ei ole häneltäkään loppunut, mutta on vain niin sekaisin itsensä kanssa.
Pahinta on kun yrittää luopua, mutta samalla toivoo hänen tulevan kuntoon ja tajuavan miten hän rakastaakin.
Eipä auta tällainen toivominen, pakko vaan päivä kerrallaan luopua hänestä. Kai se niin on, että meidät on tarkoitettu kulkemaan eri polkuja... tai sitten löydämme toisemme uudelleen, mutta siihen en nyt voi vaikuttaa.
Toivottavasti aika kuluisi nopeasti ja tuska hellittäisi!

 

[n77]

Sori vaan, n77:lle; no todellakin, tulee välillä mieleen että kun joitakin ohjeita tänne saa niin sitä ovat kaikki vaan niin älyttömän kovapäisiä pelinaisia ja miehiä ja mikään ei tunnu missään että tuntee välillä itsensä todella todella nollaksi, kun on juuri tuo sydän niin herkkä.

Aivan varmasti kuitenkin jokaisen elämästä löytyy niitä ""murheenpaikkoja"", toisilla niitä tuntuu vaan olevan enemmän kuin toisilla (ja niinkuin mun kohdalla mm. kaverit, jotka ovat koko elämänsä onnellisessa parisuhteessa eläneitä ja antavat mulle ohjeita että ""älä sinä väliltä, miehiä tulee ja menee"" - sitä yrittää muuten nykyään välttää just ton takia ko. vanhoja kavereita valitettavasti...)

Ehdotuksia elämän jatkumiseksi ihan varmasti haluan, mutta en aliarvioimista sen suhteen, miten pahalta tuntuu kun on jäänyt TAAS yksin ja mulle kerrotaan kuinka en osaa korttejani pelata oikein kun kaikki jättää! Kuulla myös toisten kohtaloista ja huomata, etten ole oikeesti yksin tän asian kanssa. ""Ihmetarinoita"" pariskuntien palaamisesta yhteen voin lukea muista topicista, jos haluan - niitäkin on tapahtunut, vaikken kyllä lähde kovin pitkään siihen suuntaan toiveita koskaan herättelemään... Ikinä en ole vielä exäni kanssa palannut yhteen (muuten kuin sänkyyn silloin tällöin, kun tunteet on rakkauden puolelta sammahtaneet ystävyydeksi)

Vaikka kuinka sitä yrittää malttaa ja malttaa - en hae koskaan hakemalla suhteita itselleni (kun en ihastu/rakastu edes helposti) niin kyllä sitä kaipaa sen oikean ihmisen löytämistä. Kaverit mulla tuntuvat löytäneen sen jo niin monta vuotta sitten ja menee niin helvetin hyvin (vaikkakin varmasti ongelmia silläkin saralla silloin tällöin - en epäile)

Luottavaisuus tulevaisuuden suhteen mulla näyttää olevan vaan työelämässä, sitä ei muuta kukaan vaikka kuinka yrittäisi tsempata. Ei nää parisuhteet näytä muuksi muuttuvan, jos joskus haluisin vielä lapsenkin niin alkaa tuo 30 kolkutella ovelle (ja kun haluaan sutheen kestävän usemamman vuoden ennen muksua!) jo aika pian enkä haluisia olla 40-vuotiaana vasta ekan lapsen kanssa...

 

[kohtalotoveri]

Nimenomaan aamut ja viikonloput ovat painajaisia. Nytkään en edes uskalla ajatella tulevia päiviä. Toisaalta lamaannun niin, etten kykene edes mitään tekemään. Arkipäivät menevät rutiininomaisesti töissä.

Tiedät varmaan n77 miltä musta tuntuu, kun kolkuttelen kohta 40 vuoden ovia. Kyllä tässä alkaa peli olla pelattu. Ei varmasti kuitenkaan vielä sinun iässäsi. Mitä vain voi vielä sinulle tapahtua. Sinulla on kaikki mahdollisuudet olemassa.

Mullakin työelämä on aina sujunut paremmin kuin hyvin. Sitä ei pidä vähätellä, onhan sekin erittäin suuri osatekijä elämän kokonaisuudessa. Pitää yrittää keskittää huomio niihin asioihin, jotka on hyvin.

 

[kanssa]

meille tuli tässä viime vuonna ero, hän halusi taukoa ja muutama kuukausi painelimme omillamme, silloin odotin ja toivoin ja juuri kun oli päässyt 4kk jälkeen elämään palasimme yhteen, vuosi menikin suht hyvin mutta taas alkoi tulla hiekkaa rattaisiin enkä enää itsekkään jaksanut, yritettiin, minä ainakin! enää en edes haluaisi takaisin häntä, mutta se haikeus. oltiin vielä alaikäisiä kun ruvettiin seurustelemaan, ehkä se olikin yksi kompastuskivi.. sama juttu täällä että pelottaa nämä viikonloput, vielä olen saanut tungettua itseni jonnekkin, mutta joku päivä täytyy olla koko vk.loppu YKSIN.

 

[suhteessa myös]

Jeskamandeer...ihan pakko kommentoida vaikka ei kuulu mitenkään aiheeseen: Tulipa sitten PITKÄSTÄ aikaa luettua hyvin viisasta tekstiä! Olen itse tullut ihan samaan tulokseen ja yrittänyt neuvoa noin myös ystäviä, jotka painiskelevat uudelleen ja uudelleen samojen ongelmien kanssa. Bravo! Ap:lle : ylhäällä oleva on todella hyvä neuvo!!! Oikeasti!

