Hei.
Olen 32-vuotias sinkku, jolla on kova vauvakuume! Uutta tämä ei minulle ole, vaan olen jo vuosia tuntenut kovaa tarvetta lapsen hankkimiseen. Valitettavasti entinen puolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä viimeiset 10 vuotta ei ollut valmis perheen perustamiseen, ja tässä nyt ollaan.
Kolmekymmentä täytettyäni sain tarpeekseni ja erosimme, palasimme yhteen, erosimme, palasimme yhteen ja erosimme. Lopullinen ero on ollut meille kummallekin vaikea, olimme kaiketi jo niin tottuneet olemaan yhdessä, että emme osanneet ajatella elämää ilman toista. Olisin edelleen valmis palaamaan yhteen, jos päättäisimme hankkia lapsen yhdessä, mutta exäni ei ole siihen valmis. Olemme keskustelleen aiheesta useinkin viime aikoina, sillä olemme edelleen läheiset ystävät, ja olen viimein päättänyt hyväksyä, että meistä ei koskaan tule perhettä.
Ystävieni ja tuttavieni neuvot ovat olleet moninaiset. Toisten mielestä minun tulisi jättää mies, joka ei selkeästi ole valmis sitoutumaan, ja etsiä isä lapsilleni, ihan kuin se olisikin ihan noin helppoa. Toisten mielestä taas minun tulisi jättää ehkäisy kertomatta exälleni (silloin kun olimme vielä on-off-suhteessa), ja kokeilla jos tulisin sitä kautta raskaaksi. Itse en pysty jälkimmäiseen, ja koen sen todella vääräksi ihan ketä tahansa kohtaan. Ketään ei saisi pakottaa tulemaan isäksi tahtomattaan!
Olen koittanut tapailla miehiä, mutta vaikka minun ja exäni erosta on jo tovi aikaa, niin en kiinnostu toisista miehistä. Tahtomattani vertailen heitä exääni, eikä se tietenkään ole hyvä lähtökohta uudelle suhteelle. Minua ei nyt siis yksinkertaisesti kiinnosta tavata enää uusia miehiä, mutta vauvakuume on vain lisääntynyt. Alan jo vähän panikoida, sillä tiedän, että mahdollisuuteni saada lapsi pienenevät vuosi vuodelta.
Olen aina halunnut lapsia, rakastan lapsia ja olen hoitanut lapsia työkseni jo pitkään. Lapsen hankkiminen yksin ei pelota, mutta käytännön asiat eivät ole lapsen hankinnalle otolliset. Ideaaleinta olisi toki jos voisi jakaa lastenhoidon ilot ja murheet jonkun toisen kanssa, mutta pelkään että jos odotan vielä, unelma omasta lapsesta jää kokonaan toteutumatta.
Äitini neuvo minulle nuorempana oli: ensin ammatti, työ ja sitten vasta perhe. Olin pitkään samoilla linjoilla äitini kanssa, mutta niin vain havahduin todellisuuteen, jossa elämä ei aina mene niin kuin itse sen haluaisi menevän. En edes tiedä olenko hedelmällinen, sillä en ole koskaan ollut raskaana.
Kuulen usein tuttavilta ja tuntemattomilta toteamuksia: 'Sinusta tulisi hyvä äiti.', kun he näkevät minun touhuavan lasten kanssa. Positiiviseksi palautteeksi tarkoitettu kommentti kuitenkin satuttaa, sillä todellakin haluaisin äidiksi! Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Pärjään sekatöilläni juuri ja juuri, en halua lapsen kärsivän tiukasta budjetistani, ja lyhyistä pätkätöistäni.
En olisi uskonut 10 vuotta sitten, että olisin tässä tilanteessa: yksin, pätkätöissä ja vauvakuumeilemassa. Yritän järkeillä, ettei lapsen vuoro ole vielä, että minun tulee ensin saada vakityö, tai ainakin parempi palkka, jotta voin säästää lasta varten. Toisaalta kello tikittää jo uhkaavasti ja pelkään että mahdollisuus menee, ellen siihen tartu nyt ihan piakoin.
Onko täällä samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia, tai samanlaisessa tilanteessa olleita? Asiallisia vastauksia odotellen.
Olen 32-vuotias sinkku, jolla on kova vauvakuume! Uutta tämä ei minulle ole, vaan olen jo vuosia tuntenut kovaa tarvetta lapsen hankkimiseen. Valitettavasti entinen puolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä viimeiset 10 vuotta ei ollut valmis perheen perustamiseen, ja tässä nyt ollaan.
Kolmekymmentä täytettyäni sain tarpeekseni ja erosimme, palasimme yhteen, erosimme, palasimme yhteen ja erosimme. Lopullinen ero on ollut meille kummallekin vaikea, olimme kaiketi jo niin tottuneet olemaan yhdessä, että emme osanneet ajatella elämää ilman toista. Olisin edelleen valmis palaamaan yhteen, jos päättäisimme hankkia lapsen yhdessä, mutta exäni ei ole siihen valmis. Olemme keskustelleen aiheesta useinkin viime aikoina, sillä olemme edelleen läheiset ystävät, ja olen viimein päättänyt hyväksyä, että meistä ei koskaan tule perhettä.
Ystävieni ja tuttavieni neuvot ovat olleet moninaiset. Toisten mielestä minun tulisi jättää mies, joka ei selkeästi ole valmis sitoutumaan, ja etsiä isä lapsilleni, ihan kuin se olisikin ihan noin helppoa. Toisten mielestä taas minun tulisi jättää ehkäisy kertomatta exälleni (silloin kun olimme vielä on-off-suhteessa), ja kokeilla jos tulisin sitä kautta raskaaksi. Itse en pysty jälkimmäiseen, ja koen sen todella vääräksi ihan ketä tahansa kohtaan. Ketään ei saisi pakottaa tulemaan isäksi tahtomattaan!
Olen koittanut tapailla miehiä, mutta vaikka minun ja exäni erosta on jo tovi aikaa, niin en kiinnostu toisista miehistä. Tahtomattani vertailen heitä exääni, eikä se tietenkään ole hyvä lähtökohta uudelle suhteelle. Minua ei nyt siis yksinkertaisesti kiinnosta tavata enää uusia miehiä, mutta vauvakuume on vain lisääntynyt. Alan jo vähän panikoida, sillä tiedän, että mahdollisuuteni saada lapsi pienenevät vuosi vuodelta.
Olen aina halunnut lapsia, rakastan lapsia ja olen hoitanut lapsia työkseni jo pitkään. Lapsen hankkiminen yksin ei pelota, mutta käytännön asiat eivät ole lapsen hankinnalle otolliset. Ideaaleinta olisi toki jos voisi jakaa lastenhoidon ilot ja murheet jonkun toisen kanssa, mutta pelkään että jos odotan vielä, unelma omasta lapsesta jää kokonaan toteutumatta.
Äitini neuvo minulle nuorempana oli: ensin ammatti, työ ja sitten vasta perhe. Olin pitkään samoilla linjoilla äitini kanssa, mutta niin vain havahduin todellisuuteen, jossa elämä ei aina mene niin kuin itse sen haluaisi menevän. En edes tiedä olenko hedelmällinen, sillä en ole koskaan ollut raskaana.
Kuulen usein tuttavilta ja tuntemattomilta toteamuksia: 'Sinusta tulisi hyvä äiti.', kun he näkevät minun touhuavan lasten kanssa. Positiiviseksi palautteeksi tarkoitettu kommentti kuitenkin satuttaa, sillä todellakin haluaisin äidiksi! Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Pärjään sekatöilläni juuri ja juuri, en halua lapsen kärsivän tiukasta budjetistani, ja lyhyistä pätkätöistäni.
En olisi uskonut 10 vuotta sitten, että olisin tässä tilanteessa: yksin, pätkätöissä ja vauvakuumeilemassa. Yritän järkeillä, ettei lapsen vuoro ole vielä, että minun tulee ensin saada vakityö, tai ainakin parempi palkka, jotta voin säästää lasta varten. Toisaalta kello tikittää jo uhkaavasti ja pelkään että mahdollisuus menee, ellen siihen tartu nyt ihan piakoin.
Onko täällä samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia, tai samanlaisessa tilanteessa olleita? Asiallisia vastauksia odotellen.