 

[Tässä sinulle ihmetarina..]

N77:lle: Myös minut on jätetty useasti, mutta melkein joka kerta on mies tullut itse volisemaan minulle hiukan myöhemmin: ""Ota minut takasin..yaga..yaga.."".. En ymmärrä miten minulle on käynyt näin, aika ihmeellisträ. Mutta tällöin olen jo huomannut, että en enää haluakkaan heitä ja siinähän ovat jääneet ""katumaan lähtemistään"". Minähän en ketään takaisin ota..heh! Kyllä kannattaa nyt kuunnella mitä tuo lady tuossa ylhäällä puhuu itsekunnioituksesta! Ihan järkipuhetta! Itse olen nyt ollut jo useamman vuoden suhteessa, mutta vielä muutama vanha poikaystävä (toinen 5:n vuoden takaa ja toinen 8:n vuoden takaa!Mieti! pyytelee takaisin väliajoin takaisin. Mielestäni tämä on jo hieman epätoivoista, mutta tuottaa kyllä minulle suurta hupia. Kun vaihdat asennetta jätetyksi tulemisen suhteen, huomaat pian, että voitkin naureskella minun laillani takaisin kerjääjille. Lippu korkealle nainen!

 

[vinkkeli]

Lainaus:>>>Viitaten tuolla aiempana joku sanoi ettei saa puhua lapsuuden traumoistaan jne. No puhuttu on, mutta niin on mieskin puhunut. Pitäisikö tuollaisissa tunne-elämän keskusteluissa sitten naisen muka kiltisti vaan nyökytellä, jos mies haluaa puhua itsestään?>>>

Tuo onkin mielenkiintoinen pointti. Mitä minä olen huomannut, niin se johtuu joko naisista itsestään, miehistä, tai jostain, mutta yleensä ottaen tasan eivät käy puntit siinä, mitä mies saa sanoa ja mitä nainen.

Esimerkiksi lapsuudentraumat, ja exät. Siinä kaksi aihetta, joista mies voi tilittää tuntikausia naisen kuunnellessa, mutta jos nainen tilittää näitä täsmälleen yhtäpaljon miehen kuunnellessa, on lopputulos jotenkin tappiollinen naiselle.

Joko mies menee hiljaiseksi, ja alkaa mustistelemaan naisen eksistä vaikka hän olisi itse ollut kymmenien naisten kanssa edestä ja takaa. Tai sitten ainakin minulle on käynyt niin, että jotain oman elämän paskajuttuja kerrottuani tuntuu, että se oli turhaa, suu maistuu jo paskalle, ja se siitä ihanasta puhtaalta pöydältä aloittamisesta ja kahden välisyydestä, johon ei tunkeudu vanhemmat eikä sisarukset edes ajatuksen tasolla.
Sitten, naisella on myös tarve saada PALAUTETTA. Eli myös minulla on sellainen perseestä oleva ominaisuus, että jos olen ruikuttanut miehelleni jotain, ja hän ei sitten sanokaan siihen mitään, niin roikun hihassa kunnes tulee joku vakuutus, että hän on kuunnellut, ja arvostaa minua silti, vaikka varastin kerran kaupassa, serkkuni on rakastunut minuun, ja eks miehellä oli yleensä noin kymmenen minuutin muna ja kyllä, otin suihin silloin tällöin myös häneltä ja kaikilta muiltakin miehiltä joiden kanssa olin, paitsi niiltä joilla oli haiseva tai pieni muna.
JA se, että alan tarvita sitä palautetta, aiheuttaa sen, että ollessani palautteen tarpeessa tunnen itseni avuttomaksi. Tämä heijastuu taas miehen fiilikseen, joka ahdistuu roikkumisesta , kalastelusta ja epävarmasta olemuksesta, ja hän taas antaa entistä vähemmän sitä palautetta ja kontaktia. Ihan niinkuin se, mitä nainen haluaa , olisi automaattisesti jotain, mitä mieheltä ei heru. Eli jos haluaa saada jotain, pitää vähän niinkuin näytellä, että ""en minä nyt niin tarvi mitään, mutta jos nyt kerran välttämättä haluat..jne.""

MInäkin olen joskus pitänyt sitä hirveän epäreiluna, että pitää ""pelata pelejä"" tai olla hiljaa siinä kun mies taas voi avautua minulle KAIKESTA halutessaan.
Nykyään tiedän, että minulta itseltä se on vain pois jos alan penäämään oikeuttani olla holtiton ja puhua aina suu puhtaaksi.

Miehellä nimittäin on helvetin paljon yksinkeraisempi psyyke. Miehellä on sisäsyntyinen tarve ja taipumus kertoa valitsemalleen naaraalle elämästään. Se on hyvä, koska nainen pystyy kertomusta kuunnellessaa arvioimaan miestä, ja oppii tuntemaan hänet.
Tottakai naisenkin pitää kertoa itsestään, mutta jo se, että naisella on niin monimutkainen kudelma ajatuksistaan ja minäkäsityksestään, vaihteleva ja polveileva tapa kertoa ajatuksistaan, aiheuttaa sen,että miehellä se voi valitettavasti mennä yli hilseen.
MInusta itsetuntemuksen lisääntyessä nainenkin oppii omat aivoituksensa niin hyvin, että osaa ennakoida mikä on liikaa ja mikä ei.